Bestseller

Luen Goodreadsin best romance-äänestyksessä menestynyttä romaania, Casey McQuistonin  kirjoittamaa Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä. Kirjoittajaa voisi nimittää vaikka rakkausviihteen Käärijäksi. 

Kirjan juoni kuulostaa hullulta, siinä Walesin prinssi Henry ja USA:n presidentin poika Alex rakastuvat. Olen päässyt luku-urakassani sivulle 163 ja alkaa jo vähän tökkiä. Nuorten miesten suudelmia muuten kuvataan sivutolkulla. Sain vinkin kirjasta R:ltä, joka halusi saada selville kansainvälisen bestsellerin kirjoitusohjeet.

Kirjassa toistuu sama kuin romanttisissa elokuvissa, ensin henkilöt inhoavat toisiaan, kunnes viha kääntyy lopulta rakkaudeksi. Miten usein näin käy reaalimaailmassa?

Sunnuntain lukupiirissä käsittelimme Kerstin Ekmanin romaania Suden jälki, jossa seitsemänkymppinen metsästäjä kohtaa suden ja muuttaa käsitystään metsästämisestä. Tämän aamun Hesarissa haastatellaan entistä rajavartijaa ja kilpahiihtäjää susivihasta, jota Suomessakin esiintyy. Iäkkään kirjailijan romaani liikutti minua.

Kun aloitimme lukupiirin reilu kymmenen vuotta sitten kaikki lukivat fyysisiä kirjoja, nyt joudutaan tarkastamaan, saako kirjaa lukuaikapalveluista. Minä ostin Suden jäljen, mutta viihderomaanin lainasin kirjastosta.

janakippo

Luin tänä aamuna loppuun ruotsalaisen Karin Smirnoffin trilogian viimeisen osan. Kirjat  kertovat pohjoisesta ja Jana Kippo- nimisestä taiteilijasta ja kotihoidon työntekijästä.  Smirnoff ei käytä pilkkuja, aloittaa erisnimet pienellä kirjaimella ja kirjoittaa etu-ja sukunimet yhteen. Helpottaa kirjoittamista, mutta ei välttämättä lukemista. Toisaalta karinsmirnoff kirjoittaa lakonisesti eikä pilkkuja oikeastaan tarvita. 

Olen itse saanut ohjeen, jonka mukaan vähän pilkkuja on parempi kuin paljon pilkkuja.

Viimeisestä osasta Sitten menin kotiin (Tammi, 2022) ilmenee miksi janakippo on sellainen kuin on. Aloita ensimmäisestä osasta (Lähdin veljen luo), niin minäkin tein, enkä silti oikein tahtonut muistaa kuka on göstagrönlund, taksianders, mikkorepolainen ja lukuisat muut henkilöt, sillä heitä on paljon. Toki moni esiintyy tässä osassa ensimmäistä kertaa. 

Janakipon osalle kertyy kohtuuttoman monta kuolemaa, väkivaltaista miestä ja raiskaajaa. Kirja olisi raskas, jollei se olisi humoristinen ja täynnä lämpöä. Kiitos karinsmirnoff ja suomentaja outimenna. 

Olen kirjoittanut kolumneja Reuma-lehteen. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja sen painos on noin 35 000. Kolumnien aiheisiin ei ole puututtu. Suunnittelin ensin, että kirjoitan seuraavalla kerralla eutanasiasta, mutta sitten päätinkin kirjoittaa seksistä. Lääkiksessä ei aiheesta puhuttu käytännössä ollenkaan. Varmaan nykyään puhutaan. Panokset kirjoittamisen suhteen kovenevat, pilkuilla tai ilman. Katsotaan miten minulle käy.

Hiusharjojen Ferrari

En ole saanut paljonkaan kirjoitettua, sillä aamuisin on jatkuvasti jotain menoa. Jostain syystä alan jo kahden aikaan suhtautua kirjoittamiseen niin, ettei tästä enää tule mitään. Ei kannata edes yrittää. Lukea voi onneksi aina.

Kävin Tipotien terveysasemalla. Luin lääkärin vastaanottoa odotellessanikin. Terveysasema on valtava kuparipäällysteinen temppeli. Odotushuoneen ikkunasta näkyy Näsijärvi. Vaikka tilaa on valtavasti, ei potilaita vai pitäisikö sanoa asiakkaita näkynyt. Tai näin yhden äidin lapsineen. 

Minut kutsuttiin sisälle vastaanottohuoneeseen täsmälleen sovittuna aikana. Lähtiessäni sanoin "Olen tyytyväinen vastaanottoon, kiitos". Olin palautteessani melko rehellinen. 

Minulla on uudet hiukset ja uusi hiusharja. Entinen näytti jätteidenkäsittelylaitoksen materiaalilta. Siihen kietoutuneista hiuksista ja törkeän näköisestä harjasta saadaan ihan kivasti lämpöenergiaa. 

Sokoksella myyjä kysyi mitä etsin (seisoin hiusharjatelineen edessä). Sanoin etsiväni hiusharjaa, jota voisin käyttää föönatessa. Myyjä ohjasi minut toisaalle, hyllylle, jossa makasi hiusharjoja omissa tyylikkäissä laatikoissaan. Nainen availi laatikoita ja esitteli harjoja. Ostin parikymppiä maksavan hiusharjan (se maksoi enemmänkin, mutta sinä päivänä tuotteista sai kahdenkymmenen prosentin alennuksen). Omistan hiusharjojen Ferrarin tai ehkä Teslan.

Tänään kirjastosta tuli ilmoitus, että tilaamani Tarot-kirja on saapunut.

Vanhuudesta

Isä oli vastassa Salon rautatieasemalla, kävimme kaupassa ostamassa jäävuorisalaattia, viinirypäleitä ja pesusienen. Ostin isälle kauniin tulppaanikimpun. 

Isä on aina pitänyt kukista. Isän äiti hoivasi ahkerasti kukkapenkkiään, vaikka oli köyhää ja raskastakin. Mummo suojeli rantakoivuja ja muisti vielä vuosia myöhemmin kamalan rikoksen: joku mies oli katkaissut oksan hänen koivustaan.

Söimme thaimaalaista ja kävin Salon taidemuseossa. Nyt vasta tajusin, että se on ihan nurkan takana, vanhassa veturitallissa. Esillä oli turkulaista grafiikkaa. Isä oli käynyt "aivokerhossa", jonka tehtäviä piti vähän lapsellisina. 

Luin Aila Meriluodon päiväkirjan vuosilta 2008-2010 En minä vielä pääty. Alkuun elämä on vilkasta, Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta kertova elokuva Putoavia enkeleitä saa ensi-iltansa, Panu Rajala kirjoittaa Meriluodon elämäkertaa (ja suututtaa kirjailijan), Aila Meriluodolta julkaistaan päiväkirja ja runoja. Kirjailijan elämään ilmaantuu Antero, kymmenen vuotta nuorempi mies, joka aiheuttaa naisessa jonkinlaisen viimeisen seksuaalisen ryöpsähdyksen 85-vuotiaana, vaikka seksi ei oikein onnistukaan. 

Sitten onkin alamäkeä, vatsavaivoja, näkö ja kuulo heikkenevät, kirjailija ei pääse ylös kaaduttuaan, eikä muista runokokoelmansa nimeä. Antero pitää monologejaan, ihan kuten edesmenneet aviomiehet Lauri ja Jouko.

Muistanko oikein, mutta tuntuu siltä, että päiväkirjamerkinnät ovat käyneet lyhyemmiksi verrattuna aiemmin julkaistuihin. Meriluoto kertoo päiväkirjassaan, että käsiala huononee ja pienenee.  Kustantamossa yritetään saada selkoa runoista, jotka runoilija on raapustanut käsin.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo. Tavallaan tärkeää nähdä minkälaista luovuttamista vanhuus on, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi lukea siitä. Tuleekohan näitä päiväkirjoja vielä lisää? 

Meriluoto kuoli 95-vuotiaana Alzheimerin tautiiin hoitokodissa 2019. Aila Meriluoto on aina ollut rohkea ja avoin ja kirjoittaa tätäkin selvästi sillä ajatuksella, että muutkin lukevat tekstin.  Siinä mielessä julkaiseminen on oikeutettua.

Tarot 5 (kirjoitusharjoituksia)

Jatkan Tarot-hommaa kaikesta huolimatta:

Knight of Pentacles

 

Mies kantaa selässään tähteä. Istun täydessä junassa. Kuljetan repussani tiheitä ajatuksia. Leikkiosastolta ei löydy vapaita paikkoja. Pasilassa vaihdamme junaa. Ostan kirpputorilta pölyltä tuoksuvan mekon. Syömme isän kanssa thaimaalaista ja katsomme vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvassa minä itken. 

Tähti on kaasumainen taivaankappale, ei sitä voi kantaa, isä sanoo. Isä työntää rollaattoria, kun hän saattaa minut rautatieasemalle. 

 

Strength

 

Karjun ja vedän ylätaljaa. Kuuntelen Muistojen bulevardia. Anneli Tähti laulaa Muistatko Mondrepos’n. Pentti tekee jalkaprässiä. Unohdin ottaa vesipullon. Katson peiliin. Teen ojentajat. Olen tatuoinut vasempaan kyynärvarteeni merkin, joka tarkoittaa ääretöntä. Paksut seinät ympäröivät minut ja ylläni on Tiitiäisen leikkipuisto. Olen puoliksi leijona ja puoliksi karitsa.

Samanlaisia päiviä

Vedin pakasta saman Tarot- kortin kuin pari päivää sitten. En viitsinyt kirjoittaa mitään, vaikka samasta kuvasta voi tietysti runnoa ihan eri tarinan. Eivät päivänikään ole aina niin kovin erilaisia. 

Pudotin roskia viedessäni hanskani roskasäiliöön. En ylettynyt säiliön pohjalle, vaikka kallistin sitä. Roskalaatikon kaiveleminen ei ole mielipuuhaani. Hanskani jäi makaamaan naapurien roskapussien viereen. Palasin sisälle hakemaan rukkasia ja samalla kuvasin sen jäljellä olevan hanskan. Julkaisin parittoman hanskan kuvan Instassa ja mietin, että olenko menettänyt järkeni ja suhteellisuudentajuni. 

Eilen kirjoitin siitä, että minulla on tapanani loiskia keitot, tomaattisoseet ja mustikat rinnuksilleni, enkä ole koskaan saanut yhtä monta tykkäystä ja kommenttia. Ehkä nämä ovat tarpeeksi pieniä ja samaistuttavia juttuja keskellä tätä kaoottista maailmaa. 

Yksi hassu puoli Instassa on: suunnilleen viidesosa seuraajistani on ns. numeromiehiä. Komeita miehiä, joiden nimi on John tai Steve, perässä killuu numero 379 tai muuta vastaavaa. Miehillä roikkuu kaulassaan stetoskooppi. Tunnen monta ihan oikeaa mieslääkäriä, eikä kenenkään profiilikuvassa näy stetaria. Alkuun estin nämä numeromiehet, enää en viitsi, elleivät ryhdy kovin aktiivisiksi.