Toinen mies

Miksei koskaan puhuta toisesta miehestä? Kukaan ei kerro olleensa toinen mies (yleensä se kerrotaan jälkikäteen jos ollenkaan).  Toisia naisia on Suomikin pullollaan. Mies on lähtökohtaisesti aina ensimmäinen mies. 

On olemassa klassikoelokuva nimeltä Kolmas mies, mutta sillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. 

Olen lukenut tarinoita, joissa miehellä onkin yllättäen ollut toinen perhe toisella paikkakunnalla, joskus jopa samassa kaupungissa kuin originaaliperhe. Kumpikaan perhe ei tiedä toisesta. En ole koskaan kuullut, että jollakin naisella olisi samaan aikaan kaksi perhettä. Tietty raskautta olisi vaikea selittää kahdessa eri taloudessa, mutta muutenkin kahden perheen ylläpitäminen vaatisi supernaista. 

Olen tänään kävellyt Uittotunnelin kahvilalle, joka ei ole enää uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. Join munkkikahvit. 

Kävelin sieltä Mältinrantaan uimaan. Uin selkäuintia ja pohdin mitä olivat linnut, jotka parveilivat taivaalla. Niitä on helppo tarkkailla vedessä selällään. Kysyin toiselta uimarilta ja hän sanoi, että linnut saattoivat olla rastaita. Googlasin rastaat, joita pesii Suomessa kuusi lajia, kahdesta olen kuullut (mustarastas ja räkättirastas).  

Tallipihalla vietettiin ukrainalaisia kyläjuhlia, tarjolla olisi ollut borchkeittoa ja hienoja käsitöitä, mutta en ostanut mitään. 

Söin, pesin pyykkiä, nukuin päiväunet ja luin viihdekirjaa. Tavoitteenani on oppia miten kirjoitetaan suosittu viihdekirja.  En kykene siihen, sillä kärsin vähintään lievästä sarkasmitaipumuksesta. Tähän viihdekirjajuttuun liittyi tämä pohdiskelu toisesta miehestä. 

Nyt alkoi ukkostaa. Taivas pimeni ja räsähtelee rikki.  

Kuvassa on jotain väliaikaisia kukkaistutuksia. Tampereelle pitäisi saada lisää kukkia (ja mehiläisiä) ja puita. 

Viheliäinen kirjoittaminen

Kirjojani lainattiin kirjastoista viime vuonna 2464 kertaa. Se ei ole paljon, mutta silti tuntuu kutkuttavalta, että nämä ihmiset ovat lukeneet (tai ainakin lainanneet) kirjat. 

Varaan usein kirjoja kirjastosta. Ne putkahtelevat ryppäissä, muodostuu kirjaruuhka ja joudun priorisoimaan ja palauttamaan osan kirjoista lukematta niitä. Makuuhuoneessani seisoo jakkara, jolle olen kasannut lukemista odottavat kirjaston kirjat. 

Kirjoittamisen vaikeudesta on julkaistu lukuisia teoksia. Luen juuri yhtä niistä: Kimmo Svinhufvud, Viheliäinen luovuus! Art House 2026.  Kirjassa ei käsitellä ainoastaan fiktiivistä kirjoittamista, vaan  Svinhufvud kirjoittaa myös graduista ja väitöskirjoista. Moni hyvä tutkimussuunnitelma on jäänyt toteutumatta.

Olen tehnyt sekä väitöskirjan, että kirjoittanut kolme aikuisten romaania ja yhden lastenkirjan. En ole erityislahjakkuus. Vertaan kirjoittamistani neulomiseen, kun joka päivä neuloo vähän, jonain päivänä villapaita on valmis. Prosessiin kuuluu tietysti myös purkaminen. Ei saa keskittyä valmiiseen villapaitaan vaan nauttia prosessista. Välillä hommaa saa vihatakin. 

Viheliäinen luovuus! -oppaassa kirjoitetaan, että onnistumisessa on kyse myös identiteetistä. Sen suhteen minulla on ongelmia, en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.  Lääkärin identiteettikin oli minulle alkuun niin vaikea, että opiskeluaikana oli noloa pukeutua valkoiseen takkiin.  

Kimmo Svinhufvud kirjoittaa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa saada kirjoitustyötä päätökseen, ja että se joka toimi aiemmin, ei välttämättä elämänmuutosten myötä enää olekaan hyödyllinen.  

En ole arvostanut omia saavutuksiani kirjallisuuden saralla, mutta kaipa olen selättänyt jotain viheliäistä, kun kirjoittamisen vaikeuden voittamisesta julkaistaan jatkuvasti uusia kirjoja. 

Vertasin kirjoittamista neulomiseen. Oikean käteni etusormen pää kipeytynyt ja joudun liimaamaan siihen laastarin, että pystyn neulomaan. Laastari hankaloittaa käsityön tekemistä, mutta sekään ei estä minua neulomasta (eikä kirjoittamasta). Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Missä lopulta on?  

Tiedän edelleen pystyväni kirjoittamaan romaanin, mutta julkaisu onkin vaikeampaa. Pitäisi ahtautua pienestä ovesta, josta vain harva mahtuu. Joillekin ovi on valmiiksi raollaan: Niille, joiden aiempia on kirjoja on myyty hyvin, nuorille, kauniille, kiinnostaville ja ennestään tunnetuille.  

Jos teillä ei ole parempaa tekemistä niin lainatkaa, ostakaa tai kuunnelkaa romaanejani.  Varsinkin viimeisintä (Lääketieteen sanakirja, Lind&Co 2026), joka löytyy kaikista suurimmista lukuaikapalveluista, kirjastoista ja nettikirjakaupoista.  Joku oli nähnyt romaanin Postitalon Rosebudissakin.

