tiistai 19. toukokuuta 2020
Kerrostalokyttä täällä taas, päivää
En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se jatkuu edelleen.
Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.
Narisija täällä taas, päivää.
Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.
Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".
Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."
On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Heidi, Itkosen ja Westön on helppo kirjoittaa tästä aiheesta, sillä heidänhän ei tarvitse kadehtia ketään. Sytyin yhteen Westön kaupan mainoslehteen tekemään juttuu niin, että kannoin sitä mukanani jotain parisenkymmentä vuotta. Siinä hän kirjoitti musiikkimaustaan ja mm. Otis Redingistä yms. Jaoin saman maun. Sen sijaan, syytä en löydä, nämä julkisuuden hemmottelemat herrat eivät sytytä minua. Tulee usein mieleen, eikö ole todellakaan Suomessa muita kirjailijoita, eikö ole, aina vain samoista!
No, yllättäen tänään nousi facebookissa ylös vanha linkiytkseni Siina Tiuraniemen kirjaan Kukkia Birgitalle. Ja sinne pääsin kirjoittamaan, että muuta näin hauskaa ei olet tullutkaan jälkeen sinun kirjasi! Tosin nauru on vähän tummempaa, mutta hauska kirjasi on aidosti hauska. Siitä puuttuu kaikki mukahauskan pakkoainekset. Minun yli kolme miljoonaa kävijääni eivät voi olla väärässä! Ahdistaa niin ajatus, että sinua ahdistaa, kun lehdet ignooraavat, että nostan kirjasi hetkeksi melkein helmoihini...:)
Yksi kappale kirjaasi lähtee onkologilleni, se kauhu taas jonkun viikon kuluttua edessä eli elämä on kova leikki, mutta onneksi voi valita, ottaako mitään hoitoja vai ei. Jos hoidon haitat ylittävät hyödyt, minä jätän väliin. Tuttavani sai uutta immunoligista hoitoa melanoomaansa ja toisesta silmästä meni näkö puoleksi vuodeksi. Koko ajan tosin luvattiin sen palaavan, mutta tiedän yhden jolla ei käynyt yhtä hyvin...Apua, nyt näet missä kierin aamuyön tunnit valvoen. Mikä idiootti olinkaan kun sain itse valita ajan ja otin kesäkuun. Se johtui siitä, että jos koronaa ei olisi tullut, meillä olisi ollut tyttären maisterijuhlat toukokuulla ja äitienpäivänä äitikin olisi tullut meille etc.
Yksi kappale kirjaasi lähtee tietysti hammaslääkärilleni!
Sinä Heidi, kirjoitit hyvän teoksen! Jos elän kasikymppiseksi, minusta taitaa tulla vähän Auri!
♥♥
PS. Joku oli siis nostanut ylös Kukkia Birgitalle juttuni ja hänelle kommentoin, että 'olen kaikkeni mainostanut, että kerrankin oikeasti hauska kirjaa, jossa saa nauraa kyyneliin!!!! Taitaa olla vieläkin palkissani...Pitää ehkä nostaa. // Ja meni monta vuotta ennen kuin nauroin, mutta hieman tummemmin ja se on Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää eli uutuus.
Monelta oli siis mennyt ohi myös Kukkia Birgitalle!!! Ja vaikka se jopa käännettiin saksaksi:http://leenalumi.blogspot.com/2013/09/siina-tiuraniemi-kukkia-birgitalle.html
Ainakin nyt yksi Eveliina löysi kirjasi: 'Kiitos vinkistä, tuosta Mäkisen kirjasta!'
PPS. Siis facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä.
Leena, sinä olet ihana! (Ja minä narisija)
Kyllä niitä immunologisia hoitoja kannattaa ottaa, usko minua. Tunnen (tai tiedän) ihmisen, joka teki kuolemaa laajalle metastasoituneeseen melanoomaan ja aloitti erään biologisen lääkkeen ja palasi jopa töihin.
Ei kun toisin päin♥ En ole nyt parhaimmillani ollenkaan. Toivotaan nyt, että ei tarvitse!!!Neljä vuotta löyhässä hirressä, kaksi leikkausta ja sytot keväällä 2018. Kukaan lukijoistani ei voinut esim, tietää, että kun minut leikattiin toisen kerran Suomi100 -aattona, lähdin herratohtorien eli leikaavien lääkärietteni poissaollessa, omalla vastuulla ja osastolääkärin luvalla kotiin sytyttämään itsenäisyyspäiväkynttilöitä. Aamulla huomasin, että aina äänettömällä olevaan puhelimeeni oli yritetty kovasti soittaa. Toinen herralääkäreistä, aika tuttu, siellä ihmetteli, että 'missä ihmessä sinä olet Leena?' Minä totesin, että kotona ja tänne jään, sillä sairaalassa huoneeseeni tulee vieraita ihmisiä kysymättä edes lupaa ja haluan aamiaisen vasta klo 10! Siis ihan oikeesti, minä alan olla Auri!
Aut, mun on ihan pakko nyt vähän naurattaa sinua: Toinen onkologeistani on kahden eri lääketieteen alan tohtori ja meillä oli ennen sytoja kovia neuvotteluja lääkkeestä. Minä asettelin ehtoja ja hän kertoi, mitä niistä sitten olisi mahdollista saavuttaa. No, tapailimme sytojenkin aikana, mutta viimeinen kerta, jota en tiennyt silloin viimeiseksi, taphtui rynnätessäni viimeiseen sytooni ja tämä tohtori odotteli minua siellä käytävällä farkut jalassa, paidassa ja jumpperissa eli hänellä olisi jotain asiaa. En tunnistanut käytävän seinään nojailevaa tyyppiä. Hän tervehti minua nimeltä ja sanoi, että olisi vähän asiaa. Minä siihen pudottaen silmäluomeni Marlene Dietrich tasolle: "Anteeksi, kuka kysyy?" Ihan oikeasti en tunnistanut ja olin aika hermona sinne sytoon menosta, vaikka se oli sairaalan rauhallisin paikka. Mieheni alkoi nauraa ensin ja sitten tohtorini. Keskustelu sen jälkeen olikin likeisempi kuin ikinä eli olisin alusta asti toivunut tuota. Koulutukseni oli siis tuottanut tulosta!
Heidi, nyt ollaan ihan hys, hys tästä mun tilanteesta tai alan taas uskoa pahinta. On tapana hypätä ojan yli ennen kuin se on kohdalla. Jos pystyn, kerron sitten myöhemmin...Nyt jotain elämäkertaa lukemaan ja sitten joukkoon aika kevyttäkin.
♥♥
PS. Tuo sinun tapauksesi oli kyllä voitto lääketieteelle♥ Luen näistä tosi, tosi paljon.
Kaikille ei niistä ole apua, mutta kuka aina tietää kenelle on?
Tiedostamaton kateus voi muuttua ilkeydeksi...saattaahan se noin olla. Minusta kateus saattaa muuttua pahansuopuudeksi ja se on jo pahuutta. Hyvin lihava anoppini tuputtaa toisillekin samoja roskaruokia mitä itse syö, kadehtii laihoja ja yrittää tehdä heistäkin lihavia!
Lähetä kommentti