Aarresaari

Saloa nimitettiin jossain lehdessä Suomen kirpputorikaupungiksi vai peräti kirpputoripääkaupungiksi. Ensin oli Nokia ja sitten tulivat kirpparit. Isäni asuu Salossa, joten oli mahdollista yhdistää sukulaisvierailu ja kirpputoriostokset. 

Kävin poikani kanssa kahdella suurella kirpputorilla, joilla oli houkuttelevat nimet, Aaresaari ja Kirppis-Keidas. Kirppis-Keidas näyttää olevan hopeatilalla Suomen kirpputorien TOP-10 listalla. 

P osti kaksi huomioliiviä (yhteensä euron), ulkovalosarjan (3.5 euroa), minä en ostanut mitään. Ulkovalosarjan toimivuutta ei testattu, mutta olihan se halpa ja oletettavasti myös toimiva. 

Kirppis-Keidas oli siistimpi ja valoisampi kuin Aarresaari. Molemmilla kirppiksillä olisi voinut juoda pullakahvit. 

Kierrätys on järkevää, mutta kuka on alunperin ostanut tämän kaiken roinan ja miksi? Palovaarallisen näköisiä lamppuja, polyesteristä valmistettuja vaatteita, puoliksi käytettyjä suihkuvaahtopulloja, matkamuistoja, kolhiintuneita kattiloita, huumorimukeja ja rumia huonekaluja.  Optimistista hinnoittelua. 

Myytävänä oli myös muovipusseihin pakattua paperitavaraa, vanhoja mainoksia, työtodistuksia ja muuta ryönää, jota löytyy iäkkäiden ihmisten lipastojen laatikoista. Kaikkea ei päässyt näkemään, sillä pussit oli suljettu teipillä ja päällä luki "sitä sun tätä". Paperiden pussittaminen on ollut melkoinen työmaa.

Kirpputorien tulevaisuus on taattu, ihmiset vanhenevat ja kuolevat ja jatkuvasti tyhjennetään jonkun sukulaisen koti, usein suuri omakotitalo, jossa on asuttu vuosikymmeniä.

Aina voi tehdä huippulöydön.  Toisaalta tavarapaljous opettaa, että kannattaa miettiä pitkään, ennen kuin ostaa jonkun hauskan tuliaisen tai halvan vaatteen.  Aina ei ole tullut mietittyä.

Kuva on otettu Aarresaaresta. 

 

Liian hieno sairaus

Join eilen illalla kylässä pari lasillista viiniä ja kupin kahvia ja vietin levottoman yön. Yö ei ollut kiinnostavalla tavalla rauhaton, ihan yksin pyörin sängyssäni. Onneksi CPAP-laitteen letku ei kiertynyt kaulani ympärille kohtalokkain seurauksin. Onkohan kukaan uniapneapotilas hirttäytynyt vahingossa CPAP-laitteen letkuun? 

Eivätkö ihmiset kerro sairauksistaan, jotta samaa vaivaa sairastavat saisivat lohtua. Jakavat tietoa taudistaan, oli vaiva sitten kuinka nolo tahansa.  Minä en aio jakaa mitään tietoa. En halua lohduttaakaan.  Jos lainaatte kirjojani kirjastosta tai ostatte lastenkirjani, niin saatan sanoa jonkun ystävällisen sanan. 

Miksi muuten jotkut sairaudet ovat hienompia kuin toiset? Harva kehuskelee suolistosairaudellaan, varsinkin jos ripulia ei saada talttumaan. Virtsan karkailu ei ole sairauksien top kympissä, vaikka onkin kovin yleistä. 

Olen tämänkin kertonut, mutta aikoinaan eräs potilas epäili sairastavansa tautia nimeltä systeminen lupus erythematosus (SLE) ja lääkäri sanoi "Ei teidän laisellanne ihmisellä voi olla niin hienoa sairautta".  Kerroin sen nyt uudestaan, sillä täällähän saattaa olla uusia lukijoita. Olikohan se SLE vai sittenkin systeeminen skleroosi?