Pyydän anteeksi tätä mainostamista, mutta kukapa muukaan mainostaisi kirjojani, jos en minä. Lupaan, ettei tästä tule jatkossa pelkkä mainoslehtinen. 

 

Mallipotilas

Sunnuntaina vieras nainen pysäytti minut Hämeenkadulla ja sanoi "Pakko sanoa, että tykkään vaatteistasi".  Olin pukeutunut kirkkaanvihreään mekkoon, pinkkeihin lenkkareihin ja farkkutakkiin.

Nykyään on niin vähän juhlia, että juhlavaatteita kannattaa käyttää arkisissakin tilanteissa. Vaikka biojätteitä viedessä.

Minulle tehtiin eilen vatsan tähystys. Pukeuduin tilaisuutta varten farkkuihin ja itseneulomaani lyhythihaiseen paitaan.

Laitoin kellon soimaan aamukuudelta, että saatoin syödä kunnon aamiaisen. Tutkimus oli varattu puoli kahdeksi ja sitä edeltäen piti paastota kuusi tuntia. Nesteitäkään ei saanut nauttia. 

Kävin aamulla hermostuksissani uimassa Mältinrannassa. Luonnonvesiuinti auttaa oikeastaan kaikkeen. Rakkaussuruista aiheettomiin ja aiheellisiin pelkoihin. 

R kertoi, että kun hänelle tehtiin gastroskopia, tähystin juuttui vatsalaukussa mutkalle, ja skopistin piti pyytää toinen lääkäri auttamaan. 

Tähystyshuoneessa seisoi kolme naista sinisissä sairaala-asuissa ja maskeissa. Oli vaikea hahmottaa kuka oli lääkäri. 

Pyysin puudutuksen. Tutkimus ei ole kivulias, mutta nielun puuduttaminen auttanee yökkäilyyn. Nieluuni suihkutettiin puudutusainetta. Kurkkuni tuntui turpealta ja ahtaalta, mutta hengitysilma kulki vapaasti.

Gastroskopiassa ei todettu mitään huolestuttavaa.  

Olin haaveillut kahvista ja sämpylästä heti skopian lusittuani, mutta puudutuksen jälkeen en saanut syödä kahteen tuntiin. Tuntuu vieläkin siltä, että joku etenee ruokatorvessani. Joillakin esiintyy amputaation jälkeistä haamusärkyä, joten miksei haamuskopioita.  

Kehuivat minua mallipotilaaksi. Yritän aina olla mahdollisimman hyvä. Useimmiten epäonnistun, mutta nyt siis onnistuin.

Kuva on otettu Tallipihalta. 

My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren

 

Förgät mig (Tampereen teatterikesä)

 

Svenska teaternin Förgät mig kertoo yksin elävästä naisesta, jolle näytelmässä päädytään antamaan nimeksi Gunnel. Gunnel työskentelee hyvässä virassa Brysselissä, ja tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä. Hänellä ei ole lapsia, eikä hän kaipaa perhettä. Gunnel matkustaa yksin. 

Sisko pyytää Gunnelia joka vuosi perheensä luokse joulua viettämään, mutta Gunnel kieltäytyy kutsusta.  Siitä on muodostunut suorastaan joulutraditio.

Gunnelilta kysytään jatkuvasti, pelottaako häntä matkustaa yksin. Onko hänellä miestä? Lopulta Gunnel valehtelee, että on.  

Näyttämöllä seisoo vessakoppeja, toimistotila, muutama muovikasvi. Gunnelin (Anna Hultin) lisäksi näytelmässä esiintyy kolme muutakin näyttelijää: Kristofer Möller, Nina Palmgren ja Mitja Sirén.  He esittävät sukulaisia, työkavereita ja yksin matkustamista päivitteleviä turisteja. Ohjaaja Milja Sarkola puuttuu välillä näytelmän kulkuun ja puhuttelee Gunnelia. 

Asuuhan yhä useampi suomalainen yksin, joten Förgät mig on ajankohtainen näytelmä. Monelle yksin elävälle itsellisyys ei ole ongelma, muille ihmisille se voi olla sitä. Ehkä toisia ärsyttää, että joku voi tehdä mitä haluaa ja käyttää palkkarahansa miten lystää. Joitakin yksinäinen reppana säälittää. 

Mieleeni muistui Marika Riikosen kirja Yksin, kiitos, jossa yksinäisyys nähdään positiivisena asiana.  

Gunnel on hyväosainen ihminen, eikä perheettömyydestä, josta hän ei edes kärsi, löydy ihan riittävästi konfliktia näytelmää varten. Minua häiritsi Sarkolan toistuva "puuttuminen" tarinan kulkuun.  

Ilokseni esityksestä löytyi huumoria ja näyttelijät olivat kelpo ammattilaisia. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen 

Kolme sisarta (Tampereen teatterikesä)

Psykologi ja kirjailija  Jussi Valtonen, sanoo Hesarin 50-vuotishaastattelussa, että lääketieteen opiskelijoiden tulisi lukea Tšehovia. Tšehovin näytelmien katsominenkaan ei olisi minusta haitaksi. Tšehov oli itsekin lääkäri ja Kolmesta sisarestakin löytyy juopotteleva ja työmokaansa valittava lääkärihahmo Tšebutykin.  Tšehovin näytelmät opettavat meille kaikille jotain ihmisistä.

Vieressäni Freckellin katsomossa istui sattumalta mies, joka kertoi näytelleensä aikoinaan Kolmessa sisaressa, en tajunnut kysyä, mitä roolia hän oli vetänyt. 

Q-teatterin ja Teakin yhteisproduktiossa esiintyi  konkarinäyttelijä Tommi Korpela, joka kävi hyvin kuusikymppisen lääkärin rooliin. Monet muut roolit ovat luonnostaan nuorten rooleja, joten tulevien näyttelijöiden esiintyminen niissä sopi erinomaisesti. 

