Vihaan kesää. Pitäisi nauttia koko ajan. Ei saisi olla sisällä, vaikka mieli tekisi. Pelottaa, että myöhästyy jostakin ja myöhästyykin. Huomaa festivaalit vasta kun ne ovat ohi ja niistä intoillaan somessa. Kun lopulta herää kesään, kesäkahvilat suljetaan, soittajat pakkaavat soittimensa, taulut revitään taidenavettojen seiniltä, kesäteatterien esiriput laskeutuvat ja järviin on kertynyt sinilevää.
Hilpeät seurueet kirmailevat kaupunkien puistoissa, lapsetkin on otettu mukaan. Kesäterassit täyttyvät nauravista lomalaisista. Nurmikoille levitetään viltit ja pastasalaatit ja pois lähtiessä jätetään jälkeen yksinäinen oluttölkki, pala talouspaperia ja pari kertakäyttöhaarukkaa.
Talvella sentään piiloudutaan sisätiloihin.
Opiskeluaikoina viihdyimme suurissa äänekkäissä ryppäissä. Perheen kanssa tavattiin muita perheitä, joihin tutustuttiin lasten kautta. Enää ei ole pieniä lapsia ja opiskelukaverit ovat levinneet ympäri maata. Elizabeth Strout vertaakin romaanissaan Lucy meren rannalla ihmisiä toisiinsa osuviin pingispalloihin. Ne vain koskettavat toisiaan ja leviävät sitten minne sattuu.
Hyvää kesää kaikille.
