Lennonjohdon pikkuapulainen

Ymmärrän poliitikkoja, jotka alkavat jossain vaiheessa turvata asemaansa. Yhdistyksen puheenjohtajuus päättyy tammikuun lopussa. Olen jo pari kuukautta vastustanut uudistuksia, sillä ne ovat vaivalloisia. Näin vuodenvaihteessa hommaa riittää muutenkin, on toimintakeromuksen ja toimintasuunnitelman laatimista. Uudistetaan sitten seuraavan puheenjohtajan kaudella.

Lähden kahdeksi viikoksi matkalle. Aion pitää lomaa blogistani. Voiko jostain sellaisesta olla lomalla, josta ei saa palkkaa?

Kirjoitan kaiken muistikirjaani ja palattuani kopioin tekstin tänne sanasta sanaan. Ilman sensuuria, ilman taiteellisia tavoitteita.

Lähden Thaimaaseen, vaikka olen ollut siellä jo kerran ja päättänyt, että se riitti minulle. Ei kai sitten riittänytkään.

Kerttu on hoidossa. Vanhasta tottumuksesta avasin ulko-oven varovasti.  Kertun kuono ei pistänyt esiin oven takaa. Kertulla on kuulemma mennyt hyvin. Se on syönyt vähän rosujakin. Rosuja.

Nyt voikin alkaa stressata huomista lentomatkaa. Itämeren yllä kuhisee vieraan vallan "pimeitä" koneita. Autan lennonjohtoa kurkkimalla ikkunasta. Juon itseni hälläväliä hiprakkaan.

Räntyt

Sain lahjaksi kirjan nimeltään "Uusi ja välttämätön kokki-kirja maalle ja kaupungille". Alkuperäinen teos julkaistiin vain 120 vuotta sitten.

Tarjoan jatkossa vieraille kokonais-kryyni-soppaa, vihriöitä herneitä muuruutien (moilasten) kera, rääsy sylttyä, pieksettyä pässinlihaa ja kylmettynyttä syltty-kräämiä.

Koska palatte halusta valmistaa kylmettynyttä syltty-kräämiä, joka sattuu olemaan mielijälkiruokani, niin kirjoitan herkun ohjeen tähän:

Neljäsosa kannua sakeata maidon päällistä vispilöidään kovaksi vaahduksi, ja päällimmäinen vaahtu eroitetaan vadille; sitten vispilöidään taas ja vaahtu eroitetaan samaten. Tätä tekoa pitkitetään siksikuin kerma on loppunut. Vaahtuun sekoitetaan sitten eri syltty-lajeja, niinkuin vaaraimia, kirsimarjoja ja mitä vaan halutaan. Sitten pakataan kräämi vormuun, joka asetetaan jäiden päälle jäähtymään, vähän suoloja ympärille. Ennenkuin se pöytään viedään, pistetään vormu kuumaan veteen ja kräämi kaadetaan vadille. 

Kirjasta löytyy sanasto, jos et satu tietämään mikä on biskvidi, jästi, dolma, karotti, kaponen, marjoneesi, maitsa, ostroni tai vaikkapa räntyt.

Työtön enkeli

Ostin Helsingissä käydessäni Iso nro lehden. Lehden sanotaan olevan laadukas katukulttuurilehti ja kannanotto köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan. Sen myynti tarjoaa vaihtoehdon kerjäämiselle. Myyjä saa viiden euron lehden hinnasta kolme euroa. Lehdessä on paljon lainaa muista aikakausilehdistä mm. Imagesta, Kaltiosta, Ydin lehdestä, Nuori Voima lehdestä ja Voima lehdestä. Jutut käsittelivät Gazan tilannetta, naispuolista rap-artistia, Grönlannin nuorten haluttomuutta kouluttautua, eläinten oikeuksia, Anssi Okkosta, Nils-Askak Valkeapään filosofiaa ja enkeleitä. Iso nro on ihan tasokas.

Enkelit ovat muotia. Kundaliinijoogasalin eteisaulan pöydällä lojuu kaksi pakallista enkelikortteja. Niistä voi nostaa kortin, kun enkelin ohjaus on tarpeen. Välillä neuvoja todella tarvitsisi. Mistään täsmäneuvoista ei voi ikävä kyllä puhua. Kortin ohjeiden on sovittava jokaiselle.

Moni nainen kuulemma uskoo henkilökohtaiseen suojelusenkeliin, vaikkei mitenkään muuten olisi uskonnollinen. Jos henkilökohtaiselta enkeliltä ei pyydä mitään se turhautuu. Toiveet enkelille pitää esittää positiivisen kautta. Ei pidä pyytää "Älä anna minun sairastua" vaan "Anna minun pysyä terveenä". Voihan olla, että elämänlaatu nousee, kun uskoo, että on joku, joka toivoo sinulle vain hyvää ja yrittää suojella sinua. Enkelini odottaa turhautuneena pyyntöjäni. Toisaalta henkilökohtaisella suojelusenkelilläni on ollut ihan riittävästi töitä ilman niitäkin.