Nuoret näyttelijät olivat suloisia, energisiä ja lahjakkaita. Varmaan he olivat mustelmilla esityksen jälkeen, sen verran riehakasta meno näyttämöllä ja sinne johtavilla portailla oli. 

Heti esityksen alussa lavalla makaa lauhkea karhu,  joka myöhemmin kapuaa pystyyn. Jopa minäkin ymmärsin, että karhu on Venäjän metafora. 

Sotaakin käsitellään: Yksi miehistä pelkää sotaan joutumista, toinen haluaa erota armeijasta. Ammattisotilaan prikaatin seuraavaksi sijaintipaikaksi vaihtuu Donetski ja Butša.

Tietysti näytelmässä kaivataan Moskovaan. Rakastutaan vääriin ihmisiin. Nämä taas rakastavat jotain toista, joka ei rakasta heitä. Arkielämä on puuduttavaa, joten juhlitaan, ryypätään ja petetään. 

Vielä kotiin kävellessä askel on jotenkin energisempi, vaikka en ole yhtään nuorempi. 

Käyn ostamassa Lukulaarista pokkarin, johon on koottu neljä Tšehovin näytelmää. 

Nyt vasta huomasin, että Tampereen teatterikesän nettisivuilla mainitaan työryhmän suomentaneen Kolme sisarta, kun ostamassani pokkarissa suomentaja on Martti Anhava. 

Anton Tšehov; suomennos työryhmä
Ohjaus ja sovitus Alise Polacenko
Dramaturgia Kirmo Komulainen

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä. Kuvassa: Heidi Finnberg, Jessica Penttilä, Väinö Lehtinen, Tommi Korpela, Petteri Hutala, Ronja Orasta

 
 

 

Cowboy försvunnen (Tampereen teatterikesä)

 

Olen nähnyt Otto Sandqvistin kirjoittaman näytelmän Flamingonpunainen unelma Teatteri Jurkassa. Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta vaan jonkinlaista elokuvallista lyhytproosaa teatterin pikkuruisella näyttämöllä. Kiva oli katsoa, vaikka en ymmärtänyt paljonkaan. 

Sandqvistin Viirus-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Cowboy försvunnen oli myös melko juonivapaa. Näytelmän esittelyssä mainitaan, että se kertoo maniasta, masennuksesta, vieraantumisesta ja yksinäisyydestä. Ehkä sitten, kun kerran näin kirjoitetaan. 

Näytelmää esitettiin Teatterimontussa Tampereen yliopistolla. Olen havainnut, että tilaan pääsevät ne radikaaleimmat produktiot. Katsomoon lasketaan vasta tasalta ja penkit ovat kovat. Niiden rinnalla Työviksen istuimet ovat Kruunukalusteen nojatuoleja. Kuvittelen, että ennen esitystä tilassa vallitsee kaaos ja anarkia. Näyttelijät ja ohjaaja itkevät, eikä lavasteita löydy mistään. 

Cowboy förvsunnen pläjäyttää eteemme kolme cowboy-asuista tyyppiä (Tom Rejström, Mikko Kauppila ja Emilia Jansson). Valkoiset kalsarit,  hihattomat paidat, chapsit ja nahkavyöt. Tulee mieleen homoerotiikka. Varsinaista eroottista sisältöä ei kuitenkaan nähdä. Kaksi lehmipoikaa ja yksi tyttö tanssivat rivitanssia ja kertovat kummallisia lyhyitä tarinoita. 

Eräs tarina kertoo koiraksi pukeutuneesta urheilujoukkueen huoltajasta, toinen lännenelokuvan kadonneesta tähdestä ja yksi turhautuneesta työntekijästä, joka menee työkaverinsa repulle, ottaa sieltä alushousut ja vaihtaa omansa tilalle. Voi olla, että oli muutakin, mutta tällä hetkellä en muista. 

Näytelmä esitettiin ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsin kielen suhteen olen epävarma, joten kokeilin äppiä, jolla sai suomenkielisen tekstin, ja se toimi todella hyvin. 

Kun on tullut tähän ikään ja nähnyt niin paljon teatteria, minua on vaikea yllättää. Tätä en ollut ennen kokenut, ja sitä voi pitää kehuna. 

On virkistävää nähdä monta hyvin erilaista kuratoitua esitystä yhdessä samassa kaupungissa.  

Kuva: Marthe Nycoll, Tampereen teatterikesä

 

 

 

Haapajärven Elvis (Tampereen teatterikesä)

Luin Hesarista, että helsinkiläiset täyttävät Lahden kaupunginteatterin katsomot. En ihmettele, sillä Lahdessa tehdään hyvää teatteria. Tampereen teatterikesään pääsykin on osoitus siitä. Jonkilainen laatutakuu. 

Olin vähällä kävellä teatterionneni ohitse, sillä luulin Lahden kaupunginteatterin näytelmän Haapajärven Elvis -esityksen olevan Työviksellä, mutta ei, sehän olikin Tampereen teatterilla. Onneksi huomasin ajoissa. 

Lauri Maijala on käyttänyt Katariina Vuoren true crime-kirjaa Erään tapon tarina näytelmän käsikirjoituksen pohjana.  Haapajärven Elvis on kuitenkin fiktiota, ja tavallaan sen taustalla on monta kertomusta, sillä lähisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä. 

Nuorena terveyskeskuslääkärinä minäkin kohtasin useita hakattuja naisia. Minulla ei ollut valmiuksia noihin kohtaamisiin. 

