Muotia

Käytän uimahallissa kaksiosaista uimapukua, sillä se on helpompi pukea märälle iholle kuin tavallinen kokouimapuku. 

Pakarat paljastavat uima-asut ovat muuten saapuneet uimahalleihinkin. Joku oli nähnyt jopa karvaiset pakarat.

Huomasin eilisen vesijumpan jälkeen, että olin vetänyt uima-asuni alaosan jalkaani nurinpäin. 

Jumpan apuvälineena käytettiin frisbeeltä näyttävää lautasta, jota pidettiin välillä jommassa kummassa kädessä ja välillä seistiin nurin käännetyllä lautasella.  Kaikkea ne jumppaohjaajat keksivät. Lopussa naputtelimme päänahkaamme, joka tuntui aika hassulta. Siinä vaiheessa en ollut vielä huomannut pukeutumisvirhettäni.

Katsoin  aamulla Muodin huipulle -ohjelman päätösjakson. Finaaliin osallistui kolme aloittelevaa muotisuunnittelijaa, joista kaksi oli opiskellut alaa, mutta yksi oli opetellut ompelemaan Youtube-videoiden avulla. Kilpailun voitti Lahden muotoiluinstituutista valmistunut Pali Albin. Voitto ei ollut mikään yllätys, hän oli ehdottomasti taitavin ja omaäänisin suunnittelija ja voisin kuvitella hänen suunnittelevan myös valmisvaatteita meille tavan tallaajille. 

Eräänä päivänä kahvilan ikkunapaikalla istuessani näin Lauri Järvisen (yksi semifinaaliin päässeistä osallistujista) kävelevän Hämeenkatua! Hän ei näyttänyt ollenkaan pettyneeltä.

Instaa seuratessani olen huomannut, että siellä pyörii joukko vaikuttajia, jotka kutsutaan joka paikkaan. Voin kuvitella miten se vaikuttaa ihmiseen, alkaa ajatella olevansa jotenkin tärkeämpi kuin muut ja ei siinä mitään, se on ihan ok. Minäkin ajattelin joskus olevani tärkeä, vaikka en ollut edes influenssori. Toivottavasti jotain jää jäljelle, kun niitä kutsuja ei enää satele. 

Mitä kuuluu?

Kirjoitin tänään(kin) Metsossa. Menen sinne yhdeksän ja kymmenen välillä silloin kun ei ole muuta menoa. Usein on. 

Käyn toisinaan samalla myös kahvilla, selailen kirjoja ja luen lehtiä. Lähden lounaalle puolilta päivin, enkä enää palaa. Luen parina edellisenä päivänä kirjoittamani tekstin ja sen jälkeen kirjoitan uutta tekstiä yhdestä kahteen liuskaan. Kyllä tälläkin meiningillä hiljalleen romaani tulee. 

Laitoin tänään erään miehen nimeksi Leopold. Eikö olekin hyvä nimi? 

Kävelen päivittäin, ja jos hyvin käy, saan samalla ideoita. Lukiessakin tulee välillä mieleen jotain ihan fiksun oloista.  Usein myöhemmin osoittautuu, ettei se niin kovin fiksua ollutkaan.

Tänään kävin kävelemässä, enkä hyötynyt siitä kirjoittamisen kannalta lainkaan. Uudet nastalenkkarini hankaavat.

Uimahallin pukukopissa oli ryhmä naisia, jotka olivat menossa johonkin erityisryhmän vesijumppaan. Yksi naisista pyysi minua auttamaan uimapuvun pukemisessa. "Eikö sinun pitäisi ensin mennä suihkuun?" kysyin tämmöisenä hygieniakyylänä. Nainen sanoi menevänsä uikkari päällä vaikka pesuhuoneen seinällä neuvotaan kyllä toisin. Autoin uimapuvun naisen päälle ja mietin, onko suihkuun meno uimapuvussa oikeasti jotenkin merkittävästi epähygieenisempää altaiden veden laadun kannalta vai ei. Onko asiaa tutkittu? Miehet eivät ymmärrä tästä mitään, sillä he vetävät jalkaansa uimahousut, joissa ei ole kiemuralle rullautuvia olkaimia.

Luin Keltaisen kirjaston kirjan Asema 11, romaanin on kirjoittanut kanadalainen Emily St. John Mandel (s. 1979) ja se on julkaistu englanniksi 2014. Siis ennen pandemiaa. Romaanissa maailmaan leviää influenssavirus, joka tappaa 99 prosenttia ihmisistä ja vieläpä nopeasti. 

Romaani ei etene kronologisesti, vaan siinä hypitään ajasta ennen pandemiaa aikaan sen jälkeen ja takaisin. Kirja on tosi koukuttava ja siitä on tehty televisiosarja. Romaani on luokiteltu scifiksi ja minä kun olen luullut, etten kykene kyseistä genreä lukemaan. 

Olen kuvitellut, että scifissä on avaruusaluksia ja laitteita, joilla voi hyppiä rinnakkaistodellisuudesta toiseen. Tässä romaanissa oli kyllä avaruusaluksia, mutta ne esiintyivät vain erään romaanihenkilön piirtämissä sarjakuvissa. Romaania voi lukea turvallisesti, jos ei kammoa dystopioita. Pidin kirjasta ja aion jossain vaiheessa katsoa sarjankin. 

Ei muuta mainittavaa tänään.  Mitä teille kuuluu?