Arkisia

Talooni vaihdetaan lukot. Jonotin eilen uusia avaimia talon kellarissa. Vanhan talon kellaritilat ovat niin vinksallaan, että hämmästelen, miten pytinki yleensäkään pysyy pystyssä. Lohduttaudun ajatuksella, että kun talo on kestänyt sellaiset 85 vuotta, niin kai se jaksaa sinnitellä vielä muutaman vuosikymmenen. En ole koskaan keskustellut naapureiden kanssa yhtä vilkkaasti kuin avainjonossa. Avaimet ja kellarin vinksallaan kenottavat tiiliseinät lähensivät meitä. Suurin osa tämän talon asunnoista on yksiöitä ja kaksioita. Paljon sijoitusasuntoja. 

Vietin lapsena ensin kaksi ja puoli vuotta mummon luona. Ensimmäinen asunto, jonka oikeasti muistan, oli vanhempieni vuokrayksiö Haagassa. Alkovissa sijaitsevat sängyt oli eristetty muusta tilasta verhoilla (luulin muuten, että se on alko-ovi, mutta onneksi googlasin). 

Vanhempani ostivat omakotitalon Espoosta, kun kävin Töölön yhteiskoulua. Mieleeni on jäänyt bussin odottelu yksin tien varressa ja vaikuttavan näköinen hirvi, joka seisoi kerran olohuoneen ison ikkunan edessä. Omakotitalon aiemman omistajan kaulassa roikkuivat helmet ja hänellä oli epätavallisen punaiset posket. Äitini sanoi, että ne oli tatuoitu.

Seuraavaksi muutimme väliaikaisasunnon kautta Kuopion liepeille rivitaloon ja sen jälkeen rakennutettiin omakotitalo samalle paikkakunnalle. Vanhempamme tekivät rakennuksilla aputöitä aina kun suinkin kerkesivät. Sitten he muuttivat seuraavaan ja sitä seuraavaan omakotitaloon. Nyt isä asuu senioritalossa. 

Ihmiselämä voidaan kuvata siis muuttohistorian kautta. Ensin pienemmistä tiloista isompiin ja taas pienempiin. Minäkin olen asunut omakotitalossa, nyt nautin siitä, ettei minun tarvitse yksin päättää, milloin lukot uusitaan tai tehdään putkiremontti. Joku tekee lumityöt ja istuttaa pihalle kukat.

Asuntoni patterit ovat kylmät, joten lämmittäminen on ilmeisesti lopetettu, onhan kesäkuu. Syyskuussa sitten varmaan taas saadaan lämpöä. Välillä tuntuu, että sisällä on kylmempää kuin ulkona, mutta mittarin mukaan se ei pidä paikkaansa. Sisälämpötila on sentään 18 astetta.

Kätketty vapaus

Kuva: Meeri Koutaniemi, Burma 2014, Salon taidemuseo

Salon taidemuseossa järjestetään kiinnostavia näyttelyitä. Nyt siellä on esillä Meeri Koutaniemen ja Gertrude Bellin (1868-1926) valokuvia (jos oikein muistan niin) ainakin Intiasta, Irakista, Syyriasta, Japanista, Iranista, Israelista, Egyptistä, Libanonista, Palestiinasta ja Myanmarista. Näyttelyn otsikko kuuluu Kätketty vapaus- Hidden Freedom. Ymmärsin, että jo Gertrude Bell matkusti yksin eri puolilla maailmaa valokuvaamassa. Hyvä jos uskallan lähteä yksin ratikalla Hervantaan.

Katsoin näyttelyn yhdessä 92-vuotiaan isäni kanssa. Ei maksanut mitään, sillä kuukauden ensimmäisinä perjantaipäivinä museoon on vapaa pääsy. Joitakin kuvia tihrustimme tarkkaan, loppua kohti muutuimme suurpiirteisemmiksi. Isä laittoi pannukakkutaikinan turpoamaan ennen museoreissua.

Jatkoin samana päivänä Turkuun, joka on ihan mukiinmenevä kaupunki, ei tietenkään yhtä kiva kuin Tampere. Illalla kävimme vanhan ystävän kanssa syömässä ja seuraavana päivänä kävelimme melkein P:n ovelta aukeavalla hautausmaalla. P kertoi, että oli nähnyt siellä Jarkko Laineen haudan, mutta emme enää löytäneet sitä vaikka latasimme hautausmaa-apin. 

Matkustin kotiin Onnibussilla. Linja-autossa näytettävät jumppavideot huvittavat minua. En ensinnäkään ole koskaan nähnyt kenenkään jumppaavan bussissa, eikä omalla paikallaan mahtuisi kuin heiluttamaan varovasti varpaitaan. 

Kuva: Gertrude Bell, Burma 1903, Gertude Bell Archive, Newcastle University, Salon taidemuseo

Eipä ihmeitä

Istun junassa matkalla isääni tapaamaan. Samalla on tarkoitus käydä Turussa ja tavata vanhaa ystävää.