Lauantaina Helsinki-Tampere junassa kulki lipuntarkastaja. Nainen oli ystävällinen ja hymyili kuin lääke-edustaja. Kun tarkastaja astui junavaunuun, tuli heti syyllinen olo, vaikka tiesin, että minulla oli junalippu. Entä jos en enää löytäisi sitä puhelimestani? Pelotti, että jollain muulla ei olisi lippua. Se olisi ollut kovin noloa. Olen tosi rento tyyppi.

Samantyyppistä katteetonta syyllisyyttä saattaa tuntea kulkiessaan varashälyttimien tai turvatarkastusten läpi. Eräs kaverini sanoi, että häntä pelottaa Alkossa, ettei hän ole kelvollinen, eikä hänelle myydä punaviinipulloa.

Tällä elämänasenteella suojelusenkeli olisi erittäin tarpeellinen. Yritän kuvitella henkilökohtaisen enkelini selkään valkoiset siivet ja kasvoille lempeän ilmeen. Ei onnistu, ei ainakaan vielä.

Joulukuusenvihaaja

Tampereen teatterin näyttelijät lauloivat joululauluja Aleksanterin kirkossa jo kolmattakymmenettä kertaa. Konserttiin oli vapaa pääsy. Olin ystäväni M:n kanssa paikalla 40 minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Siinä vaiheessa laulujen sanat olivat loppuneet ja istumapaikatkin olivat hakusessa. Parvelta löytyi lopulta ihan säälliset paikat.  Ensi vuonna on keitettävä evääksi glögiä ja leiriydyttävä kirkon eteen jo edellisenä iltana. Siitä voisi kehittää uuden joulutradition.

Joululaulut alkavat jostain syystä kuristaa kurkkua, silmiä joutuu räpyttelemään ja nenää niistämään. Yhteisjoululaulut ovat pahimpia. Laulamalla saa varmaan yhteyden johonkin varhaisempaan tunnekeskukseen kuin kuuntelemalla laulua. Minua itketti se, etten ole jouluna Suomessa ja että vastapäisellä parvella seisoi vähän tyttäreni näköinen nuori nainen.

Lapsena pidin joulusta. Jouluna sai syödä hedelmiä niin, ettei tarvinnut jakaa eikä laskea montako kukakin oli syönyt. Omenia ja appelsiineja ostettiin laatikolliset. Lahjaksi sai melkein sitä mitä oli toivonut.

Isäni on jouluvouhottaja. Jossain vaiheessa Jouko Turkka piti radiossa "joulusaarnan", jossa hän sanoi jotain kriittistä joulukuusista. Siitä lähtien isä on nimittänyt miestä joulukuusenvihaajaksi. En tiedä vihaako Turkka edelleen joulupuuta vai meneekö kaikki energia kivien kaivamiseen.

En kuulu kirkkoon, enkä juuri käy niissä. Pappi piti pienen puheen, joka alkoi taas jostain syystä ärsyttää. Minua ärsytti oikeastaan ennen kuin mies edes sanoi mitään. Puheessa puhuttiin sodasta, lumipukujen ompelemisesta ja siitä että naisia tarvitaan. Ja miehiä myös. Ei oikein selvinnyt mihin.

Konsertissa kerättiin kolehti. Nyt käytössä ei ollut pitkä keppi, jonka päässä roikkuu samettipussi vaan rahaa kerättiin kolehtihaavin sijasta kulhoon. M antoi minulle kaksi euroa kolehtirahaa, sillä en ollut tajunnut ottaa kukkaroa mukaan.

Vesipisarat liikkuvat vaakasuoraan

Eräs kollega menehtyi äkillisesti. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Hän oli erittäin ahkera mies ja professori, jolla oli monta väitöskirjatekijää ohjattavanaan. Nyt nämä tutkijat ovat heitteillä, ilman professorinsa turvaa. Moni heistä on ulkomaalainen.

Professori teki paljon töitä ja luki artikkeleita aina kun pystyi. Olen nähnyt hänen perehtyvän alansa kirjallisuuteen matkalaukkua jonottaessa ja huhutaan hänen pitäneen artikkelikopiota sylissään joulupöydässäkin. Minusta hänellä oli ymmärtäväinen katse.

Pidimme kokouksessa minuutin hiljaisen hetken hänen muistolleen. Siinä lattiaa tuijottaessa tuli mieleen, että katsoiko joku kelloa.

Jossain vaiheessa on täältä poistuttava. Kun se tapahtuu työikäiselle ihmiselle, tulee monenlaista ongelmaa. 

Ihmiset lohduttavat itseään sillä, ettei miehen tarvinnut kärsiä ja sairastaa pitkään.

