Aikakausilehden hautajaiset

Jos ohitan uutuuskirjan kommentoimisen Instassa, en ole sitä lukenut, tai en pidä siitä. Sama toimii lehtikritiikeissäkin, kirjojen arvo määritellään usein niin, että osa uusista kirjoista jätetään huomiotta. 

Nappasin tämän ajatuksen Oskari Onnisen Imageen kirjoittamasta kolumnista.  En muista kirjoittiko Onninen juuri näin, mutta minulla ei ole tässä kyseistä kolumnia ulottuvillani.

Image lopettaa paperilehtensä elokuussa. Voisin järjestää Imagen hautajaiset. Kaivaa kuopan, pistää sinne kyseisen aikakausilehden ja suorittaa siunauksen. Polttohautauskin sopisi. Päälle pari virttä ja hautajaiskahvit. 

Perinteiset kirjat ja lehdet kuolevat. Hautajaisia tullaan järjestämään yhä tiuhempaan. Muutama kellastunut kappale säilötään kansalliskirjastoon ja maakuntamuseoihin, joissa niitä voi käydä palvomassa.

Näytin vääntynyttä nilkkaani terveyskeskuksen päivystävälle hoitajalle. Hän hipaisi varovasti turvonnutta jalkaani ja kysyi, pystynkö nousemaan varpailleni. Pystyin juuri ja juuri. Hoitaja kävi konsultoimassa lääkäriä ja palasi sanoen, ettei rtg-kuvaa tarvitse ottaa (ei varmaan tarvitsekaan). Sain ideaalisiteen ja ohjeen etsiä Youtube-video, jossa neuvotaan nilkan paketointi. Hoitaja suositteli syömään särkylääkkeitä (olen pian syönyt viikon ajan). Harkitsen tapaturmavakuutuksen hankkimista, sillä olen tämmöistä omiin jalkoihini kompastelevaa tyyppiä.

Hankin siivouksen lohduksi itselleni. Siellä nuori nainen siivoaa kotiani, samalla kun minä istun kirjastolla. "Täällä näyttää kivalta", hän sanoi asunnostani.

Hissikateus

Vasen nilkkani vääntyi pari päivää sitten, kaaduin rähmälleni ja satutin samalla oikean jalan isovarpaan.  Yritin päästä pystyyn mahdollisimman nopeasti. Luulen, ettei kukaan onneksi nähnyt tapausta.  Satuin  lentämään rähmälleni lähellä kotiani.

Nilkkani on turvoksissa ja varvas pelottavan sinipunainen. En pysty kävelemään kuin pieniä matkoja sisätiloissa. Könkkäsin tänään lähikahvilaan, jonne on matkaa alle viisikymmentä metriä, enempään en kykene. Sekin oli siinä rajoilla. Syön kourallisen särkylääkkeitä, eikä leposärkyä ole, mutta varaaminen tekee kipeää. 

Laskeuduin portaat kaiteessa roikkuen. Porraskäytävässäni ei ole hissiä, kaikissa muissa talon rapuissa on ja ne ovat toistuvasti rikki. Poden siitä huolimatta hissikateutta. Saan taloyhtiön isännöintitoimistosta viestejä, joissa varoitetaan ahtautumasta joukolla hissiin. Mihin hissiin, tekisi mieleni kysyä.

Otin tänään yhteyttä Pirhan digiklinikkaan ja sain niitä neuvoja, joita yleensä näissä tapauksissa annetaan: kylmä, kompressio ja kohoasento ja tulehduskipulääke. Viestintä tapahtui digitaalisesti. Kirjoitin, etten tarvitse tänään lääkäriä. Sairaanhoitaja vaikutti tyytyväiseltä. Huomenna palataan asiaan.

Pyysin poikaani hakemaan apteekista lisää särkylääkkeitä ja jonkun joustavan siteen nilkkaan. Anoin vielä tuomaan jäätelöä.

Vaivani alkoi tuntua vähäiseltä ja yhteydenottoni liioittellulta.  Eräs yksin asuva kollega sairasti keuhkoveritulpan. Kun hänelle tuli hengenahdistusta ja rintakipua, hän päätti ensin käydä suihkussa ja hakeutua vasta sen jälkeen hoitoon. Hän on tietääkseni edelleen hengissä.

