Lou Salomé, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesässä on mahdollisuus nähdä hienoa teatteria yhdessä kaupungissa. Kävellä esityksestä toiseen. Aloitin Kom-teatterin näytelmällä Lou Salomé, joka esitettiin Eino Salmelaisen näyttämöllä. Näytelmä on mahdollista nähdä vielä tänäänkin. 

Lou Salomé oli kirjailija, filosofi ja teki vielä uran psykoanalyytikkona oltuaan sitä ennen Sigmund Freudin opissa. Salomé syntyi Pietarissa 1861 ja kuoli 1937 Göttingenissä. Naisen ystäväpiiri kuhisi tärkeitä henkilöitä kuten Nietzsche, Rainer Maria Rilke ja Paul Rée. Jotkut heistä olivat Salomén rakastajia. Salomé ei halunnut mennä naimisiin vaan opiskella ja sitä hän tekikin innolla.

Päätyi hän naimisiinkin, vaikka vannoi muuta. Aviomies, orientalisti Friedrich Carl Andeas, oli kasvissyöjä ja pariskunta samoili luonnossa paljain jaloin. Aviomies sai lapsen palvelijan kanssa. Avioliitto rajoittui askeettisiin harjoitteisiin ja kirjoittamiseen, tai mistä minä sen tiedän. Kyllä Salomé sitten rakastuikin, mutta ei aviomieheensä.

Jos Lou Salomé ei olisi elänyt, hänet olisi pitänyt keksiä. Tuntuu oudolta, että hänet unohdettiin. 

Kom-teatterin hersyvässä näytelmässä Vilma Melasniemi esitti Saloméa jotenkin hyvin herkästi ja luonnollisesti. Miesroolit olivat enemmänkin karikatyyrejä, mutta hauskoja sellaisia, samaten mainion Ella Mettäsen esittämä äiti, femisnistiystävä, miehen sisko, palvelija Marie ja rouva Freud. Miiko Toiviainen oli tulehduttanut äänihuulensa, joten hänen roolinsa paikattiin, mutta ei se plaria lukeva näyttelijä minua haitannut. Hyvin meni. 

Näytelmän kirjoittaja, Aina Bergroth tutustui Saloméen kuuluisien miesten kautta ja kiinnostui naisesta. Näytelmän esitteen mukaan hän ajatteli "Onpa jännä miesmaku". Onneksi hän kiinnostui. 

Riikka Oksanen oli ohjannut näytelmän oivaltavasti ja vetävästi. 

Lavastuksesta tulivat mieleen lastenkirjat, joissa sivua kääntämällä ponnahtaa pystyyn talo, metsä ja pupu. Pidin sen runsaudesta. 

Musiikista vastasi Eeva Louhivuori. Välillä kirjoituskoneetkin säestivät soittajaa.

Teatteriviikko alkoi innostavasti. Liput sain tapahtuman järjestäjiltä.

Kuva: Tampereen teatterikesä Noora Geagea

Unet ja muistot

Uniaan ei pitäisi kertoa muille, sillä ketä ne kiinnostavat. Kerron kuitenkin. Juoksimme ex-mieheni kanssa juoksutapahtumassa, jonka ainoat osallistujat olimme. Urheilusuoritus tapahtui yksityisasunnossa, jossa saattoi juosta laajaa ympyrää. T veti kierrokset kevyesti kuin Lasse Viren ja sai juoksun aikana erilaisia kivoja lahjayllätyksiä kuten muoviin pakattuja kauniita liinavaatteita. En saanut edes urheilujuomaa. Koin tämän niin epäreiluksi, että avaudun unestani kaikille, jotka jaksavat sen lukea.

Olen kahteen kertaan omistanut liput Valehtelijan peruukki -esitykseen. Esitykseen pääsy on törmännyt koronaan ja muihin pienempiin esteisiin. Nyt sujahdin Valehtelijan peruukin näytökseen vaivattomasti, sillä kaverilla oli kaksi lippua näytelmän vierailuesitykseen Tampereella. Onneksi, sillä Pirkko Saisio ja Marja Packalen olivat ihania.

Valehtelijan peruukin on kirjoittanut ja ohjannut Heini Junkkaala. Materiaalina on käytetty Saision ja Packalenin puhetta, joiden pohjalta on tehty improvisaatiot, jotka on kuvattu (materiaalia kertyi 30 tuntia). Heini Junkkaala lopulta litteroi puheen ja puristi tekstistä näytelmän. Sama produktio toteutettiin kymmenen vuotta sitten kun näyttelijät olivat vielä kuusikymppisiä. 

Pidin näytelmästä paljon. Naiset työskentelivät saumattomasti yhdessä ja poimivat toisen jutut lennosta. Hyvin valittu musiikki sopi tarinaan. Näyttämölle oli ripustettu vaatteita, muuta rekvisiittaa ei käytetty, eikä tarvittu. Palattiin näyttelijöiden ihmissuhdehistoriaan, lapsiin, nyt jo lapsenlapsiinkin, vanhempiin ja myös oma kuolema oli läsnä. Nauratti ja liikutti, sillä naisten menneisyys sisälsi lopulta paljon samaa kuin kenen tahansa ihmisen.

Kun Saision äidin uurna laskettiin, tuli isä paikalle punaisissa verkkareissa ja Saision väsähtänyt lapsi istutettiin ruumiskärryyn. Tauno Palon haudan kohdalla kaikki ryntäsivät katsomaan näyttelijän hautaa. 

Packalen miettii näytelmässä omia hautajaisiaan ja tulee siihen tulokseen, ettei suuria tiloja tarvita, Saisio pohtii riittääkö Kallion kirkko.

Näytelmässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä, joista moni on nimetty uudestaan, kuten Kaulus, Huivi, Farkku ja Silkki. Keskustelimme tietysti näytelmän jälkeen, keitä näiden pseudonyymien taakse kätkeytyy.

On ihmisiä, joille lapsuusmuistot ovat niitä rakkaimpia, on koulumuistoihmisiä, joku muistelee toistuvasti opiskelija-aikaansa, on työmuistoihmisiä, ihmissuhdemuistoihmisiä, lomamatkamuistoihmisiä, joku muistelee kahden viikon lomaromanssia loppuelämänsä. 

Näissäkin on usein tuo sama kuin unissa, omat muistot eivät välttämättä kiinnosta toisia, eivät ainakaan viidettä kertaa kerrottuna, kuten minulla on tapana tehdä. 

Toisaalta hyvät jutut ovat aina hyviä juttuja, olivat ne totta tai eivät.  Ainakin Packalenin ja Saision kertomina. 

Kuva: Noora Geagea, Kom-teatteri