Tällä hetkellä kuolevaisen on tärkeintä katsella kun vesipisarat liikkuvat junan ikkunassa vaakasuoraan, eivätkä alaspäin.

Heidi on yhteiskunnan syöpä

Seuraavan runon idea on röyhkeästi varastettu Claes Anderssonilta sekä sen sisältö anonyymiltä kiusaajaltani.  Anderssonin hienon runon nimi on "Andersson pitää pirunmoista meteliä". Tämän runon nimi voisi olla "Heidi on yhteiskunnan syöpä".

Heidi on narsisti
Heidi on kapitalisti
Heidi luulee olevansa lääkäri
Heidi luulee olevansa jumala
Heidi luulee olevansa
Heidi ei ymmärrä taidetta
Heidi ei rakasta taidetta
Heidi ei rakasta
Heidi tuijottaa omaan napaansa
Heidi ei katso toisten napaa
Heidi ei lue Ovidiusta
Heidi on minä, minä, minä
Heidillä ei ole mielipiteitä
Heidin mielipiteet ovat vääriä
Heidi juo itsensä humalaan!
Heidi syö lihaa
Heidi juo kahvia
Heidiä närästää
Heidi on yhteiskunnan syöpä
Heidiä ei tarvita
Ei ainakaan joka päivä

Vuoden elokuvat

Näinä aikoina kaikki kulttuuritoimitukset kokoavat listoja vuoden parhaista elokuvista. Minäkin siis julkaisen omani.

1. Richard Linklater: Boyhood

Kymmenisen vuotta kuvattu elokuva, jossa ihmiset kasvavat niinkuin oikeassa elämässäkin. Aikuisetkin. Elokuvan perheenjäsenistä alkaa vilpittömästi välittää. Saa haluamaan lisää.

2. Sebastian Lelio: Gloria

Chileläinen rakkauselokuva, jonka pääosassa on keski-ikäinen nainen. Nainen on rakkaudennälässään oikea, aito ja voimakas.

3. Anna Odell: Luokkajuhla

Elokuva yhdistää dokumentinomaista kuvausta ja fiktiota niin, että katsojakin menee pyörryksiin. Koulukiusaaminen on tärkeä aihe.

Näkemäni uutuuselokuvat edellä mainittujen lisäksi (jotain saattoi jäädä pois):

Juha Lehtola: Aikuisten poika (ainoa suomalainen, ihan kiva)
Ralph Fiennes: The invisible woman (epookkidraama Dickensistä, näitä on nähty)
John Carney: New beginnings (musiikkibisnestä, alkoholismia, vähän söpöilyä)
Iain Forsyth, Jane Pollard: 20 000 Days on earth (päivä Nick Caven elämästä, ajetaan autolla)
Stephen Knight: Locke (ajetaan autolla ja puhutaan puhelimessa)
Jim Jarmuch: Only lovers left alone (kahden vampyyrin rakkaustarina, visuaalisesti upea elokuva)
John Wells: Perhe- August Osage County (sukulaiset riitelevät, kuuluisia näyttelijöitä)
Jean Marc Vallee: Dallas byers club (elokuva AIDS-epidemian alusta, hieno Matthew McConayghey)
Volker Schlöndorf: Diplomatia  (kamarinäytelmä, erinomaiset näyttelijät)
Rob Reiner: And so it goes (roskaa)
Roger Michell: Le Weekend (sympaattinen elokuva vanhan pariskunnan viikonlopusta Pariisissa)
Tommy Lee Jones: The Homesman (lännenelokuva, jolla oli hetkensä)
Dardennen veljekset: Kaksi päivää ja yksi yö (kuvaus naisesta ja nykyajan työelämän raadollisuudesta)
Lasse Hallström: Herkullinen elämä (ei itkettänyt, ei koskettanut, ohjaaja olen pettynyt sinuun)
Wes Anderson: The Grand Budabest Hotel (aikuisten satuelokuva, oikeastaan ihana)

Olen lisäksi seurannut vähän laiskasti KAVI:n sarjaa ja käynyt tietysti katsomassa lyhytelokuvia (Tampere film festival). 

Aaltojen ääniä

Käväisin töissä lukemassa sähköpostia ja tekemässä kaikenlaista pientä. Kahvitaukoineen siihen meni neljä tuntia.

Sitä aina hätkähtää, miten sujuvasti kaikki toimii, vaikka olen poissa. Kukaan ei tarttunut epätoivoissaan mekkoni helmaan. Kukaan ei itkenyt. Näin pari tuttua potilasta odottamassa vastaanottoa. Heidän katseensa oli kylmän välinpitämätön, vaikka kuinka yritin kerjätä huomiota. Vain sihteerit ovat ilmaisseet kaipaavansa minua, sillä sanelen kuulemma hyviä tekstejä. Olen erikoistunut turhan karsimiseen. Siinä saattaa kyllä hävitä jotain oleellistakin.

