Kerrostalokyttä täällä taas, päivää

En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.