Parhaita tauteja ovat sellaiset, joilla on hieno nimi, joihin ei liity hallitsemattomia eritteitä ja joihin ei kuole, mutta taudin avulla saavuttaa eteerisen, kapean olemuksen. En kyllä tiedä sellaista tautia. 

Kaikki sairaudet ovat inhottavia, parasta olisi olla täysin terve, mutta kuka myöhäiskeski-ikäinen sitä olisi. Vähintäänkin kärsimme neurooseista ja/tai keskivaikeasta masennuksesta.  Olenko minä myöhäiskeski-ikäinen, en ainakaan vanhus. 

Käyn kaupungin jumpissa (tänään kahvakuula ja kehonhuolto). Ohjaajat vaihtuvat ja edelleen jotkut voivottelevat vatsamakkaroitaan ja allejaan, joita luonnollisesti ei edes ole. Sanoin jumpan jälkeen yhdelle ohjaajalle, että nykyään opetetaan, että omasta kehostaan pitää puhua nätisti. Huomautin myös, ettei hänellä ole edes alleja, mutta hän ei uskonut minua. 

Tähän kannattaa viimeistään lopettaa. Veden lämpötila Mältinrannassa oli 14 astetta.  

Kuvalla ei mitään tekemistä tekstin kanssa. Näpsäisin sen Tammelan kaupungiosasta.

Pupu Tupuna kilon paloina

Katsoin Johanna Vuoksenmaan televisiosarjaa Hormonit. Sarjan toinen päähenkilö on terapeutti ja kirjailija. Hän tapaa kustannustoimittajaansa ja käy kustantamon juhlissa. Minun oli pakko "kelata" niiden kustantamojuttujen ohitse. 

Suomen Kuvalehdessä haastatellaan tutkija, sosiologi Riie Heikkilää lukemisesta. Kakkosammattinaan Heikkilä suomentaa viihdekirjallisuutta. 

Vuonna 1991 neljäkymmentä prosenttia korkeakoulutetuista oli lukenut kymmenen kirjaa viimeisen puolen vuoden aikana, peruskoulun käyneistä lukeineiden osuus oli 21 prosenttia. Vuonna 2017 näitä lukijoita oli korkeasti koulutetuissa enää 18 ja peruskoulun käyneistä kahdeksan prosenttia. Jospa vapaa-ajan lukeminen vähitellen loppuu kokonaan. 

Minä olen vasta hiljattain ymmärtänyt, etteivät kaikki ihmiset rakasta kirjoja ja kirjastoja. Eivät he kurkista  lomamatkoillaan paikallisiin kirjastoihin. Eikä heidän kurkkuaan kurista rakkaudesta, kun he näkevät kirjaston lastenkirjahyllyt. 

Lapsille ei välttämättä enää lueta vaan annetaan padi käteen. Isä luki minulle suomalaisia kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta, mummo luki Ambomaasta, jossa kasvoi apinanleipäpuita. Puut kiehtoivat minua, kuvittelin niissä kasvavan leipiä. Meille ostettiin kirja-alennusmyynnistä lastenkirjoja ja sain kirjastokortin, kun menin kouluun.  Koulussa me kaikki altistuimme kirjoille.

Luimme omille lapsillekin. Olihan se välillä turhauttavaa, kun he halusivat kuulla samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Siinä oli kovilla, kun luki samaa Pupu Tupunaa viidettäkymmenettä kertaa.  Heidän isänsä sanoi kirjoittavansa kirjan, jolle antaisi nimeksi "Pupu Tupuna kilon paloina".

Olisko minusta tullut huonompi ihminen, jos olisin saanut kirjojen sijaan padin?  Olisin ainakin voinut googlata Ambomaan ja apinanleipäpuun. 

 

Musiikkia iltapäivällä

Terminen syksy ei ole vielä edes saapunut (vuorokauden keskilämpötila ei ole laskenut alle kymmenen asteeen), mutta kulttuurisyksy tulee aina ajallaan. 