Kahvihuoneessa sanottiin, että näytän hymyilevältä. Olenko aiemmin näyttänyt yrmeältä?

Sain kutsun kurssikaverin väitöskaronkan jatkoille. Tilaisuus on Helsingissä perjantaina, joten oli pakko varata hotellihuone. Pitää ajaa ratikalla rautatieasemalta Meilahteen, joka stressaa minua jo tässä vaiheessa. Mikä numero? Mikä pysäkki? Mistä löydän oikean rakennuksen ja luentosalin? Entäs sitten iltaravintola, millä minä sinne menen?

Eräs kollega väitteli ihan hiljattain. Olin käynyt kampaajalla illan tilaisuutta varten. Työkaverit sanoivat illallispöydässä  "Katsottiin V:n väitöskaronkan kuvia. Sinun hiuksesi olivat silloin nätisti".

Katson Mad men - sarjan kuudetta tuotantokautta. En löytänyt DVD:stä suomenkielistä tekstitystä, joten arvelin englanninkielisestä olevan apua. Kun sarjassa joku nauraa, lukee ruudun alareunassa naurua. Paljon useammin siellä lukee huokaus. Kun nuori nainen soitti viulua, luki ruudussa taidemusiikkia. Kun kuvaruudulla luki aaltojen ääniä, en niitä kuullut.

Stuertti

Pimeys, kynttilät, mandariinit, romaanit, elokuvat, piparkakut ja vapaa. Tuntuu kuin viettäisi pidennettyä joululomaa. Olen kuullut, ettei töihin palaaminen ole helppoa. Ylläolevasta kännykkäkuvasta näkyy, että Tampereella vilahti eilen valo.

Hesarin Teema-numero kertoo Sibeliuksesta. Lehteen on painettu säveltäjän sukupuu. Melkein joka oksalla roikkuu taiteilija. Olen lukenut, että olisi hyvä piirtää oma sukupuu ja miettiä minkälaisessa maailmassa sukulaiset ovat eläneet, jotta ymmärtäisi heitä paremmin. Vanhempiaan haluaisi tässä iässä jo ymmärtää. Olen jostain syystä miettinyt viime aikoina äitini isää, jota en ole koskaan tavannut.

Äidinäitini oli kirkkoherran tytär, jonka miespuoliset sukulaiset olivat teologian ylioppilaita. Yksi heistä oli tunnettu raittiuspuhuja. Mummoni meni naimisiin stuertin kanssa, joka seilasi ympäri maailman meriä. Näin hääkuvan vasta pari vuotta sitten. Mummollani oli yllään vaatimaton puuvillaleninki ja kaino katse kohdistui sylissä lepääviin käsiin. Hän oli naimisiin mennessään raskaana. Äidinisä oli kuulemma hauska seuramies, joka laittoi ruokaa pitoihin. Hän oli työnsä vuoksi matkustellut paljon, joka ei noihin aikoihin ollut yleistä.  Stuertti taisi puhua papin tyttären pyörryksiin. Heille syntyi kaksi tytärtä, joista äitini on nuorempi. Äitini ei käytännössä koskaan nähnyt isäänsä.

Äidinisä oli laivassa Hampurissa kun Suomeen syttyi sota. Laiva ei päässyt Suomeen ja mies päätyi Yhdysvaltoihin, eikä palannut koskaan. Miehestä tuli jopa maan kansalainen. Käsittääkseni hän ei koskaan virallisesti eronnut mummostani, mutta oli tähän yhteydessä vain kirjeitse. Äidinisän sisko muutti veljensä perässä Atlantin toiselle puolelle. Hänkin oli kirjeenvaihdossa mummoni kanssa. Voi kun nuo kirjeet olisivat tallessa. Kirjeitä ei pitäisi heittää pois. Minäkin olen niitä hävittänyt. Vaikka viestit olisivat miten tärkeitä, niin nykyisestä sähköisestä yhteydenpidosta ei jää jäljelle mitään.

Äidinisä kuoli Amerikassa. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentäkään. Äitini ja tätini eivät menneet isänsä hautajaisiin. Se olisi ollut hankalaa vielä 60-luvulla. Äitini sai pienen perinnön ja kirjeen lakimieheltä, jossa varoitettiin vaatimasta enempää.

Mummoni ei mennyt enää uudelleen naimisiin. Hän työskenteli kansakoulunopettajana pienessä pohjois-savolaisessa kylässä ja elätti kahta tytärtään ja sairastelevaa siskoaan. Mummo asui koululla vielä silloin kun olin pieni lapsi. Hän soitti virsiä matkaharmoonilla, opetti lapsille laskentoa, uskontoa ja kaunokirjoittamista. Äidinisästä ei puhuttu koskaan.

Joka suvussa on vaiettuja asioita ja puuttuvia vanhempia.

