Kulttuuriteko

Osallistuin tapahtumaan, jossa käsiteltiin vähälevikkistä laatukirjallisuutta.  Pirkkalaiskirjailijailijoiden järjestämän tapahtuman runollinen nimi oli Kukkivat katveet. Tapahtuma toteutettiin Laikussa, jonka ainoat yleisövessat löytyvät kellarikerroksesta (toimin sivutoimisena vessakonsulttina).

Aiemmin valtio tuki vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjasto-ostoja pienehköllä summalla. Eipä tue enää. Vähälevikkinen laatukirjallisuus käsittää pääasiassa runo- ja novellikokoelmia, esseitä ja lastenkirjoja. 

En tehnyt kunnollisia muistiinpanoja tapahtumasta, mutta mieleeni jäi, että Norjassa ja Ruotsissa valtio tukee kirjakustantamoja. Monessa maassa kirjoista ei makseta arvonlisäveroa, Suomessa veroa korotettiin 10 prosentista 14 prosenttiin, en ole varma vähennettiinkö sitä nyt tässä viimeisessä veroalessa. 

Juha Itkonen puhui mm. lukuaikapalveluista (niistä puhutaan aina). Hän sanoi, että lukuaikapalvelut ovat erittäin kaupallinen ympäristö. Siellä myydään kirjallisuutta metritavarana. Minulle tuli mieleen metrilaku. Kirjailijan ei kannattaisi editoida tekstistään mitään, sillä palkkio äänikirjoista maksetaan ajan mukaan, siinä myydään siis oikeammin aikaa eikä metrilakua. 

Moni tuntuu toivovan, että Suomeen jäisi vain sitä kannattavaa kirjallisuutta, sitä jota ihmiset ostavat lahjaksi, mutta jota ei kukaan välttämättä edes lue. Ei tarvitsisi tukea kaiken maailman raapustelijoita. . "On järjetön ajatus, että kaupallisesti kannattavan kulttuurin voisi erottaa kannattamattomasta ja kuvitella, että edellinen jäisi jäljelle, jos vain jälkimmäisestä päästäisiin eroon", Juha Itkonen sanoi. 

Tommi Parkko omistaa yhden miehen Parkko-kustantamon, joka kustantaa käännösrunoutta. Hän sanoi, että suomalainen runous umpioituisi ilman suomennettua runoutta. Nyt mietin, että miten meille kävisi, jos näkisimme vain suomalaisia elokuvia. Parkko sanoi inhoavansa sanaa kulttuuriteko.  Tommi Parkko tulee ilmaiseksi puhumaan runoudesta vaikka kotiisi ja myy tietysti samalla runokirjoja Tupperware-kutsujen tapaan.

Keskusteltiin myös kirjallisuuskritiikistä, joka on kutistunut lähes olemattomiin. Hesariin saatu arvostelu on lottovoitto, se nostaa kirjastovaraukset tappiin, toisaalta se ei lisää kirjan myyntiä samassa määrin. 

Lopussa nuori Elsa Tölli esitti ansiokkaasti ja antaumuksella omaa runouttaan. Hän voitti omakustannekirjallaan Fun Primavera Tanssiva karhu-palkinnon 2021 (Yle lopetti palkinnon jakamisen 2023). Elsa Tölli kuuluu niihin nuoriin taiteilijoihin, joilla ei ole ongelmaa kutsua itseään taiteilijoiksi. Ehkä siksi, että hän on nuori ja lahjakas. Hän mainitsi jonkun hienon aforismin taiteesta. Ajattelin, että tuo minun pitää muistaa ja unohdin sen välittömästi. 

Muodonmuutoksia ry on käynnistänyt keräyksen vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjasto-ostoja varten, linkki:  https://www.muodonmuutoksia.fi/yhteystiedot/

Kerrostalokyttä täällä taas, päivää

En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.