Faunien iltapäivä -konsertit ovat alkaneet Tampere-talon pienessä salissa. Pidän konserttisarjasta, sillä jokaisen teoksen taustoista kerrotaan ennen esitystä. En ymmärrä musiikista juuri mitään. 

Ensin Aleksi Mäkimattila esitti Peter Maxwell Daviesin käyrätorvibiisin. Jokaisen osan välissä  Mäkimattila irrotteli soittimestaan osia, valutti niihin kertynyttä nestettä lattialle ja ruuvasi osat paikoilleen. 

Seuraavaksi Katri Nikkanen (viulu) ja Raili Peltonen (piano) soittivat Sibeliusta. He näyttivät siskoksilta ja ovatkin sitä. 

Väliajan jälkeen lavalle tuli trio, Annaleena Jämsä (huilu), Simeon Overbeck (oboe) ja Hanna-Leena Savolainen (piano), soittamaan Madeleine Dringin musiikkia.  Säveltäjä kuulemma esitteli jossain itsensä ja kertoi tulevansa kuusta (naissäveltäjiä onkin melko vähän maan päällä). 

Viimeisenä lavalle kannettiin diskovalo,  ja soittamaan saapui Terapia Q -kvintetti (Lotta Laaksonen, István Szalay, Anna Korhonen, Maija Juuti, Janne Malinen) . He soittivat Aaron Jay Kernisin teoksen 100 Greatest Dance Hits. Teos on saanut innoituksensa vanhoista  televisiomainoksista, joissa kaupattiin halpoja hittikokoelmia. 

En voi sanoa kuuntelevani uudempaa taidemusiikkia kotona, mutta näin livenä se on kiinnostavaa. Onhan muusikoillekin vaihtelua niiden samojen säveltäjien veivaamiselle. Kyllä minä kestän. Ja olihan tässä Sibeliustakin, sävelsi kuulemma näitä pieniä teoksia rahan puutteessa.  

Pahan mielen perjantai

Kuva:  Tampereen teatterin tuloaula ja tuntemattoman henkilön selkä.

Hiljalleen selkiintyy, ketkä käyvät Mältinrannassa uimassa päiväaikaan.  Uimapuvut ja naamat alkavat käydä tutuiksi. Nimistä ei ole aavistustakaan.

Olen odottanut veden kylmenemistä, mutta sen lämpötila on jumiutunut reiluun viiteentoista asteeseen. Olen aiemmin käynyt avannossa kylmiltään ilman etukäteisharjoittelua. Nyt haluan tietää tuntuuko kylmään veteen laskeutuminen erilaiselta, kun sen tekee hiljalleen totutellen. Tänään veden lämpötila oli 15.2 astetta. Hidasta laskevaa trendiä on havaittavissa. 

Keskustelimme veden varassa lilluessamme teatterista. Niskavuoren nuorta emäntää (Tampereen teatteri) ja Heleneä (Tampereen työväenteatteri) kehuttiin ja lehdessä ylistettyä Sirkku Peltolan näytelmää Kärpäset (Tampereen työväenteatteri) kritisoitiin, sillä Martti Suosalon repliikeistä ei kuulemma saanut selvää. 

Kävin keskiviikkona tutustumassa remontoituun Tampereen teatteriin. Meille tarjottiin täytekakkua ja kahvia. Samassa pöydässä kanssani istui kaksi ladya, toinen oli entinen näyttelijä ja toinen teki edelleen toimittajan töitä. Seurassamme viihtyi hetken verran komea Ilta-Sanomien toimittaja, jolle väitin "asiantuntevasti", ettei näyttämö pyörinyt Niskavuoren nuoren emännän esityksessä. Kyllähän se pyöri.  En ehtinyt korjata sanomaani, joten hävetti. Mietin hetken, että pitäisikö laittaa sähköpostia, mutta mies oli menossa samana iltana katsomaan esitystä, joten hän varmaankin huomasi pyörimisen toisin kuin minä. 