Oi maamme

Varhaisnuoruudessani radio-ohjelmat päättyivät puolilta öin isänmaallisesti Maamme lauluun. Samaiseen teokseen Juice lopetti joskus aikoinaan konserttinsa. Mies soitti keikalla Suomen maan muotoista kitaraa.

Jätin koulussa epäisänmaallisesti Ateenalaisten laulusta laulamatta säkeen "nuorukaiselle kuolla kuuluu". Minusta ei kuulunut. Kukaan ei huomannut rohkeaa protestiani.

Eilisissä juhlissa eräs kaverini kertoi,  ettei halunnut rukoilla. Hän kehitteli erilaisia käsien asentoja, jotka eivät pistäisi opettajan silmään, mutta jotka eivät kuitenkaan olisi käsien ristimistä. Hän asetteli välillä kämmenet päällekkäin, toisinaan hän risti sormensa äärimmäisten pikkunivelten kohdalta.

Niihin oikeisiin itsenäisyyspäiväjuhliin osallistuneesta Hanneksesta, 101-vuotiaasta torpparin pojasta on tullut päivässä suuri julkkis. Mies kosi aikoinaan vaimoaan sanoilla "Lähdetkö tekemään leivät jos minä hankin jauhot?" Eilisen illan viimeinen silaus oli tanssi Sofi Oksasen kanssa. Kirjailijattaren päässä oli joku outo hökötys. Ilmeisesti tekele oli hattu, sillä lehdessä mainittiin modistin muotoilleen Oksasen hiuskoristeen.

Minun Koskikeskuksesta satasella ostetulla iltapuvullani ei pääsisi lehtikuviin, ellei tekele repeäisi tai putoaisi päältäni kesken kättelyseremonian.

FB on tarjoillut minulle toistuvasti vanhaa heilaa ystäväksi. Olin vakaasti päätynyt siihen, etten missään nimessä kysy häntä kaverikseni. Eilen illalla jotenkin ihan vahingossa sipaisin kaveripyynnön eetteriin. Muistin asian kun aamulla näin, että hän oli hyväksynyt kutsuni. 

Kaikkea tulee itsenäisyyspäivähuumassa tehtyä. Kaiken lisäksi lupasin järjestää ensi vuonna juhlat luonani.

Elämän tarkoitus

Olen vihdoin ymmärtänyt, että elämän tarkoitus on tavaroiden siirtely. Tavarat eivät pysty liikkumaan itsenäisesti vaan tarvitsevat ihmisten apua.

Olen muuttanut monta kertaa. Aina on kannettu tietyt tavarat varastosta toiseen. En ole ollut enää edes  tietoinen, mitä niissä nyssyköissä on. Nyssykät on vain säilötty uuteen vinttikomeroon.

Taloni vintille murtauduttiin, mutta ikävä kyllä minun kopperostani ei viety mitään. Viime kesänä talossani tehtiin kattoremontti, jolloin vintti piti tyhjentää. Jouduin perehtymään kopperon sisältöön tarkemmin. Suksia (perinteiseen ja luisteluhiihtoon), sulkapallomailoja, tennismailoja, kössimailoja, eri painoisia puntteja, pöytäliinoja, tyynyjä, mattoja, verhoja, reppuja, joulukoristeita sisältäen rikkoutuneet kuusenkynttilät, kaksi joulukuusenjalkaa ja vaatteita (joita ehkä saattaisi joskus käyttää). Vein tavaroita kirpparille, osan sain sijoitettua kaappeihin ja vaatekaapin päälle.

Varaston tyhjentämisen jälkeen tytär muutti ja siirsi vähemmän tarpeellisia tavaroitaan vinttikomerooni.

Ostin uuden vaatekaapin. Puolustuksekseni sanottakoon, että kaappi on suomalainen ja siihen sai kahdenkymmenen vuoden takuun. Eräs ystävä lupasi koota kaapin. Toinen vie entiset kaapit mökilleen. Nyt siirrän vaatekaappien sisältöä vintille, ikkunalaudoille ja mustiin jätesäkkeihin. Mekkoja roikkuu henkareissa kirjahyllyssä. Työ on hidasta, sillä välillä on riisuuduttava ja kokeiltava vaatteita. Kahden vaatekaapin välisenä aikana on tarkoitus maalata makuuhuone.

Olen vienyt kolme mustaa jätesäkillistä kenkiä, laukkuja ja vaatteita kirpparille. Ei varmasti vielä riitä.

Elämäni tarkoitus näyttää olevan siirrellä tavaraa paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle. Nousta ja laskeutua rappuja yhä uudelleen (hissiä ei ole) tavaroita kantaen.  Olisi pitänyt kiinnittää johonkin vaatteeseen, kenkiin tai laukkuun siru, jonka avulla sen kulkua voisi seurata.

