Terassikeli

Olen ollut poissa Facesta runoilija Risto Ahdin 80-vuotispäivästä lähtien (kaikkihan tietävät, että hän viettää syntymäpäiviään 27. elokuuta). Ei erityisemmin tee mieli takaisin. Palaan sinne siitä huolimatta. Se on luonnon laki.

Söin eilen P:n kanssa Gopalin terassilla vegaanisia sörsseleitä. Hyvin tarkeni ainakin takki päällä. Onko missään muussa kielessä vastinetta sanalle terassikeli? Englanniksi se voisi olla beer garden weather ja saksaksi Biergarten Wetter (tai sitten ei).

Ihmisen pitäisi kuulemma syödä kolmeakymmentä erilaista kasvista viikossa (Gopalissa syömällä se onnistuu). Laskekaapa huviksenne pääsettekö tuohon tavoitteeseen. Rupesin miettimään, mitkä ovat kasviksia ja löysin tällaisen määritelmän: "Kasviksilla tarkoitetaan vihanneksia (peruna mukaan lukien), sieniä, marjoja ja hedelmiä". Jotkut miettivät rasismin määritelmää, mutta minä yritän määritellä kasviksen.

Kävin vesijuoksemassa. Äärimmäisen tylsää puuhaa. S sanoo juoksevansa altaassa kohti Mordoria (meniköhän oikein). Minä juoksen kohti pullakahveja.

Luen Juli Zeh'n romaania Yli-ihmisiä. Siinä Berliinissä asuvan Doran avomies Robert on puhdasoppinen kierrättäjä, vegaani, ei omista autoa ja pitää asuntonsa kunnioitettavan kylmänä. Robert tuntee ylemmyyttä tavallisiin ihmisiin, jotka eivät ole ikävä kyllä yhtä rikkeettömiä. Huomaan usein samoja piirteitä itsessäni.

Kuura ja karkaileva isomummo

Kävimme eilen P:n kanssa Gopalissa syömässä (tamperelainen vegelounaspaikka). Siellä oli asiakkaita ruuhkaksi asti. Ehkä kaikki tamperelaiset osallistuvat tammikuun vegaanihaasteeseen tai sitten pitävät hyvästä kasvisruoasta tai ehkä mustamakkara on loppunut Tammelantorilta.

Keskustelimme koulun kasvisruokapäivistä. Omassa lapsuudessani koulussa syötiin usein lounaaksi puuroa, vetistä kesäkeittoa tai pinaattikeittoa. Kaikki oli tasaisen pahaa. Hernekeiton kanssa meille tarjottiin raaka porkkana, joka tuntui melkein ylelliseltä. Syön muuten edelleenkin hernekeiton kanssa porkkanan. 

Olen tämänkin kertonut, mutta olimme aikoinaan vanhempieni kanssa kylässä, jossa tarjottiin tosi sitkeää lihaa. En saanut purtua ja nielaistua säikeistä naudanlihaa vaan istuin kylässä lihaköntti suussani. Kuljin isän ja äidin kanssa raitiovaunulla kotiin, jossa vasta sylkäisin lihan roskikseen. 

Kirjojen tekeminen on outoa hommaa. Ensin kirjoitetaan yksin. Sitten lähetetään käsikirjoitus eteenpäin ja odotetaan. Sitten saadaan kustannussopimus tai ei. Ensin mainitussa tapauksessa tekstiä muokataan kustannustoimittajan ohjeiden mukaisesti. Ei ole kiire mihinkään. 

Sitten yllättäen tulee hoppu, vaikka julkaisuun on yli puoli vuotta. Lastenkirjallani on nyt nimi ja kansikin (ihana kansi onkin)! Nimeksi tulee Kuura ja karkaileva isomummo.  

Kärsin taas kerran blogikriisistä. Katsotaan mihin se johtaa vai johtaako mihinkään.