Olen viime aikoina lukenut paljon. Päivitän lukemistani kirjoista Instaan. Tiliäni seuraavat luultavammin päättelevät, ettei tuolla ole muuta elämää. He ovat oikeassa. 

Päivitin myös pakastetuista intialaisista Paratha-leivistä, jotka olivat pakkauksen kuvassa suuria, meheviä ja kasvistäytteisiä. Realimaailmassa ne olivat pieniä, ohuita, eikä kasvistäytettä edes erottanut. Teen reklamaation Intian lättytehtaalle.

Kävin Nääshallissa kuntoilemassa. Kuntosalissa oli lisäkseni kaksi vanhempaa naista ja yksi nuori mies. Toinen naisista kuntoili punaisessa takissa, jonka vyötäröllä roikkui vyö. Hän sipsutteli sukkasillaan ja viihtyi liikuntasuoritusten välillä laitteissa pitkään. Nainen keskittyi lähinnä puhelimeensa. Toinen nainen treenasi vihreissä kesähousuissa, joissa oli vajaamittaiset lahkeet. Hän seisoi samoilla sijoillaan ja tikutti nyrkkeilysäkkiä lähietäisyydeltä. Jaloissaan naisella oli korolliset kesäsandaalit.

Nuori mies kuritti nyrkkeilysäkkiä paljain nyrkein. Hän kertoi nyrkkeilyhanskanaiselle, että hän treenasi pystyäkseen pitämään puoliaan kiusaajiaan vastaan. Treenaustilanne oli autenttisempi, sillä nyrkkeilyhanskat eivät aina ole mukana koulussa. Koulukiusaamisesta keskusteltiin.

Koska jostain pitää olla huolissaan, olen huolissani tulevan hallituksen toimista ja Ukrainan sodasta. En oikein osaa elää silloin, kun elämä on helppoa. Odotan jatkuvasti katastrofia.

Heippa Santtu-Matias!

 

Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.  

Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.

Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.

Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää. 

Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin. 

Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.  

Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia

Yksi roskapussi

Nyt on meneillään miljoona roskapusssia keräys, jossa on tarkoitus siistiä omaa ympäristöä. Olen ympäri ämpäri Tamperetta liikkuessani havainnut, että tässä kaupungissa heitetään toskia huolettomasti sinne ja tänne. Joskus roskikseenkin.

Hesarissa oli juttu joensuulaisesta tutkijasta Mari Käyhköstä, joka harrastaa roskien keräämistä. Olen silloin tällöin noukkinut Hesen pussin lenkkipolun varresta ja siirtänyt roskikseen, mutta en ole harrastanut roskien keräämistä laajemmin. Jos Mari Käyhkö, niin miksi en sitten minä.

Varustauduin kahdella keltaisella roskapussilla ja kotitaloushommiin tarkoitetuilla muovisilla "pinseteillä" ja lähdin roskia saalistamaan. 

Hämeenpuistossa näin pari sopivaa kohdetta, mutta niin paljon ihmisiä, etten oikein kehdannut noukkia Lidlin paistopussia ja määrittelemätöntä muoviroskaobjektia. Siirryin Pyhäjärven rantaan, jonka roskatarjonta oli todella heikko. Muutkin olivat tarttuneet haasteeseen. En saanut 25 litran roskapussia täyteen, saati kahta pussia, joka oli alkuperäinen tavoitteeni. Ylitin häpeän ja noukin roskia penkeillä istuvien ihmisen katseiden alla. Mölyävän nuorisojoukon keskelle en uskaltautunut. 

Päätin palauttaa pullot ja tölkit kauppaan ja lahjoittaa tuoton mielenterveys/päihdetyöhön, mutta kyllä jäi päihdetyö nyt näppejään nuolemaan, sillä kyseisiä roskia ei löytynyt. 

Häpeä on ylitetty ja uusi harrastus käynnistetty! Toivon parempaa roskaonnea seuraavalla kerralla.

Minkä nuorena oppii

• Ei saa heittää roskia kadulle tai luontoon (noudatan tätä tunnontarkasti).
• Ulkona ei saa soittaa musiikkia (isä oli tästä erittäin tarkka, ahdistun kyläillessäni mökillä, jossa soitetaan radiota terassilla).
• Selkärepun taskut on suljettava huolellisesti (tämän opin ex-mieheltäni, joten eivät menneet nekään vuodet hukkaan).
• Ahneella on paskainen loppu.
• Kannattaa ottaa omat eväät.
• Älä luota sääprofeettoihin (isä leikkasi amatöörimeteorologin haastattelun Salon seudun sanomista ja odottaa miehen epäonnistumista).
• Kommunistit ovat pahiksia.
• Veroja kerätään liikaa (ei ole mennyt perille, olen ollut iloinen veronmaksaja).
• Jos syö lusikalla voita suoraan rasiasta, niin lihoo ja siitä voi syyttää vain itseään (en ole syönyt).