Kuopiolainen rakennusfirma remontoi Tampereen teatterin. Olen entisenä kuopiolaisena tästä ylpeä. Aikataulu oli pitänyt ja kaikesta oli vain hyvää sanottavaa. Me savolaiset osaamme. Teatteritalo näyttää entiseltä, mutta raikastuneelta. 

Seuraan Instassa toimittaja Virpi Salmea, joka julkaisee mm. materiaalia otsikolla "Feministi pilaa elokuvasi". Finnkinossa  esitetään huomenna patinoitunut musikaali Sound of Music, josta Salmi saisi varmasti hyvää materiaalia. Suunnittelin sen katsomista ihan nostalgiasyystä.  Virpi Salmi julkaisee Instassa myös otsikolla "Pahan mielen perjantai", johon hän kerää kaikenlaista feminististä viikon varrelta. Ilahdun usein hänen ajattelustaan, mutta älkää silti laittako minulle vihapostia. 

Niskavuoren nuori emäntä (Tampereen teatteri)

                                             Kuva: Maria Atosuo, Tampereen teatteri

Sain yllättäen kaksi lippua Tampereen teatterin Niskavuoren nuori emäntä  -näytökseen.  Kyseessä oli "omaisten näytös", eikä liput ostanut henkilö voinut niitä käyttää. Asiaan liittyy tragedia, jota en voi enkä halua täällä kertoa.

Suhtauduin näytelmään epäillen, ajattelin Niskavuori-näytelmien olevan niin kuluneita, ettei kukaan saisi niistä mitään uutta irti. Komea maalaistalo, jossa nöyryytetään ja komennellaan rikkaasta talosta naitua miniää, isäntä lamppaa Helsingissä ja rakastaa meijerskaa. 

Olin lapsena nähnyt Niskavuoren nuori emäntä -elokuvan televisiosta ja tarina tuntui kamalan epäreilulta. Elokuvassa Juhani-isäntää näytteli Tauno Palo, nuorta emäntää Loviisaa Emma Väänänen ja Juhanin rakastettua meijerskaa, Malviinaa Kirsti Hurme. Tampereen Teatterissa noissa rooleissa näyttelivät Jussi-Pekka Parviainen, Annuska Hannula ja Pia Piltz. Hyvin se meni. 

Varsinainen ensi-ilta on vasta tulossa. 

En ollut aiemmin huomannut miten paljon Hella Wuolijoen näytelmä tarkastelee sekä sukupuolten että noin yleisemmin ihmisten tasa-arvoa.  Melko piikikkäitä repliikkejä kuultiin.  

Pidin näytelmän lavastuksesta, puvustuksesta (yhdistelmä nykyaikaa ja vanhaa perinteistä) ja äänimaailmasta.  

Yleensä ennen väliaikaa tarinan henkilöihin tutustutaan ja varsinainen räjähdys tapahtuu sen jälkeen, nyt näytelmä tuntui vähän väsähtävän loppupua kohti tai sitten minä väsähdin. Alku meni enemmän ihon alle.

Kaiken kaikkiaan pidin Tampereen teatterin esityksestä. Näytelmästä oli saatu irti paljon nykyihmistäkin koskettavaa.  

Tampereen teatterin suuri näyttämö on remontoitu, kaikki tuntui puhtaalta, mutta edelleen perinteiseltä. Eturiveiltä näkee nykyään muutakin kuin näyttelijöiden kengät. 

Paikalleni istuttuani huomasin, että laukkuni vetoketju ei aukea ja siellä on puhelin, jota en ollut vielä laittanut äänettömälle. Sateenvarjon hihna oli juuttunut vetoketjun väliin. Ei auttanut kuin kiikuttaa laukku kiireesti narikkaan. Väliajalla yritin uudestaan avata vetoketjua, mutta se ei liikahtanutkaan. Sain lainaksi sakset, tein pitkän viillon ja synnytin kännykän ja kotiavaimet. Onneksi ei ollut mikään Louis Vuitton vaan parin kympin Lindexin laukku.  