Tänään on itsenäisyyspäivä. Isäni on tarkka siitä, että jokaisella ikkunalla pitää palaa kaksi kynttilää.  Kynttilät sytytetään tasan kuudelta. Kodeissa, joiden ikkunalaudoilla ei kynttilöitä näy, asuu mitä todennäköisimmin kommunisteja. Ainakin silloin 70-luvulla asui. Mitä ne ihmiset nykyään ovat? He ovat kenties eurooppalaisia enemmän kuin suomalaisia, tai sitten heillä ei ole kynttilöitä tai kynttilänjalkoja tai he eivät satu olemaan kotona.

Viettääkö mikään muu kansa itsenäisyyspäivää katsomalla televisiosta kun presidentti puolisoineen kättelee vieraitaan? Menen pieniin itsenäisyyspäiväjuhliin saunomaan, syömään ja katsomaan televisiota. Tämän päivän Hesarissa on juttu 101-vuotiaasta torpparin pojasta,  joka on saanut kutsun linnaan. Mies toteaa haastattelussa "Minä olen tavattoman tyytyväinen elämääni. Minulla ei ole mitään valittamista."

Kahvilassa tavataan

Kokeilkaapa soittaa työttömyysturvaneuvonnan puhelinnumeroon (ehkä olette soittaneetkin). Toimeen tarvitaan zeniläistä asennetta. Olen kuunnellut nauhalta moneen kertaan seuraavan ilmoituksen: keskuksemme on "väliaikaisesti" ruuhkautunut, emmekä ota ketään jonoon. Lainausmerkit ovat vielä valaistumattoman kirjoittajan. Olisi ollut kysyttävää toisesta vuorotteluvapaajaksosta.

Olen istunut kahtena päivänä kahviloissa (kolme eri kahvilaa). Kahviloissa ihmiset tapaavat ensimmäistä ja viimeistä kertaa ja kaikkea siitä väliltä. Viimeinen tapaaminen on monesti ikävää kuultavaa. Ensitapaamiseen liittyy vaivautuneita hiljaisia hetkiä, yliaktiivista puhetta ja hämmentynyttä naurua. Jotkut näkevät toisensa ihan oikeasti ensimmäistä kertaa löydettyään sielunkumppanin deittipalstalta. He tuntevat vain toistensa kaunistellun ja aukkoisen tarinan.

Kahvilassa ystävät tapaavat ja puhuvat kolmannesta ystävästä. Tänään kaksi naista keskusteli kolmannesta
 "Se käyttää mustia vaatteita. Musta takki ja musta pitkä hame."
"Ai jaa."
"Sillä on levee lantio. Musta vähän peittää. Täytyy olla joku sairaus kun on niin levee lantio."
"Ei se mitään lääkkeitä syö."
"Veljen vaimolla on levee lantio, eikä mitään sairautta."
"Ai jaa."
"Se söi aina paljon makeeta ja potilaiden ruokia. Ei niitä saa syödä. Pitää laittaa roskiin."
 "Ei sais syödä. En mää syö."
"Se käveleekin niin vaikeesti."
"Niin kävelee. Aina ollu perso makeelle."

Juttua leveästä lantiosta riitti siinä määrin, että ehdin syödä kanakeiton ja juoda pullakahvit. 

Joulukonsertti

Joulun odotukseen kuuluvat joulukonsertit. En kylläkään erityisesti odota joulua. Aion tänä vuonna pinnata koko tapahtumasta.

Pirkanpojat esiintyi Tampereen tuomiokirkon perinteisessä joulukonsertissa. Ensin lauloi kuoroon valmistava Concentus-ryhmä. Pojat kannattelivat käsissään valtavia mustia kansioita, jotka tekivät heistä häkellyttävän liikuttavia. Melkein alkoi itkettää. Jännitin pysyykö kansio kaikkien käsissä. Laulajat vääntelivät niitä pysty- ja vaakasuoraan. Välillä joku poika peittyi kokonaan kansion taakse.

Varsinaiset Pirkanpojat onnistuivat ehkä parhaiten niissä (minulle) vähän tuntemattomammissa teoksissa, mieleeni jäivät Carol of the bells, Caudete ja Walking in the air. Edessäni istui kaksi pientä tyttöä ja poika, jotka jaksoivat olla konsertin ajan hiiskumattoman hiljaa. Välillä pieni lettipää painui lievään etukenoon. Takana kävi jatkuva pikkutyttöjen supina.

Olin lopulta turhaan pakannut taskuni täyteen paperinenäliinoja.

Pimeys ei tunnu ollenkaan niin hankalalta näin vuorotteluvapaalla. Siihen kääriytyy välillä ihan tyytyväisenä.

Lääkärien kestitys

Tämän päivän Hesarissa kirjoitetaan lääkärien ja lääkefirmojen suhteesta otsikolla "Lääkärien kestitystä suitsitaan". Lääkäriliitto ja lääketeollisuus ovat sopineet säännöt, joiden puitteissa toimitaan.