Ulla (Anna Pitkämäki) ja Esko (Tapani Kalliomäki) tutustuvat jo nuorena ja Asko  (Vilma Kinnunen) syntyy kun Ulla on vasta 17-vuotias.  Alkuun kaikki menee hyvin, mutta sitten Eskon elämään ryömii alkoholi ja myöhemmin huumeet ja vankilareissut. Esko alkaa hakata Ullaa ja sittemmin myös Askoa. Avioerokaan ei äitiä ja poikaa pelasta. Esko jatkaa häiriköintiään ja lyömistään. Ullalla ja Askolla on varalla valmiiksi suunnitellut pakoreitit. 

Kyläläiset tietävät miten perheen asiat ovat, mutta eivät puutu. Ovat kuitenkin uteliaita. Kun isä hakkaa vaimoaan, naapureilla on asiaa pihalle mattoja tamppaamaan.

Askon pakopaikat ovat Elviksen musiikki ja mummola. Vilma Kinnunen on uskottava ja liikuttava pojan roolissa. 

Karusta tarinasta huolimatta Haapajärven Elvis ei ole raskasta katsottavaa, näytelmää keventää huumori, musiikki, Askon ja hänen ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen)  touhut ja jutut, välittävä opettaja (Aki Raiskio) ja mummola. 

Esko on pelottava varjo kulahtaneessa nojatuolissaan. Hän nousee välillä mätkimään Ullaa tai Askoa. Kun mies on vankilassa elämä on helpompaa.  

Mummo Helvi (Lumikki Väinämö) välittää ja rakastaa. Laittaa ruokaa. Pilkkoo ja paistaa sipulia. Käristetyn sipulin kodikas tuoksu ulottuu takapermannolle. 

Kun Esko ja Asko istuvat "saunassa", Esko istuu oikeasti nojatuolissa ja Asko keittiön tuolilla ja kuvitteellinen kiuas rähisee. Esko piinaa poikaansa kovilla löylyillä. Samalla kun kiuas hohkaa, kattolampun valo voimistuu. Sitä uskoo siihen saunajuttuun, vaikka mitään saunaa ei ole.  

Välillä Elvis  (Teemu Palosaari) ilmaantuu hohtavassa puvussaan laulamaan. 

Asko ja Kimmo laskevat mäkeä. Koulussa askarrellaan isänpäiväkortit. Kylällä pelataan bingoa.

Näytelmän ohjannut, käsikirjoittanut ja lavastanut Lauri Maijala sanoi muistaakseni jossain lehtihaastattelussa , että näytelmässä on kyse dostojevskiläisestä moraalikysymyksestä: Onko tappaminen joskus oikeutettua? Sen joutuu katsoja ratkaisemaan itse.

Haapajärven Elvis kertoo tärkeän tarinan, antaa ajattelemisen aihetta, se on rankka, hauska ja koskettava näytelmä, johon on valittu mainiot näyttelijät ja hieno toteutus. Minä jotenkin rakastin sitä. Menkää ihmeessä katsomaan, tänään olisi siihen vielä mahdollisuus.

Kuva: Janne Vasama, Tampereen teatterikesä 

 

AntiG- Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille (Tampereen teatterikesä)

Käynnistin henkilökohtaisen teatterikesäni Teatteri Takomon versiolla Sofokleen tragediasta, joka sijoittuu Thebaan. En ollut edes kuullut Antigonesta Oidipuksen tyttärestä, joka on näytelmän päähenkilö. Osa sukulaissuhteista menee minulla muutenkin sekaisin. 

Oidipuksellahan oli käsittääkseni poika oman äitinsä kanssa. Sellaisia olivat tragediat antiikin aikaan.

Thebassa hallitsee hirmuhallitsija Kreon, jolle ei ole vaikea keksiä vastineita nykyajasta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet sodassa toistensa surmaamina. Kreon on kieltänyt Polyneikesin hautaamisen rangaistuksena hyökkäyksestä kaupunkiin. 

Polyneikesin ruumis makaa siis haaskalintujen ja mätänemisen armoilla. Antigonelle tämä ei käy, joten hän päättää haudata veljensä, vaikka Kreon uhkaa hautaajaa kuolemalla.  Kreonin poika on rakastunut Antigoneen, joten onhan tämä sotku. 

Näytelmä esitetään tällä kertaa Hällässä, joka on oikein sopiva näyttämö esitykselle. Lavalle on viritetty kehä, jossa Hanna Raiskinmäki pyörii koko esityksen ajan. Taustalla seisoo kaksi miestä erotuomareiden asuissa (Sami Nieminen ja Onni Pirkola), toinen soittaa ja toinen korvaa kokonaisen kuoron.  

Hanna Raiskinmäki on loistava. Hän on ketterä ja vahva. Laulaa hienosti (pidin näytelmän musiikista). Kun Raiskinmäki näyttelee tappelua, ei edes vastustajaa tarvita. 

Kun kaikki kolme tulivat lopussa näyttämölle kumartamaan, Raiskinmäki näytti kärpässarjalaiselta kahden raskaansarjalaisen körilään keskellä. 

Näytelmän oli dramatisoinut, ohjannut ja puvustanut Pauliina Hulkko, valo- ja tilasuunnittelun oli tehnyt Mikko Hynninen ja äänisuunnittelun Onni Pirkola.  

Tultuani kotiin teatterista päätin kantaa vanhan olohuoneen maton sekajätteisiin. Se painoi niin paljon, että mietin miten joku voi kääriä ruumiin mattoon ja kantaa pois. Pelkkä matto oli niin painava, että minulla oli vaikeuksia. Tämä ruumisajatus saattoi liittyä illan teatterielämykseen, vaikka eihän esityksessä nähty mattoa, pelkkä mustunut ruumis vain.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä 

Teatteriblogi

Ensi viikko on kesän paras viikko, sillä  Tampereen teatterikesä alkaa ja tämä blogi muuttuu teatteriblogiksi. Olen noutanut päivittäiset teatterilippuni ja ihaillut niitä. 

Tervetuloa teatteriblogin lukijaksi!