Pelkään arkkupakastimia

Kirjailija Päivi Haanpää kertoi joskus somessa keräävänsä jokaisesta hylsystä (kyse oli apurahahylsyistä) yhden leiman hylsykorttiin. Kun kortti tulee täyteen hän saa jonkun palkinnon. 

Minä kokoan hylsykorttiini kustantamojen lähettämiä hylsyjä. Sain eilen toisen leiman. En ilahtunut leimasta. Kun saan kortin täyteen syön jäätelön, pääsen Särkänniemeen tai nautin viinilasillisen. Hylsy vaikkakin ystävällinen ja kannustava, peräti kehuvakin, hylsy kuitenkin. Kyllähän se itketti, vaikka en missään vaiheessa uskonut, että käsikirjoitukseni menisi läpi tuohon suureen arvokkaaseen kustantamoon. Epäilen hylsyn lempeyden liittyvän siihen, että sen lähettäjä oli ystäväni kustannustoimittaja. 

Minusta tuntuu, etteivät ne kolme kirjaa, jotka minulta on julkaistu, menisi enää läpi siitä tiheästä seulasta, jolla erotetaan myyvät ja palkitut kirjailijat meistä tarpeettomista nysvääjistä. 

Näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Lea Klemola kertoi Hesarin 60-vuotishaastattelussa kuinka kirjoittaminen vei hänet ylivireystilaan, tuli rytmihäiriöitä ja yöunet menivät. Hänelle aloitetiin mielialalääkitys. Lehdessä hän kuvaa lääkityksen vaikutusta fantastiseksi, sillä hänelle ei tullut sen aikana yhtään ainutta ideaa. "Se oli muistutus siitä, että ilman kirjoittamista voi elää." 

En vertaile itseäni lahjakkaaseen Lea Klemolaan. Ihailen hänen töitään.

Viime päivinä olen miettinyt sitä 80-vuotiasta lääkäriä, joka on säilönyt kaksi luonnollisen kuoleman kuollutta omaistaan pakastamalla. Hänellä oli kai jotain hautausbisnestäkin, eihän hän muuten niitä ruumiita olisi saanut itselleen. Aikuisen ihmisen pakastaminen vaatiin melko suuren tilankin. Minulle on painunut mieleen lapsuudessani näkemäni televisio-ohjelma, jossa pakastimesta löytyy näyttelijä Ossi Ahlapuron näyttelemän roolihenkilön huurteinen ruumis. Olen sen jälkeen vähän pelännyt arkkupakastimia. 

Kuva on Nokialta, eikä liity aiheeseen mitenkään. 

Koirakoulutusta ilman koiraa

Ostin itselleni vyöruusurokotteen (yksi injektio maksaa yli 200 euroa ja niitä tarvitaan kaksi). Tulin molemmista pistoksista tosi kipeäksi, vaikka en ole aiemmin juurikaan saanut rokotesivuvaikutuksia. 

Sain rokotteen aamulla ja illalla alkoi viluttaa, käsi kipeytyi ja otin Buranaa. Nukuin huonosti. Seuraavan päivän palelin ja nukuin. Menetin kahdensadan euron lisäksi yhden vuorokauden. 

Eilen tunsin itseni jo melko terveeksi ja kävin peräkkäin kahvakuulassa, kehonhuollossa ja uimassa (veden lämpötila 15.9 astetta). Olin luullut, että kehonhuollossa maataan patjalla, kuunnellaan panhuilumusiikkia ja rentoutetaan jokainen ruumiinosa yksi kerrallaan. Ei pidä paikkaansa. Oli yllättävän rankkaa.  Nukuin pitkät päiväunet. 

Kirjastosta on tullut taas useita varaamiani kirjoja yhtä aikaa. Minäpä nappasin vielä vippihyllystä Anna-Leena Härkösen muistelmat (Katja Kallio, Taskupainos -Anna-Leena Härkösen elämästä), joka voitti. Sen verran utelias olen. Olin ollut varausjonossa kuudeskymmeneskolmas. Ehkä kirjoitan kirjasta jotain tänne, kunhan olen sen lukenut.

