Uniaan ei pitäisi kertoa muille, sillä ketä ne kiinnostavat. Kerron kuitenkin. Juoksimme ex-mieheni kanssa juoksutapahtumassa, jonka ainoat osallistujat olimme. Urheilusuoritus tapahtui yksityisasunnossa, jossa saattoi juosta laajaa ympyrää. T veti kierrokset kevyesti kuin Lasse Viren ja sai juoksun aikana erilaisia kivoja lahjayllätyksiä kuten muoviin pakattuja kauniita liinavaatteita. En saanut edes urheilujuomaa. Koin tämän niin epäreiluksi, että avaudun unestani kaikille, jotka jaksavat sen lukea.
Olen kahteen kertaan omistanut liput Valehtelijan peruukki -esitykseen. Esitykseen pääsy on törmännyt koronaan ja muihin pienempiin esteisiin. Nyt sujahdin Valehtelijan peruukin näytökseen vaivattomasti, sillä kaverilla oli kaksi lippua näytelmän vierailuesitykseen Tampereella. Onneksi, sillä Pirkko Saisio ja Marja Packalen olivat ihania.
Valehtelijan peruukin on kirjoittanut ja ohjannut Heini Junkkaala. Materiaalina on käytetty Saision ja Packalenin puhetta, joiden pohjalta on tehty improvisaatiot, jotka on kuvattu (materiaalia kertyi 30 tuntia). Heini Junkkaala lopulta litteroi puheen ja puristi tekstistä näytelmän. Sama produktio toteutettiin kymmenen vuotta sitten kun näyttelijät olivat vielä kuusikymppisiä.
Pidin näytelmästä paljon. Naiset työskentelivät saumattomasti yhdessä ja poimivat toisen jutut lennosta. Hyvin valittu musiikki sopi tarinaan. Näyttämölle oli ripustettu vaatteita, muuta rekvisiittaa ei käytetty, eikä tarvittu. Palattiin näyttelijöiden ihmissuhdehistoriaan, lapsiin, nyt jo lapsenlapsiinkin, vanhempiin ja myös oma kuolema oli läsnä. Nauratti ja liikutti, sillä naisten menneisyys sisälsi lopulta paljon samaa kuin kenen tahansa ihmisen.
Kun Saision äidin uurna laskettiin, tuli isä paikalle punaisissa verkkareissa ja Saision väsähtänyt lapsi istutettiin ruumiskärryyn. Tauno Palon haudan kohdalla kaikki ryntäsivät katsomaan näyttelijän hautaa.
Packalen miettii näytelmässä omia hautajaisiaan ja tulee siihen tulokseen, ettei suuria tiloja tarvita, Saisio pohtii riittääkö Kallion kirkko.
Näytelmässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä, joista moni on nimetty uudestaan, kuten Kaulus, Huivi, Farkku ja Silkki. Keskustelimme tietysti näytelmän jälkeen, keitä näiden pseudonyymien taakse kätkeytyy.
On ihmisiä, joille lapsuusmuistot ovat niitä rakkaimpia, on koulumuistoihmisiä, joku muistelee toistuvasti opiskelija-aikaansa, on työmuistoihmisiä, ihmissuhdemuistoihmisiä, lomamatkamuistoihmisiä, joku muistelee kahden viikon lomaromanssia loppuelämänsä.
Näissäkin on usein tuo sama kuin unissa, omat muistot eivät välttämättä kiinnosta toisia, eivät ainakaan viidettä kertaa kerrottuna, kuten minulla on tapana tehdä.
Toisaalta hyvät jutut ovat aina hyviä juttuja, olivat ne totta tai eivät. Ainakin Packalenin ja Saision kertomina.
Kuva: Noora Geagea, Kom-teatteri
2 kommenttia:
Onkohan se tämä ikä, kun alkaa nähdä unta ex-miehestä. Unessa hän on se nelikymppinen, jolloin erottiin, ei se vähän raihnaistuva eläkeläinen. Harmillista.
En oikein usko, että kyse on iästä. Ehkä tämä liittyy siihen, että juttelin hänestä lapseni kanssa edellisenä päivänä.
Lähetä kommentti