Hukka

Olen tuhlannut aikaani katsomalla Taskmaster UK -kilpailua. 

Olin joskus koulutuksessa, jossa arvioitiin mistä hukka työssä koostuu. Lääkärin työssä tosi monesta turhasta työtehtävästä, mutta ei siitä sen enempää. 

Elämässä sitä vasta hukkaa onkin: Taskmaster UK, Insta, sohvalla makaaminen, kaupoissa kiertely, kännykkäkuvat viherkasveista, selfiet, ryhmäselfiet, ikkunakurkkujen kasvatus, kasvonaamiot ja murehtiminen.  Varsinkin murehtiminen. 

Sanoin kampaajalleni, että ihmettelen miksi vanhat ystäväni suostuvat vielä tapaamaan minua. Olen kyyninen ja pessimistinen akka. Sitten sanoin, että unohdin, ettei tämä olekaan terapiaistunto, vaan tarkoitus on leikata hiukset. Kampaaja sanoi, että kampaamokäynnin voi saada terapialla tai ilman. Jos sen haluaa ilman, laitetaan asiakkaan suu teipillä kiinni. 

Kyynisyys tulee esille optimististen ihmisten seurassa. Tulee sellainen olo, että pitää tasata. Jos tapaan pessimistin, alan tuoda esiin positiivisia puolia kaikesta.  Tasaus toimii siinäkin.

Nyt kun olen katsonut lähes kaikki jaksot Taskmaster UK kaudesta 10, tajuan, että kilpailijoilla on roolit: kiva mies, nokkela nuori mies, joka tuo samalla sen etnisen tuulahduksen ja sukupuolen moninaisuuden lakatuilla kynsillään, kansanmies, naisellinen, hupsu nainen ja reteä pärjäävä nainen, joka on samalla raskaana oleva nainen. Ihmisestä on moneksi, naisesta varsinkin.

Nyt menen lämmittämään eilistä lounasruokaa, ettei tule ruokahävikkiä.

Asiatonta nro 1 ja 2

Asiatonta nro 1:

Olin kustantamon järjestämässä koulutustilaisuudessa. Ilmoittauduin siihen ihan uteliaisuuttani.  Pitkän harkinnan jälkeen pidin yhden puheenvuoron. Ei siitä sen enempää.

Kaikki olivat taas kerran ystävällisiä, mutta  tunsin siitä huolimatta voimakasta ulkopuolisuutta, sillä muut tuntevat toisensa, ovat julkaiseet ensimmäisen romaaninsa jo päiväkotiaikoinaan ja saaneet kaikki kuviteltavissa olevat palkinnot. 

Silloin auttaa, kun ajattelen, että olen lääketieteen tohtori, vaikka en mieti koko asiaa milloinkaan muulloin. En edes sano sitä ääneen. Tittelistä ei ole minulle mitään muuta hyötyä.

Asiatonta nro 2:

Olen käyttänyt unimaskia, jonka kuminauhat löystyvät käytössä. Ystävä kertoi käyttävänsä alushousuja unimaskina. Nyt minäkin nukun mustat alushousut päässäni.  Tätä tietoa olette varmasti kaivanneet.

 

 

'

Lahti

Lahti ei ole hassumpi kulttuurikohde: taidemuseo Malva, Sibelius-talo, Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko (ovet eivät olleet auki ja pihalla tehtiin jotain remppaa), Lahden kaupunginteatteri, teatteri Vanha Juko ja Eliel Saarisen suunnittelema komea kaupungintalo.  

Malvassa oli mm. esillä kanadalaisen Jeremy Shaw'n videoteos Jaksoton järjestelmä, jossa seitsemällä valkokankaalla tanssittiin. Oli pakko mennä mukaan kollektiiviseen tanssiin, muut eivät kokeneet samaa pakkoa. Hesarin kriitikolle videoista tuli mieleen aivopesu, lahkot ja totalitarismi. Minulla saattaa olla taipumus langeta edellä mainittuihin.  Pitää olla varovainen.