Olen katsonut televisiosta sarjaa, jossa koulutetaan koiran omistajia. Tarvitsen neulomisen taustalle jotain sellaista katsottavaa, jota ei tarvitse seurata kovin tarkasti, joten tämä sopi hyvin. Onko minulla siis ongelmia koirani kanssa? Minulla ei ole minkäänlaista koiraa. 

Eräs kirjailija sanoi, että voihan olla, että ohjelmasta saatuja tietoja tarvitsee myöhemmin kirjoittamista varten.  Monenlaisen roskan katsomista voi kutsua taustatyöksi.

Kuva: lisäsin somisteeksi kuvan Erika Adamssonin maalauksesta.

Voyeur

Tanssiteatteri MD ja Todellisuuden tutkimuskeskus ovat tuottaneet tanssillisen yhteistuotannon Voyeur, joka on toteutettu yhdessä Pirkanmaan tanssin keskuksen; Nätyn ja Riverian tanssialan koulutuksen kanssa. Esiintyjiä on viisitoista ja kolmasosa heistä on Tanssiteatteri MD:n jäseniä. Voyeur esitetään Hällässä Tampereella. 

Esityspäivänä tulee sähköpostiviesti, jossa varoitetaan kovista äänistä, teatterisavusta ja alastomuudesta. En säikähdä. Saliin mennessä käsketään riisumaan kengät. On kiva hipsutella väliaikaiskatsomoon sukkasillaan. Varsinainen katsomo on tyhjä ja katsojat istuvat näyttämölle rakennetussa nousevassa katsomossa tai lattialla tyynyjen päällä. Onneksi on tarjolla muutama kokoon taitettava tuoli. Esiintyjien ja katsojien välillä on pleksilasi. 

Voyeurista ei todellakaan tule mieleen tirkistely, katsominen kyllä. Esiintyjät liikkuvat lavalla laiskan oloisesti, ottavat kevyttä kontaktia toisiinsa. 

Katson kelloa vartin kohdalla ja ajattelen, että tunti vielä. Tekisi mieli katsoa kännykkää, mutta se kielletään oikein erikseen. Tältä lapsista tuntuu. Sitten jossain vaiheessa annan mennä, enkä ajattele aikaa. Aikaa tulee ajateltua muutenkin liian paljon. 

Esiintyjät alkavat kömpelösti riisua vaatteitaan. Ohuita sukkahousuja, joiden kiskominen jaloista on hankalaa ja vähän huvittavaa. Mietin, että onko heidän ylävartalonsakin peittona sukkahousut, joiden haarakiilaan on leikattu pään menevä aukko. Epäilen, ettei kukaan kiihottu tästä riisuutumisesta. 

Taustalla jyllää äänipilvi, joka hiljalleen voimistuu.Laiska liikkuminen muuttuu nopeatahtisemmaksi. Valoja vaihdellaan.

Ehdin esityksen aikana ajatella aikaa, sukkahousuja, ja sitä onko tämä tanssia (on). Välillä vain istun ja katson. Sitten esitys loppuu. Pyydän anteeksi amatööriyttäni. Onneksi en ole kriitikko.  

Tekijöistä sen verran, että koreografian ovat tehneet Matilda Aaltonen ja Joel Texeira Neves. 

Kuva: Jussi Ulkuniemi  

Ei se ollutkaan karhu

Aloitan blogini usein Kävin... Jospa kokeilisin jotain uutta:  

Piipahdin Työväenkirjallisuuden päivillä tai oikeammin tilaisuus kestää vain yhden päivän.

Viivyin pari tuntia, jonka jälkeen siirryin uimaan Mältinrantaan. Näin pahaksi on uintiriippuvuuteni mennyt. 