Ehkä Tampereella on muitakin tapahtumia, sillä hotellihuone maksaa kuulemma ensi viikolla noin kolmesataa euroa/ yö. Ravintola, johon olisimme halunneet mennä syömään, oli täyteen varattu. Lähdemme siis Pispalaan pitseriaan.  

Näin Kuninkaankadulla lokin poikasen, joka oli sotkeutunut johonkin mustaan lankaan. Lanka ympäröi linnun molempia nilkkoja ja yhdisti sen jalat. Lokin askel oli lyhyt ja se huusi hädissään. Emo tiiraili tuikeana tilannetta viereiseltä katokselta. Eräs nainen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Joku tulisi kuulemma auttamaan, ehkä poliisi. Emo antoi meidän seistä kunnioittavan etäisyyden päässä poikasesta. Mietin lokkipoloista vielä nukkumaan mennessäni. 

Ostin olohuoneeseeni käytetyn maton Wanhasta Wiljamista. Olohuoneen matossa oli Kertun kynsien jättämiä jälkiä ja poispestyjä kissanoksennuksia. Villamatto tuntuu jalkapohjissa pehmeältä kuin nurmikko.  Toivon, että maton entinen omistaja on hengissä, eikä luopumisen syynä ole sairaus, kuolema  tai joku muu ikävä tapaus.  Parhaassa tapauksessa maton omistaja on rakastunut ja muuttanut yhteen jonkun sellaisen kanssa, jolla on jopa liikaa mattoja.   

Imuroin sohvatyynyjen aluset ja löysin kasan silmukkamerkkejä, neulan, puisen viivottimen, hammastikkuja, karkkipaperin ja pähkinöitä.  

Esilääkitys

Tänä aamuna heräsin epämääräiseen onnen tunteeseen. Tunteen täytyi johtua sateesta ja ilman kylmenemisestä. Olen jo aiemmin kertonut, etten ole kesäihminen, vaikka kaikki muut ovat (yleensä yritän uida valtavirran mukana). Tästä on vaikea edes puhua julkisesti. Mieluummin puhun vaikka paksusuolen tähystyksestä. Kesä on liian vaativa vuodenaika minulle. Pitäisi jatkuvasti nauttia. 

Kun puhun kolonoskopiasta, tiedän mistä puhun, sillä kävin hiljattain kyseisessä tutkimuksessa. 

Tyhjennysjuoma valmistettiin valuttamalla valkoista jauhoa noin kymmenen sentin kerros kannuun ja sitten vettä päälle. En ole juonut mitään niin ällöttävää. Ei siitä sen enempää.

Tutkimus kesti tunnin ja vartin. Mukana oli kaksi harmaahiuksista hoitajaa ja nuori nainen, jota luulin opiskelijaksi, mutta joka osoittautui lääkäriksi. Puhuin ensin niille vanhemmille naisille, joista toisen arvelin olevan skopisti. Kaikilla kolmella oli yllään ne sairaalan pyjamamaiset työasut. Hoitajat välillä melkein makasivat vatsani päällä, "ettei skooppi menisi solmuun". 

Sain esilääkitykseksi fentanyylitabletin, joka ei auttanut kipuun. Hoitaja kysyi millä menen kotiin ja vastasin että taksilla, vaikka tietysti kävelin. Hän sanoi, ettei sinä päivänä saa tehdä tärkeitä ratkaisuja, enkä tehnyt. 

Luulin, ettei fentanyyli vaikuttanut minuun mitenkään, mutta ehkä kuitenkin, sillä raahasin heti kolonoskopian jälkeen täkit ja tyynyt Ratinaan itsepalvelupesulaan.  Jos totta puhutaan sain autokyydin, mutta palasin kotiin kävellen ja puhtaita petivaatteita kantaen. 

Kolonoskopia oli normaali.  

Kuva on Uittotunnelin kahvilasta (kävin siellä tänään). Uittotunnelin kahvila ei sijaitse enää Uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. 

Venäläinen kyykkyohjelma

Teksti sisältää mainoksen.

Kävin tänään Nääshallilla. On olemassa sellaisia kehonrakennusliikkeitä kuin venäläinen kyykkyohjelma, venäläinen kierto ja turkkilainen ylösnousu kahdella kahvakuulalla. Googlasin venäläisen kierron ja sitä olen tietämättäni tehnytkin. Olisi vaikea kuvitella ranskalaista tai ruotsalaista kyykkyohjelmaa. Ranskalaisista ja ruotsalaisista puuttuu joku kuvitteellinen karskiusefekti, joka saa lihakset turpoamaan. Edit. On olemassa ranskalainen punnerrus!

Eräs nainen sanoi Mältinrannassa, että hänen ohitseen ui kaskelotti. Epäilin, ettei niitä tavata Näsijärvessä. Huojennuksekseni luin, että tämä maailman suurimpiin kuuluva hammasvalas asustaa vain merissä. Jotkuthan pitävät Näsijärveä melkein merenä. Uroskaskelotti saattaa kasvaa kunnioitettavaan kuudentoista metrin pituuteen.  Saattaisin säikähtää, jos sellainen hipaisisi kylkeäni ohittaessaan minua. 

Olen seurannut Instassa kahta tyyppiä, jotka pyöräilevät Saharan autiomaassa, jossa näyttää kulkevan asfalttitie. Siellä keskellä hiekka-aavikkoa lojuu valtavat määrät muoviroskaa. On siellä hiekan keskellä harvakseltaan huoltoasemiakin, kauppoja ja jonkinlaisia ravintoloita. Pyöräilijöiden välipaloja maustaa hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.  

Onko yhtään maailman kolkkaa, jossa ei olisi muoviroskaa?