Luulimme, että kyse oli vanhoista filmeistä, mutta Hesarin jutun mukaan taiteilija oli lavastanut ja kuvannut kohtaukset ihan itse. 

Malvassa on muuten mainio ravintola ja kahvila.  Suosittelen.

Sibelius-talossa Lahti Sinfonia esitti kapellimestari Dalia Stasevskan johdolla  Beethovenin yhdeksännen sinfonian yhdessä kuoron ja solisten (Helena Juntunen, Virpi Räisänen, Andrew Foster Williams ja Tuomas Kataja) kanssa. Odotin jotain puhkikulunutta, mutta olihan musiikki upeaa. Sinfonian viimeinen osa on kaikille tuttu Oodi ilolle, josta Eurooppa hymnin melodia on peräisin. 

Kapellimestari plarasi jossain vaiheessa partituuria siihen malliin ja pelkäsin hänen hävittäneen oikean sivun. No löytyihän se, eikä selailua olisi huomannut, ellei olisi istunut melko lähellä lavaa. Luin ohjelmalehtisestä, että Stasevskalla on kaksi kissaa, joiden nimet ovat Alma ja Clara. Todennäköisesti kissojen sukunimet ovat Mahler ja Schumann.

Lahtelaisten musiikkitalo seisoo harvinaisen kauniilla paikalla järven rannalla.

Junalla Tampereelle palatessani häädin paikaltani (niin luulin) nuoren tytön, joka siirtyikin vastustelematta käytävän toiselle puolelle. Kun konduktööri tuli tarkastamaan liput, hän sanoi "Katso sitä junalippuasi tarkemmin". Minä katsoin ja huomasin mobiililippuni olevan edelliselle päivälle. Konduktööri vaikutti äkäiseltä, mutta sanoi lopulta, että antaa mennä. Pyysin anteeksi siltä tytöltä, jonka paikalla olin istunut. Vieruskaverini sanoi, että konduktööri olisi voinut pistää minut maksamaan kahdeksankymmentä euroa. Sen jälkeen nainen kertoi muuttaneensa miehen perässä Kuopiosta Riihimäelle. Muutto oli ikävä kyllä osoittautunut virheeksi.

Voi kun olisi syyskuu

Nääshalli-käynti palauttaa arkeen. Huomasin, että lähes kuukauden tauko treenaamisessa on heikentänyt lihaksiani. Kuntosalitreeniä miellyttävämmät rutiinit ovat syrjäyttäneet liikuntarutiinit. Tilalle ovat tulleet herkkujen syöntirutiinit, sohvallamakaamisrutiinit ja pullakahvirutiinit. Viiniä päivittäin ruoan kanssa -rutiini jäi Italiaan.

Kaikki intoilevat lämmöstä. En ole kevät- enkä kesäihminen. En kyllä myöskään talvi-ihminen. Olen syyskuun tyttö, myös elokuun viimeinen viikko käy. Onkohan maailmassa yhtään kolkkaa, jossa olisi ikuinen syyskuu. 

Osallistuin paksusuolisyövän seulontatutkimukseen. Valehtelin kaavakkeeseen, etten ole koskaan tupakoinut päivittäin. Olen henkisesti aina ollut tupakoimaton, viimeisestä satunnaisesti poltetusta savukkeestakin on vähintään kaksikymmentäviisi vuotta. Alkoholiannosten määrää pienensin myös. Olen monena päivänä silmäillyt kirjekuorta, joka sisältää näytteen ottamiseen tarvittavat välineet. Tänään pistin töpinäksi. Säästän teidät tarkemmilta detaljeilta. 

Kännykässäni on nykyään päiväkirjaäppi. Nyt sitten raportoin elämääni kaikkialle, tyyliin kävin tänään kahvilla (kävin kahvilla Tallipihan kahvilassa tai oikeastaan kahvit juotiin ulkona). Toivottavasti kukaan ei hakkeroi mobiilipäiväkirjaani, josta käy ilmi miten tylsää elämäni oikeasti on.