Uimahallikyttä

Suunnittelin eilen uimista. Uimarannoilla on paljon ihmisiä, hiekka tarttuu jalkapohjin ja kengät ovat uinnin jälkeen täynnä hiekkaa. Vaatteiden vaihtaminen vaatii taitoa. 

Koska uimahallissa on kesäisin rauhallista, ei hiekkaa, vaan pelkästään jalkasientä, päädyin sinne. En ole käynyt uimahallissa ainakaan puoleen vuoteen. 

En lopulta uinut vaan tein videon tuuttaamaa vesijumppaa. Vilkkaimmillaan altaassa oli kolme jumppaajaa.

Uimavalvoja tuli sanomaan yhdelle jumppaajalle, että hänen pitäisi kastella hiuksensa. Nainen oli vääntänyt poninhännän rennoksi sykeröksi päälaelleen. Sykeröstä törrötti hiuksia, jotka heiluivat jumpan tahdissa.  Nainen poistui ja tuli hetken päästä takaisin hiukset entisellään.  Kun naisen mies tuli sanomaan, että oli uinut tarpeeksi, pariskunta lähti. Miehen yläselkään oli tatuoitu kookas Suomen leijona.  Ihmettelen, minkälainen isänmaallisuus saa suomalaisen hankkimaan leijonakorun tai tatuoinnin. 

Jäimme lopulta erään naisen kanssa kahdestaan altaaseen. Hän kertoi, että poistunut nainen oli  kävellyt bikineissä pesuhuoneen läpi peseytymättä. Sanoin vitsillä, että bikininaisen olisi voinut käräyttää. Vesijumppaan jäänyt oli kuulemma käynyt paljastamassa laiminlyödyn peseytymisen uimavalvojille. 

Pesuhuoneeseen voitaisiin palkata kyttiä, jotka valvoisivat peseytymisen laatua. Vähän samaan tapaan kuin vartijat kaupoissa vaanivat myymälävarkaita. Kukaan ei pääsisi pujahtamaan altaaseen ilman huolellista kuurausta.  

Valvojien kopissa istui kolme henkilöä, jotka varmaan arpoivat, kenen velvollisuus oli käydä huomauttamassa kuivista hiuksista. 

En pidä ajatuksesta, että jotkut eivät peseydy ennen uimista, enkä ymmärrä näiden ihmisten motiiveja. Koska kylpyhuoneeni on pieni ja suihkuverho liimautuu helposti paljaaseen ihooni, käyn mielelläni uimahallin suihkussa.  Ehkä bikininainen ja hänen tatuoitu miehensä asuvat omakotitalossa, johon kuuluu viihtyisä SPA-osasto. 

Kuva yllä ei liity mihinkään, mutta kuva pitää olla kuitenkin.

 

Joulukalenteri (22. luukku)

Murrosikäiset pojat pyörivät nykyään Stokkan hajuvesiosastolla kokeilemassa tuoksuja. Sopii minulle, mutta ihmettelen tätä luksustuotteiden ihannointia, joka ulottuu hävyttömän hintaisiin huppareihin ja lenkkareihin.  Hesarissa haastateltiin nuorukaista, joka oli käyttänyt hajuvesiin 600 euroa. Aikoinaan tuon ikäiset pojat haisivat hielle. Ihastuin yhteen koulukaveriin ihan vaan siksi, että hänellä oli puhtaat hiukset. 

Uimahallissa oli ihanaa, vain muutama asiakas. Uin, vesijuoksin, vesijumppasin videon tahdissa, lämmittelin saunassa, join kahvit ja luin Aamulehden. Joku mies kävi kysymässä, onko sukunimeni Puolikangas. Kielsin sellaisen mahdollisuuden. Tuttuni väitti, että kyse on iskuyrityksestä. Mies vaikutti kohtalaisen iäkkäältä, ehti heti kertoa, että lonkka oli leikattu. 

Tänään joulukalenterin luukusta saatte viime hetken lahjavinkin viisitoistavuotiaalle sukulaispojalle: Roja Amber Aoud parfyymi 720 euroa. 

• Alkutuoksun nuotit: Lemon, Bergamot, Lime.
• Sydäntuoksun nuotit: Rose de Mai, Jasmin de Grasse, Ylang Ylang, Fig.
• Pohjatuoksun nuotit: Cinnamon, Saffron, Patchouli, Oakmoss, Sandalwood, Aoud, Benzoin, Orris, koivu, Ambergris, Musk.

Terassikeli

Olen ollut poissa Facesta runoilija Risto Ahdin 80-vuotispäivästä lähtien (kaikkihan tietävät, että hän viettää syntymäpäiviään 27. elokuuta). Ei erityisemmin tee mieli takaisin. Palaan sinne siitä huolimatta. Se on luonnon laki.