Jos pidätte blogistani, saatatte pitää kirjoistanikin: Lääketieteen sanakirja (tämä on romaani, ei tietokirja, Lind&Co 2026), Kuura ja karkaileva isomummo (ainoa lastenkirjani, Karisto 2023), Ei saa elvyttää (Karisto 2020) ja Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016). Kuunnelkaa lukuaikapalveluista tai lukekaa ihan kirjoina! 

 

Suuri siivouskisa

Kärsin lievästä neulomisaddiktiosta. Päivittäin on pakko neuloa, vaikka kaapit pursuavat neuleita. Lapsetkaan eivät enää halua lisää villapuseroita. Eräs ystäväni on neulonut Ukrainaan yli kaksisataa villasukkaparia ja aikoo jatkaa niin kauan  kuin sota jatkuu. 

Areenaan saatiin brittisarja nimeltä Suuri lankasota (Game of Wool). Olen istunut sohvalla neulomassa ja katsonut kun kilpailijat istuvat sohvalla ja neulovat. Kuulostaa järjettömältä. Neulojille annetaan erilaisia neulomistehtäviä, joita he neulovat hankalan näköisellä tekniikalla (suomalaisten pitäisi käydä neuvomassa heitä) ja alkuun aika paksuilla langoilla. Kilpailijat ovat kyllä taitavia. 

Välillä katsoja saa ihailla Skotlannin maisemia ja lampaita. 

Samaan aikaan Areenassa on tarjolla Suuri ompelukisa ja Suuri keramiikkakisa.  Ruokaan ja leipomiseen liittyviä kisojakin on olemassa. 

Mitä muuta voisi kehittää? Suuri puutyökisa? Suomalaisessa nimessä pitää ehdottomasti esiintyä adjektiivi suuri. Ei mitään pikkukisoja. Entä Suuri metallityökisa? Ehkä ei kuitenkaan, sillä siitä tulee niin kamala meteli, kun sorvit vinkuvat (ehkä ne eivät vingu). Suuri siivouskisa? Kilpailija pesisi ikkunan ja tuomarit arvioisivat onko rantuja. Toinen tuomari itkeä tirauttaisi puhtaan ikkunan ääressä (Suuressa keramiikkakisassa tuomari saattaa itkeä hienon keramiikkatyön nähdessään, neuleiden ääressä koettiin lievempi liikuttuminen). 

Kävin aamulla uimassa Mältinrannassa. Helteisinä päivinä uimapaikan valloittavat kaikenlaiset amatöörit. Olen jotenkin ominut uimapaikan, sinne kuuluvat ne, jotka uivat oli sää mitä tahansa. Myötä- ja vastoinkäymisissä. En ole kuullut koskaan sanottavan, että minulla on ollut paljon myötäkäymisiä.  

Maalari

Kuvataiteilija Hermann Sebastian Schultz (s. 1994) maalaa kumppanuustalo Arttelin yhteyteen muraalia. Moni on nähnyt miehen tekemän hienon muraalin Takon muurissa. 

Ensin seinään ilmaantui X ja O merkkejä, sitten ääriviivoja ja nyt näkyy jo värejäkin. Olen havainnut, että taiteilija siirtyy välillä kauemmaksi maalaustyöstään ja tarkastelee sitä pitkään. 

Mieleeni tulivat kirkkomaalarit, joista luen Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Talvikappeli, joka sijoittuu Pohjois-Italiaan vuodelle 1348. Myös Anneli Kanto on kirjoittanut kirkkomaalareista. Olin jo päättänyt, etten enää lue Joel Haahtelan pienoisromaaneja, mutta tässä sitä taas ollaan. Juuttuneena hartaaseen tunnelmaan ja koottuihin viisauksiin. 

Kävin eilen Valkeakoskella kesäteatterissa katsomassa Heikki Paavilaisen ja Tuomas Marjamäen käsikirjoittaman ja ensin mainitun ohjaaman näytelmän Katri Helenan elämästä. Käytiin läpi laulajan  rakkauksia, iloja ja suruja (olen lukenut niistä naistenlehdistäkin, Katri Helenan krapula oli uusi asia minulle, hän siis saattaa joskus juoda jopa liikaa alkoholia).  Näytelmässä käsiteltiin Panu Rajalaa niin, että minua melkein säälitti. Naurattikin.

Esitys oli ammattitaitoinen, näyttelijät osasivat laulaa ja liikkuivat musiikin tahtiin kompastelematta.  Minusta esitykseen ei sopinut puskafarssityylinen osio ja "Frederikin" pomppaaminen näyttämölle huonoine juttuineen. Ne olivat turhia!  Ovatko ne pakollisia kesäteatterigenressä? Moni kyllä nauroi, en tiedä mille. Ehkä he olivat käyneet väliaikadrinkeillä.  

Tarkoitukseni ei ollut kuvata edessä istuvan miehen kaljua. 

Patteriauto

Nääshallilla vanhempi mieshenkilö kertoi ostaneensa uuden auton. Auton mukana sai 900 sivuisen ohjekirjan. Kuulostaa joltain klassikkoromaanilta. Sanoin, ettei kukaan lue ohjekirjoja. En minä ainakaan, luen mieluummin vaikka Alastalon salissa-romaania.

Hän kuulemma lukee ja on nyt sivulla 130. Tämä on vasta alkua, ja sisältää lähinnä erilaisia auton käyttöön liittyviä. varoituksia.  Kysyin, ostiko hän sähköauton (ehkä niissä olisi paksut ohjekirjat), mutta mies sanoi, että hän ei patteriautoilla ajele. 

Hesarissa kirjoitettiin Ilomantsista, josta kaivosyhtiö on ostanut maata uutta kaivosta varten. Mahdollinen kaivos tuhoaa luontoa, vaikka kaivosajatus on puettu nättiin pakettiin, jonka mukaan se jopa parantaisi luonnon tilaa. Tuohan kaivos toki työpaikkoja. 