Lääkärien suhde lääketeollisuuteen on aina ollut vähän hankala. Tarvitsemme lääketeollisuutta, sillä potilaita hoidetaan lääkkeillä. Lääkeinformaatio on välttämätöntä. Lääketeollisuus ei voi myydä lääkkeitään ilman lääkäreitä. Nykyinen tiukka linja on hyvä, keskitytään kouluttamiseen. Selkeät ohjeet helpottavat tilannetta.

Koulutuksen yhteydessä on saanut tarjota ruokaa, joka ei saa olla liian kallista. Lääkefirmat ovat vieneet lääkäreitä kongresseihin. Kongresseissa on mahdollista saada uusinta tietoa, kommunikoida muiden kollegoiden kanssa ja mahdollisesti esittää omia tutkimustuloksia. Työnantajalla ei tunnetusti ole rahaa viedä ketään ulkomaille.

Kokouksia ei saisi järjestää vetovoimaisissa paikoissa. Lasketaanko vaikka Helsinki vetovoimaiseksi? Laskettelukeskus sitä taatusti on. Tässä voisi olla vaikkapa Pieksämäen, Riihimäen tai Sonkajärven valtti. Niitä ei juuri kukaan pidä kiehtovina paikkakuntina. Ulkomaankongressi voitaisiin hyväksyä jos se järjestettäisiin Krimin niemimaalla.

Olen elänyt ajan, jolloin meitä vielä kuskattiin oopperaan, teatteriin ja konsertteihin. Sitä ei ole tapahtunut enää ainakaan kymmeneen vuoteen, vaikka Hesarin jutusta saa toisenlaisen käsityksen. Olen aikoinaan saanut monta T-paitaa, jossa on lukenut Burana tai Viagra. Yleensä ne olivat niin suuria, että niihin olisi mahtunut kaksi Heidiä. Rumiakin ne olivat. Isäni kulki oikein tyytyväisenä mainospaidoissa. Viimeiset täysin palvelleet kulahtaneet korruptiofroteesukat heitin roskiin joskus vuosi sitten. Viime vuosina olen vastaanottanut vain kuulakärkikyniä, joissa on lukenut lääkkeen nimi, sekin siis loppuu. Mitään näistä en kaipaa. Paitsi kyniä. Saamani lääkenäytteet olen jakanut potilaille.

Kohta saa jokainen tarkastaa netistä, onko oma lääkäri saanut lääketeollisuudelta luentopalkkioita tai onko hän päässyt firman kustantamana kongressimatkalle. Neuvoisin arvioimaan tietoa toisin kuin ehkä ajattelette. Lääkäri ei ole välttämättä lääketeollisuuden kätyri, vaikka olisikin saanut luentopalkkioita tai osallistunut kongressiin. Hän on todennäköisemmin hyvä lääkäri ja tietää enemmän kuin muut. Tämä koskee ehkä paremmin erikoislääkäreitä kuin yleislääkäreitä ja riippuu erikoisalasta.

Ymmärrän hyvin, että lääkärien moraalin pitäisi olla korkeampi kuin muiden ihmisten, mutta missä vaiheessa saamme tarkastaa netistä, kuka kestitsee (ja miten) poliitikkoja, apteekkareita, toimittajia tai kunnan virkamiehiä?

Runosalapoliisi

Sain viestin mieheltä, joka kertoi olevansa alani spiritual father of India. Viestissä lueteltiin lukuisia muitakin arvonimiä. Tohtori kertoi vaatimattomasti olevansa lecturer in most countries of Europe, Asia and America. Tämä lääkäri muisteli edelleen lämmöllä vierailuaan Suomessa 1957. En tiedä mitä viestiin vastaisin. Sairaalaa, jota intialainen lääkäri haikailee, ei ole enää olemassa.

Tarvitsisimmeko mekin hengellisen isän tai äidin? Arkkiatri on jonkinlainen lääkärien henkinen isä, oraakkeli, jolta kysytään vastauksia erilaisiin eettisiin kysymyksiin. Hän on kaiken kilpailun, rahan puutteen, surkeiden potilastietojärjestelmien ja muun arkisen yläpuolella. Intialaiset tarvitsevat alakohtaiset oraakkelinsa. Pieni Suomi selviää vähemmällä.

Olen toiminut runosalapoliisina. Kaikki alkoi runosta, jonka luin facebookista. Runon väitettiin olevan Pablo Nerudan kynästä, suomentajaa ei mainittu.

HIDAS KUOLEMA

Kuolee hitaasti hän,
 
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,

joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän,

joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.

Kuolee hitaasti hän,

joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun,
jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän,

joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään,

riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.



Minun teki mieli lisätä perään: tänään ei käy kun minulla on saunavuoro.