Söin eilen P:n kanssa Gopalin terassilla vegaanisia sörsseleitä. Hyvin tarkeni ainakin takki päällä. Onko missään muussa kielessä vastinetta sanalle terassikeli? Englanniksi se voisi olla beer garden weather ja saksaksi Biergarten Wetter (tai sitten ei).

Ihmisen pitäisi kuulemma syödä kolmeakymmentä erilaista kasvista viikossa (Gopalissa syömällä se onnistuu). Laskekaapa huviksenne pääsettekö tuohon tavoitteeseen. Rupesin miettimään, mitkä ovat kasviksia ja löysin tällaisen määritelmän: "Kasviksilla tarkoitetaan vihanneksia (peruna mukaan lukien), sieniä, marjoja ja hedelmiä". Jotkut miettivät rasismin määritelmää, mutta minä yritän määritellä kasviksen.

Kävin vesijuoksemassa. Äärimmäisen tylsää puuhaa. S sanoo juoksevansa altaassa kohti Mordoria (meniköhän oikein). Minä juoksen kohti pullakahveja.

Luen Juli Zeh'n romaania Yli-ihmisiä. Siinä Berliinissä asuvan Doran avomies Robert on puhdasoppinen kierrättäjä, vegaani, ei omista autoa ja pitää asuntonsa kunnioitettavan kylmänä. Robert tuntee ylemmyyttä tavallisiin ihmisiin, jotka eivät ole ikävä kyllä yhtä rikkeettömiä. Huomaan usein samoja piirteitä itsessäni.

Uimahalliajatuksia

Seisoskelen nykyään uimahallin kylmävesialtaan ylimmällä rappusella niin, että vesi ulottuu nilkkoihini. Kylmä tekee hyvää plantaarifaskiitilleni. 

Saanko valittaa? Valitan joka tapauksessa. En pidä siitä, että ihmiset käyttävät puhelimiaan uimahallin pukuhuoneessa. Mistä minä tiedän, kuvaavatko he kuumaa videota minusta riisumassa pitkiä urheilukalsareita vai selailevat Instagramia.

Uimahallin saunassa vasemmalla puolellani istui nainen, joka halusi avautua minulle jostakin asiasta. Hän puhui niin hiljaisella äänellä, ettei puheen sisältöä erottanut kiukaan sihinässä, muovisandaalien läpsynässä ja naisten arkihuolihuokauksien huminassa. Sanoin, etten kuule, mutta hän jatkoi juttuaan entisellä volyymilla. Nyökyttelin kohteliaasti. Hän saattoi sanoa vaikka, että onpa hyvä, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja oli nyt iloinen löytäessään hengenheimolaisen. Saattoi hän puhua tulevista vaaleistakin, tomaattien hinnasta ja hyvästä kasvovoiteesta.

Hiljainen puhe on hyvä, mutta rasittava tapa saada huomiota, sillä kuulijan on pakko keskittyä puhujaan intensiivisesti. 

Olen lukenut kirjaa nimeltä Säkeilyvaara (WSOY 2016), siinä kirjailijat kirjoittavat valitsemistaan (?) runoista. Ei liian akateemisesti vaan junttiystävällisesti. Valitut runotkaan eivät ole suurimmaksi osaksi kovin kokeilevaa laatua. Mietin, että kuinkahan monta kappaletta tätä kirjaa on myyty. Kirja on näköjään kohdistettu lukupiiriläisille. Avasin pehmeäkantista teosta kuin tiukkakantista purkkia ja se vaurioitui hiukkasen.  En aio kertoa vaurioitumisesta kirjaston tädeille. Tämä kirja vei minut muutaman ennestään minulle tuntemattoman runoilijan pariin, joka on aina virkistävää.  

Ei muuta tänään. Aurinko paistaa häiritsevästi ja on ryhdyttävä oikeisiin kirjoituspuuhiin.

Mitä kuuluu?

Kirjoitin tänään(kin) Metsossa. Menen sinne yhdeksän ja kymmenen välillä silloin kun ei ole muuta menoa. Usein on. 

Käyn toisinaan samalla myös kahvilla, selailen kirjoja ja luen lehtiä. Lähden lounaalle puolilta päivin, enkä enää palaa. Luen parina edellisenä päivänä kirjoittamani tekstin ja sen jälkeen kirjoitan uutta tekstiä yhdestä kahteen liuskaan. Kyllä tälläkin meiningillä hiljalleen romaani tulee. 