Kaivosyhtiön toimitusjohtaja käytti klassista perustetta: On parempi kaivaa Suomessa kuin sellaisessa maassa, jossa säädökset ovat löysempiä. 

Ihan kuin olisin kuullut saman joskus aiemminkin.  

Kävin kauppakeskuksen itsepalvelupesulassa pesemässä kaksi täkkiä, kaksi untuvatyynyä ja patjan suojuksen. Mahtava systeemi, tunget pyykit isoon koneeseen ja maksat pankkikortilla, sitten menet alennusmyyntiin ja ostat urheilutakin, paidan ja paljasjalkakengät. Pesun hintaan kuuluu hajuton pesuaine. Puolen tunnin kuluttua palaat pesulaan ja siirrät pyykit kuivuriin ja taas maksat. Käyt syömässä. Sen jälkeen haet kuivat täkit ja melkein kuivat tyynyt, pakkaat ne reppuun ja kasseihin ja raahaat kotiin. Jatkoin tyynyjen kuivattamista kylppärin lämmitetyllä lattialla.  Puhtaita ovat.

Kuvasin lenkkarini Mältinrannassa. Veden lämpötila on 20.1 astetta.  

Villiuimari

K:n piti tulla Tampereelle, mutta ilmaantui kaikenlaisia esteitä. R:n äiti joutui osastolle ja  K:lle tuli yöllä flimmeri. Mietittiin huomista, mutta olen menossa maanantaina kolonoskopiaan ja saan syödä lauantaina vain soseruokia. Olisin voinut ottaa ravintolaan mukaan Piltti-purkin ja pyytää lämmittämään sen itselleni. Viinin juomista ei ohjeissa kielletty. 

Päädyimme siirtämään vierailun jollekin toiselle viikonlopulle. 

Uimahuoneella puhuimme tädeistä ja mietin, että tätien suhteellinen määrä nousee koko ajan. Väestö pienenee, mutta tädit porskuttavat ja elävät pidempään kuin sedät. Voitaisiinko peräti puhua tätisaatiosta? 

Pitääkö olla huolissaan? Ei! Tädit hoitavat sairastavat omaiset, neulovat villasukat ja hoitavat lastenlapset.  Minusta ei kylläkään ole mitään hyötyä kenellekään.  

En ymmärrä, mihin aamuni kuluvat. Herään puoli seitsemältä, mutta saan vaatetettua itseni vasta kymmenen maissa tai oikeastaan saan  puetuksi umapuvun, shortsit ja t-paidan. Uinnin jälkeen puen kaupunkivaatteet. Kastelen lämpimän veden aikaan hiuksenikin järvivedessä  ja annan kuivua luonnontilaan.  Englanniksi uintiharrastustani kutsuttaisiin nimellä Wild Swimming.

Muutama päivä sitten sorsapoikue ui ohitseni Mältinrannan uintialueen poikki. Uimapaikka on aidattu narulla, jossa killuu muovisia pylpyröitä. Sorsaporukka ylitti aidan somasti yksi kerrallaan.  

Koska maailma kulkee kohti tuhoaan, on paras keskittyä pieniin mukaviin asioihin. Kävimme M:n kanssa eilen kahvilla Amurin Helmen pihalla, tarkastamassa uuden väliaikaiskävelysillan ja halvan näköisen Italia-torin, joka oli pystytetty Keskustorille.  

Kuvassa on Tammerkosken ylittävä väliaikanen kävelysilta.  Patosiltaa korjataan. 

Kuunnelkaa tai lukekaa romaaniani Lääketieteen sanakirja. Se ei ole ehkä suurta kirjallisuutta, mutta mielestäni ihan viihdyttävä.  

Epätovottu naapuri

Tänä aamuna roskia viedessäni huomasin porttikongin sulkevan metallisen portin olevan omituisesti auki. 

Kuului kamala pauke. Sisäpihalla mies hakkasi yhden porraskäytävän takaovea jämerällä rautalapiolla. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin miehestä. He lupasivat pyytää poliisin paikalle. Häke-työntekijä kysyi voisinko jäädä tarkkailemaan tilannetta. En tosiaankaan. 

Kuvittelin, miten ojentuisin vaikuttavaan 163 cm:n pituuteeni. laittaisin kädet puuskaan ja toruisin miestä. Oven hakkaaja pyytäisi anteeksi ja poistuisi paikalta.

Mies pääsi sisälle porraskäytävään. Joitakin ihmisiä eivät lukot eivätkä jämerätkään ovet pitele. 

Kun palasin kuntosalilta ja uimasta, talon edessä seisoi poliisiauto. Ei ollut ensimmäinen kerta. Porraskäytävän ovi oli hajalla. Asunnon, jonne mies luultavammin pyrki, molemmat ikkunat ovat jo rikki. Jotkut vieraat eivät malta odottaa, että porukka tulee kotiin ja avaa oven. 

Asunnon vuokralaiset on häädetty, mutta prosessi kestää puolisen vuotta. Jokainen tarvitsee paikan, jossa asua, mutta ihan kaikkia en toivoisi naapureikseni.  

Kuva on Näsijärven rannalta. Poistin tätä edeltävän päivityksen, sillä olin siihen tyytymätön. 

Harsosääsket on tuhottava!

Sain R:ltä pesusienikurkun eli luffan taimen. Ostin multaa ja istutin kasvivauvan kookkaampaan ruukkuun. 

Ilmeisesti mullan mukana tuli pikkuruisia hyönteisiä. Päädyimme siihen, että ne olivat harsosääskiä. Kyseiset ötökät ovat vaarattomia, mutta saattavat joskus tunkea ihmisen nenään. Eivät ne sielläkään mitään erityistä tee.  Päätyvät vaan toisinaan väärään kohteeseen.