Selasin kokoelman Andien mainingit, joka sattuu olemaan kirjahyllyssäni. Ei löytynyt. Kaivoin Nerudan runoja Metson runohyllystä, niissäkään ei kyseistä runoa ollut. Siinä penkoessani mietin, ettei Neruda näytä käytävän toistoa tehokeinonaan ja että sellaiset ilmaukset kuin "elämän tyyli" ja "paeta viisailta neuvoilta" eivät kuulosta suomentajan tekstiltä (Pentti Saaritsa). Tässä runossa ei kylläkään mainittu kääntäjää.


Kaikkialla netissä väitettiin runon olevan Nerudan tuotanoa, kunnes löysin vihjeen siitä, että sen onkin kirjoittanut edelleen vaikuttava Martha Medeiros. Runo tuntuu olevan kovin suosittu. Eräs kaverini sanoi, että rehtori oli lukenut runon uusille ylioppilaille. Kannattaako siinä vaiheessa rohkaista riskeeraamaan, kun riskeeraamispotentaalia on vielä melko paljon jäljellä? Englannin kielisessä versiossa käytettiin hitaasta kuolemasta ilmaisua "death in small doses", joka miellyttää minua kovin.


Kaikkeen netin sisältöön ei todellakaan kannata luottaa. Neuvoo runosalapoliisi. Jos lukijoilla on varmempaa tietoa runosta, niin ottaisin sitä mielelläni vastaan.

Työelämää ja elokuvaa

Olen nähnyt hiljattain kaksi hyvin erilaista työelämää sivuavaa elokuvaa: Billy Wilderin Poikamiesboksin (Apartment, Teeman elokuvafestivaali) sekä Dardennen veljesten elokuvan Kaksi päivää yksi yö.

Poikamiesboksi vuodelta 1960 on vielä mustavalkoinen Hollywood- tuotanto. Elokuva on kummallisen pimeä ja surullinen komediaksi. Tuon ajan tapaan se on kuvattu studiossa, mutta tulee sellainen olo, että elokuvassa sataa koko ajan. Elokuvan naiset työskentelevät sihteereinä tai hissityttöinä. Ainoa mahdollisuus edetä elämässä on suhde johtajan kanssa ja toive siitä, että johtaja jättää vaimonsa.

Elokuvan päähenkilö on hieman naivin oloinen, kiltti herra Baxter (Jack Lemmon), jonka avu työelämässä on asunto, jota johtajat lainaavat salaisiin lemmekkäisiin kohtaamisiin. Näillä eväillä mies etenee 27. kerrokseen ja saa käyttöönsä johtajien vessan avaimen.

Baxter on toivottomasti rakastunut hissityttö Fran Kubelikiin (Shirley MacLaine). Loppu on tietysti onnellinen ja hyvät ihmiset palkitaan. Lisäksi Baxter tekee sen, jonka moni haluaisi tehdä, sanoo suorat sanat työnantajalle. Wilderin komedioissa saa aina nauttia loistavasta dialogista.

Elokuvateattereissa pyörivä ranskalaisten Dardennen veljesten työelämäkuvaus on taas tätä päivää.  Sandra (Marion Cottillard) kärsii masennuksesta ja on ollut sairautensa vuoksi pitkällä sairaslomalla. Hän on palaamassa työhön aurinkokennotehtaalle. Tehtaalla ei mene hyvin. Työnantaja esittää kaksi vaihtoehtoa, joko työntekijät luopuvat 1000 euron bonuksesta tai Sandra saa kenkää. Äänestyksessä enemmistö haluaa pitää bonuksensa. Koska työntekijöille on annettu osittain väärää informaatiota, saa Sandran ystävä työnantajan taipumaan uuteen äänestykseen. Sandra käyttää viikonlopun taivutellakseen työkavereita puolelleen.

Elokuvan tapahtumat muodostuvat pääasiassa kohtaamisista muiden työntekijöiden kanssa. Toivo ja epätoivo vaihtelevat. Toisin kuin Poikamiesboksissa tässä elokuvassa aurinko paistaa armottomasti. Jokaisella on syynsä miksi he ovat Sandran puolella tai kannattavat bonuksia.

Sandralla on kaksi lasta ja aviomies. Perhe on työväenluokkainen, mitään ideologisia keskusteluita ei käydä, eikä syyllisiä etsitä. Kyse on toimeentulosta. Tässä elokuvassa ranskalainen perhe syö noutopizzaa.

En kerro miten lopulta käy. Minusta elokuva oli jotenkin liian arkinen. Tämä on nyt juonipaljastus, mutta Sandran itsemurhayritys ohitetaan elokuvassa kuin tavallista hankalampi flunssatauti. Sanottakoon vielä, että Marion Cottillard on erittäin uskottava roolissaan. Odotin elokuvalta kuitenkin vielä jotain enemmän.

Teeman elokuvafestivaaleista ovat kirjoittaneet ainakin Dessu blogissaan Töölöntorin reunalta ja Ketjukolaaja blogissa Tahaton lueskelija. Linkit sivussa.