Anneli Kanto piti innostavan avajaispuheen, jonka voi kokonaisuudessaan lukea hänen blogistaan.  Päivän teemana olivat muutosvoimat. Kanto mainitsi Mahatma Gandhin, joka sanoi, että Ole se muutos, jonka haluat maailmassa tehdä. En ole ollut sitä, mutta onneksi lukuisat ihmiset ovat olleet. 

Minua liikutti muuutoksen tekijä vuosikymmenten takaa. Leski, kolmen lapsen äiti, Ilma Lidgren Imatralta. 

Ilma keräsi marjoja saaresta muiden imatralaisten naisten kanssa ja teki torikauppaa elättääkseen lapsensa. Maanomistaja vei naisten puolukat, sillä hänellä oli niihin omistusoikeus. Ilma ei tähän tyytynyt vaan kävi työväenyhdistyksen juristin kanssa oikeustaisteluun. Tämän ansiosta Suomeen saatiin myöhemmin laki, joka takaa meidän mustikkapiirakkamme. 

Jokaisenoikeudet tuntuvat meistä itsestään selviltä, mutta monessa maassa niitä ei ole. Kiitos Ilma. 

En pidä paneelikeskusteluista, joissa vetäjä kysyy samat kysymykset vuorotellen jokaiselta osallistujalta.  Kuuntelin kuitenkin paneelin Työväenluokkaiset lapset ja nuoret murrosten maailmassa. Paneeliin osallistuivat Mila Teräs, Mikko Malila ja Hanna-Riikka Kuisma. Paneelia veti huolellisesti hommaansa valmistautunut Milla Peltonen.

Olin lukenut näistä vain Hanna-Riikka Kuisman romaanin Korvaushoito. Hanna-Riikka Kuisma sanoi olevansa enemmänkin työttömyys- kuin työväenkirjailija. 

Kuisma sanoi, että laittomista päihteistä riippuvaisista henkilöistä saa käyttää vaikka mitä nimityksiä kuten nisti tai narkkari, kun kenestäkään ihmisestä ei ole sallittua käyttää sitä tunnettua N-sanaa. 

Alfa-PVP:n levittyä Suomeen olen huomannut, että sen käyttäjiä on ryhdytty demonisoimaan. Mitä tehdä kun kohtaa peukkua (en pidä nimityksestä, mutta ei voi mitään) käyttävän henkilön, kysyvät lehdet. Älä tuijota, älä sano hänelle mitään, kierrä kaukaa, juokse pakoon, heittäydy maahan, suojaa niskasi ja näyttele kuollutta. Ai niin se koskikin karhun kohtaamista. 

Eivät nämä ihmiset kaipaa demonisointia vaan apua.  

Turvallisuus

Aloitin eilisen päivän nostelemalla kahvakuulaa ja jatkoin siitä eteenpäin kehonhuollolla. Tämän päivän aloitin lihakset kipeinä ja jäykkinä. 

Olisipa sellainen jumppa, jonka nimi olisi loppurentoutus. Siinä maattaisiin jumppasalin lattialla 45 minuutin ajan.  Sitä voi kyllä tehdä kotonakin.

Jumpattuani kaksi tuntia menin vielä Mältinrantaan uimaan. Se ei tuntunut rentouttavalta, sillä päällämme kierteli armeijan helikopteri. Nainen pukutiloissa sanoi, että helikopteri saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minusta se säksätys oli pelottavalaa. Hän koki, että mitä enemmän armeija näkyy, sitä turvallisempaa on. Minä taas koen päinvastoin. Menkää muualle helikoptereinenne.

Järvessä pari naista oli sitä mieltä, että on turhaa laittaa lisää rahaa uimaopetukseen, sillä hekin olivat oppineet uimaan ilman sitä.  

Politiikka ei sovi uimapaikalle. Yritän keskittyä veden lämpötilasta keskustelemiseen.

Veden lämpötila oli eilen 15.6 astetta. 

Yllä oleva kuva ei liity tekstiin, mutta on kiva, kun voi koristella tekstin kuvalla.