Ötökkätiedon mukaan Suomessa on 220 harsosääskilajia. Harsosääskinaaras elää noin viikon ajan ja munii multaan 100-150 munaa, joista kuoriutuu toukkia jo muutamassa päivässä. Toukat ovat 6-8 mm pituisia ja ne voivat syödä pistokkaiden hentoja juuria ja lahoavaa eloperäistä materiaalia. 

Hommasin harsosääskien tappamista varten liima-ansoja. Kukkaruukkuun tökätään muovitikku, johon voi kiinnittää keltaista paperia (kai se on paperia), jonka molemmin puolin on tahmea liimapinta. Nyt ansoissa näkyy pikkuruisia ruumiita, joista tulee ikävä olo.  Miltä niistä tyypeistä tuntuu, kun se ihana keltainen väri ja ansan tuoksu houkuttaa, jalat tarttuvat liimaan, eikä rimpuilu auta. 

Luin, että toukkia voi houkutella raa'alla viipaleiksi leikatuilla perunoilla. Aion ottaa tämänkin keinon käyttöön. Jotenkin se potentiaalisen suuri munamäärä hätkäytti. 

Luin äsken, että kukkamullan voi pakastaa tuholaisten varalta, joten pitää raivata pakastimesta hylly ötököiden jäädyttämistä varten. 

Koulussa opetettiin, että Marcus Porcius  Cato vanhempi lopetti kaikki puheensa Ceterum censeo Carthaginem esse delendam eli Olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava. En todellakaan muistanut miehen nimeä saati osaa latinaa, vaan googlasin.  Nykyään Cato toistaisi missiotaan Instassa. 

Minä taas olen sitä mieltä, että harsosääsket on tuhottava, mutta lopetan taas kerran tämän päivityksen näin: Lukekaa, kuunnelkaa, ostakaa tai lainatkaa kirjojani! 

Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016)

Ei saa elvyttää (Karisto 2020)

Kuura ja karkaileva isomummo (Karisto 2023)

Lääketieteen sanakirja (Lind&Co 2026) 

 

Nieminen

Vietin muutama vuosi sitten viikon kulttuuritalo Päiväkodissa Hailuodossa. Residenssin seinään nojasi pari hienoa polkupyörää, joita sai lainata. Sanottiin, ettei niitä tarvitse lukita, jos pysyttelee saaressa. Nyt tilanne saattaa muuttua, kun on se silta. Tapaamani hailuotolaiset vastustivat sillan rakentamista, moni varmaan kannattikin.  Hailuodosta jäi mieleen tehdas, jossa rakennetaan sisustuselementtejä jäkälästä. Saaren luonto oli myös unohtumaton, samaten suurin näkemäni lintutorni.

Laukontorin kahvilassa myydään munkkeja, joiden nimi on Nieminen. Nieminen on ihan tavallinen rinkulamunkki, mutta pieni kooltaan. Kysyin myyjältä mistä tuo Nieminen tulee ja hän kertoi kuulleensa, että kahvilassa kävi joskus asiakas, joka ei jaksanut syödä kokonaista munkkia ja hänelle ryhdyttiin leipomaan pikkumunkkeja, jotka saivat nimensä hänen mukaansa. Nuori myyjä arveli, ettei Niemistä enää ole.  Jotain hänestä kuitenkin jäi.

Luin kahvilapöydässä iltalehtiä. Lehdissä kirjoitettiin tukalasta helteestä. Käytettiin nimityksiä superhelle, megahelle ja hirmuhelle. Mitä uusia hellettä kuvaavia sanoja vielä keksitäänkään? Jättihelle, kauhuhelle, hyperhelle, helvettihelle, saunahelle. Meteorologi Pekka Pouta lanseerasi aikoinaan termin seksihelle, joka taisi olla sisällöltään positiivinen toisin kuin hirmuhelle.  

P.S. Kuunnelkaa tai lukekaa romaaniani Lääketieteen sanakirja. Sitä saa kirjastoista,  nettikirjakaupoista ja tunnetuista lukuaikapalveluista!

Sulatetut viinerit

Kotini lähiympäristössä vaanii nainen, joka pyytää auttamaan itsensä tien ylitse. Koska nainen kykenee kävelemään rollaattorin kanssa jalkakäytävää pitkin, minulle ei ole ihan selvinnyt miksi hän tarvitsee apua tien ylityksessä. Yritin kerran avustaa häntä ja hän sanoi "Sinä autat väärin." Sen jälkeen olen raukkamaisesti pakoillut häntä.  Se ei ole kiltisti tehty. 

Tänään en katsonut riittävän tarkasti, joten törmäsin naiseen. Hän sanoi minulle "Kaunis ilma. Kaunis huulipuna".

Kun viimeksi kävin isäni luona, saimme palvelutalon kahvilassa jälkiruoaksi mansikkaleivokset. Kun siskoni ja hänen miehensä tulivat heti sen jälkeen kahville, sanoin, etten ota pullaa, eikä siskonikaan halunnut. Isä vetäisi pakastimesta kuusi viineriä sulamaan. Sanoin, että nehän menevät piloille, mutta isä ilmoitti, että hän pakastaa ne uudelleen. Käsittääkseni elintarvikkeiden toistuvaa sulattamista pakastamista ei suositella. 

Isä oli ostanut bluetooth-kaiuttimen asukkaiden lauluiltoja varten. Minulla on samanlainen, mutta pienempi. Isä täyttää elokuussa 96 vuotta. 

Tallipihalla järjestettiin vintage-tapahtuma. Siellä myytävät vaatteet näyttivät joko siivoustakeilta tai ne on tehty niin kapeavyötäröisille naisille, että sellainen vyötärömitta on äärimmäinen harvinaisuus. Kuva on otettu kyseisestä tapahtumasta.