Laitoin tänään erään miehen nimeksi Leopold. Eikö olekin hyvä nimi? 

Kävelen päivittäin, ja jos hyvin käy, saan samalla ideoita. Lukiessakin tulee välillä mieleen jotain ihan fiksun oloista.  Usein myöhemmin osoittautuu, ettei se niin kovin fiksua ollutkaan.

Tänään kävin kävelemässä, enkä hyötynyt siitä kirjoittamisen kannalta lainkaan. Uudet nastalenkkarini hankaavat.

Uimahallin pukukopissa oli ryhmä naisia, jotka olivat menossa johonkin erityisryhmän vesijumppaan. Yksi naisista pyysi minua auttamaan uimapuvun pukemisessa. "Eikö sinun pitäisi ensin mennä suihkuun?" kysyin tämmöisenä hygieniakyylänä. Nainen sanoi menevänsä uikkari päällä vaikka pesuhuoneen seinällä neuvotaan kyllä toisin. Autoin uimapuvun naisen päälle ja mietin, onko suihkuun meno uimapuvussa oikeasti jotenkin merkittävästi epähygieenisempää altaiden veden laadun kannalta vai ei. Onko asiaa tutkittu? Miehet eivät ymmärrä tästä mitään, sillä he vetävät jalkaansa uimahousut, joissa ei ole kiemuralle rullautuvia olkaimia.

Luin Keltaisen kirjaston kirjan Asema 11, romaanin on kirjoittanut kanadalainen Emily St. John Mandel (s. 1979) ja se on julkaistu englanniksi 2014. Siis ennen pandemiaa. Romaanissa maailmaan leviää influenssavirus, joka tappaa 99 prosenttia ihmisistä ja vieläpä nopeasti. 

Romaani ei etene kronologisesti, vaan siinä hypitään ajasta ennen pandemiaa aikaan sen jälkeen ja takaisin. Kirja on tosi koukuttava ja siitä on tehty televisiosarja. Romaani on luokiteltu scifiksi ja minä kun olen luullut, etten kykene kyseistä genreä lukemaan. 

Olen kuvitellut, että scifissä on avaruusaluksia ja laitteita, joilla voi hyppiä rinnakkaistodellisuudesta toiseen. Tässä romaanissa oli kyllä avaruusaluksia, mutta ne esiintyivät vain erään romaanihenkilön piirtämissä sarjakuvissa. Romaania voi lukea turvallisesti, jos ei kammoa dystopioita. Pidin kirjasta ja aion jossain vaiheessa katsoa sarjankin. 

Ei muuta mainittavaa tänään.  Mitä teille kuuluu?

Aamu on paras

Pidän nykyisistä aamuistani, niiden hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

Eräs runoilija kärsii siitä, että aamu on parasta aikaa erilaisille liikuntasuorituksille, runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Aamua on vaan liian vähän. Tunnistan ongelman. Yöllä aivot jotenkin puhdistuvat ja heti herättyä ne ovat hetken ajan vastaanottavaiset, mutta myös tuottavat uusia ajatuksia.

Tänä aamuna jumppasin ja mietin, että entä jos tästä tehtäisiin elokuva. Makuuhuoneen matto, yöpaita, puntit ja kuminauha. Epätäydelliset suoritukset ja vartalo. Kun elokuvan päähenkilö ui uimahallissa (usein ui), hän korjailee ensin uimalasien asentoa, ojentaa virheettömän vartensa täyteen mittaan, heittää kätensä ylös ja hyppää altaaseen kauniissa kaaressa. Hän vetää pitkiä sujuvia vetoja, joita kuvataan yläkantista. Uimahallissa ei ole meteliä, roiskimista, törmäilyä, vesijuoksijoita, vesijumppaajia, uimavalvojia eikä yleensäkään ketään muuta kuin tuo olympiauimarin tasoinen hyväkroppainen mies tai nainen. Milloin olette nähneet elokuvassa keski-ikäisen ylipainoisen naisen, joka laskeutuu varovasti veteen ja räpiköi siellä energiaepätaloudelliseen tahtiinsa?

Katsoin Areenasta brittisarjan Normaaleja ihmisiä, jonka viimeisessä osassa Marianne ui tyhjässä altaassa, näkee sitten altaan reunalla keski-ikäisen naisen ja katsoo tätä hetken. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin, jota en ole lukenut. Normaaleja ihmisiä on jonkinlainen rakkaussuhteen (ja kahden nuoren ihmisen) kehityskertomus ja pidin siitä kovin vaikka suhteen takaiskut ottivat koville. Päähenkilöille toivoi kaikkea hyvää. Kai se kirjakin on luettava.