Työpaikassani tehdään paljon väitöskirjoja, nyt väitteli T, erittäin pidetty mies. Hän kutsui väitöskaronkan jatkoille lähes kaikki klinikan erikoislääkärit. Juhlissa on aina samanlainen (onnistunut) käsikirjoitus.
Ensin syödään buffet-pöydästä illallista ja juodaan kahvit. Sitten odotetaan, odotetaan ja odotetaan kunnes väittelijä, vastaväittäjä, kustos, väitöskirjan tarkastajat ja puoliso saapuvat varsinaisesta karonkasta.
Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua väittelijä astuu sisälle juhlatilaan kuin rock-tähti ja näyttää vaarallisen euforiselta. Olemme kovin liikuttuneita hänen puolestaan. Joku sukulainen soittaa selloa/viulua/pianoa. Pidetään hauskoja puheita ja ojennetaan lahjoja. V esittää väitöskirja-abstraktin tampereenkielisen version ja kaikki nauravat niin, että sylki lentää iltapuvun rinnuksille. Lopuksi lavalle saapuu bändi, joka soittaa suosittuja rock-covereita ja suomipoppia. Kaikki tanssivat, miehet heittävät takit pois ja naiset luopuvat kiristävistä korkokengistä.
Kengistä puheenollen jätin kauniit punaiset juhlakenkäni junaan ja ne saattavat olla tällä hetkellä jossain Rovaniemellä, mikä on niille aivan liian pohjoinen sijainti (ostin jalkineet Tallinnasta).
Menin hädissäni rautatieaseman toimistoon kertomaan kengistäni, että ne roikkuvat valkoisessa muovikassissa vaunussa 2 paikalla 36. Virkailija ei ymmärtänyt asian vakavuutta. Hän olisi tehnyt asialle jotain, jos olisin unohtanut junaan lääkkeitä tai lompakon. Kenkiä voi kysellä VR:n löytötavaratoimistosta muutaman päivän kuluttua.
Jääkää hyvästi ihanat kenkäni, joita ehdin käyttää yhden ainoan kerran. Sulostutitte elämääni pienen, ohikiitävän, mutta niin tärkeän hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti