Kävelyuskonto

Uskoni kävelemisen uudistavaan voimaan on vankkumaton. Voisin perustaa kävelyuskonnon.  Kukaan ei ole vielä oikein keksinyt miten kävelyn voisi kaupallistaa, onhan se ikävästi ihan ilmaista.

Luin muuten jostain, että jokamiehenoikeudet ovat kaksiteräinen miekka. Metsänomistajat voivat surutta parturoida omistamansa metsikön, kun tietävät, että voihan sitä kävellä jossain toisessa metsässä.

Kävelin eilen yhteen kirjoitusjuttuun ja matkalla keksin mielestäni erinomaisen kirjaidean. Tänä aamuna heräsin nuhjuisena ja alakuloisena, mutta vedin jalkoihini nastalenkkarit ja lähdin Pyhäjärven rantamille kävelemään. Siitä koitui ihan välitöntä hyötyä sekä ruumiille että sielulle . Matkalla mietin yhden ihmisen tekstiä ja sitä miten  kävisi, jos kyseisen tarinan henkilö olisi miehen sijaan nainen. Innostuin asiasta, joka ei kuulu minulle tippaakaan. Sitten keksin kaikenlaista uutta omaan käsikirjoitukseeni, jota nyt muokkaan. Sitä tuskin koskaan julkaistaan. Tähän pessimistiseen ajatukseen ei edes kävely auttanut.

Illalla kotiin palatessani näin Hämeensillalla Aleksei Navalnyin muistokukat ja -kynttilät ja liikutuin. 

Yksi viherkasvini kasvatti käärmemäisen kaljun varren, joka päästä sojotti kaksi vihreää lehteä.  Olin kasvutavasta kasvin kanssa eri mieltä. Varresta putosivat kaikki lehdet ja tilalla törröttivät nekroosiin menneet tyngät. Repäisin kasvin juurineen mullasta, leikkasin varresta kaksikymmentä senttiä ja tökkäsin loput takaisin multaan. Nyt hän on alkanut pukata uusia vetreitä lehtiä. Kiitän kasvia ymmärryksestä ja luottamuksesta.

Peto irti

 

 

Reuma-lehteen kirjoittamani kolumni julkaistiin eilen ja sain siitä hyvää palautetta (kukaan ei uskaltanut haukkua). Teksti miellytti erityisesti lääkäreitä, joita kuuluu sattuneesta syystä ystäväpiiriini. Eräs kirjailija (joka ei ole ollut potilaani) sairastaa selkärankareumaa ja hän kehui tekstiä, joten jonkinlainen potilasmielipidekin on olemassa. Kolumnin ulkoasu oli kiva. Pidin valokuvasta, jonka Tiia-Mari Tervaharju otti Ojakadun jalkakäytävällä. 

Kävin eilen hammaslääkärissä ja jännitin toimenpidettä ihan turhaan. Hammaslääkäri (joka on vanha kaverini) sanoi, että hammasta saattaa särkeä jälkeenpäin, joten tietysti lääkitsin itseni kunnolla. Aamuyöstä jouduin vielä ottamaan lisämyrkyt. Hammas on arka, mutta se kuuluu kuulemma asiaan. 

Kävimme vastaanoton jälkeen hammaslääkärini kanssa ihanassa lankakaupassa. 

Kotoilu on nyt niin muodikasta. Nuoretkin ovat innostuneet vanhojen mummojen harrastuksista, kuten viherkasveista, virkkaamisesta, neulomisesta ja makrameejuttujen solmimisesta. Makrameet ovat puuvillalangoista solmittuja seinälle ripustettavia pölynkerääjiä. Makrameetekniikkaa voi käyttää myös kukka-amppelien askartelemiseen, jolloin voi yhdistää kaksi mummoharrastusta. 

Nuoren kirjoituskurssiystäväni viherkasvien kasvatus on noussut korkeimmalle levelille, Kasveja on paljon, mutta siitä huolimatta hän tuntee kaikki nimeltä. 

Kasveihin iski ripsiäisarmeija, jota vastaan S kävi taistoon petopunkeilla. Petoja voi tilata netistä. Kun petopunkit ovat syöneet kaikki ripsiäiset, ne syövät nälissään toisensa, eivätkä ihmisiä tai kasveja. Viimeinen petopunkki kuolee ilmeisesti nälkään.

Punkki

Aloitan aamuni tarkastamalla huonekasvini, onko nuppuja, kasvua tai uusia lehtien alkuja. Löytyykö tuhoeläimiä. Tungen sormeni multaan. Suihkutan lehdille lempeän huoneenlämpöistä vettä. Juttelen, ihailen, säälin ja lannoitan. Kukaan ei vastaa. Välillä olen ylpeä kuin kyse olisi jälkeläisistäni eikä Tokmannilta hankituista kolme kahden hinnalla kasveista (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).

Kävin eilen UFF:lla ja poimin vaaterekeistä pari mekkoa ja hameen sovitettavakseni. Kun  riisuin oman mekkoni sovituskopissa, näin peilistä selkäpuoleni ja oikeassa kyljestäni pullottavan punkin, jonka ympäristö punoitti. Ilmankos iho tuolla alueella oli tuntunut kutiavalta ja epämiellyttävältä. Kiskaisin punkin iholtani ja liiskasi pukukopin lattiaan puukengälläni. Ei ollut punkkipinsettejä ulottuvilla, eivätkä ne edes tulleet mieleeni. Punkki oli luultavammin liittynyt minuun viikonlopun telttamajoituksessa lupaa kyselemättä. Nyt seurailen tilannetta ja syön antibiootin, jos iho vielä viikon kuluttua punoittaa  laajemmalta alueelta.  Viisi cm on kuulemma raja.

Vaatteiden riisumisesta tulee mieleen työaika. Jotta potilaan voi tutkia pitää hänet riisututtaa. Muutaman kerran on käynyt niin, ettei alusvaatteita ole ollutkaan ja tyyppi on yllättäen seisonut edessäni ilkosillaan. Onko niin, ettei henkilö (usein mies) käytä kalsareita vai onko hän innostunut alastomuuden herättämästä vaivaantumisesta? Vai onko henkilö läpikotaisin kehopositiivinen?

Kesä on lääkärin kannalta hyvää aikaa, sillä ei tarvitse odottaa toppa- ja raappahousujen riisumista. Riisuutumisen aikana tutkittavalta ei saa kysyä mitään, sillä usein vastaaminen keskeyttää ja sekoittaa pahasti toimen. Tämä korreloi ikään. Monet napit olen aukonut ja sukat riisunut urani aikana ja sitten myös sulkenut ja pukenut. Muutaman kerran olen seurannut kun nuori ihminen on yrittänyt vetää tiukkoja stretch-housuja jalastaan, mutta homma on tyssännyt nilkan kohdalla.

Eipä muuta tänään. Laittakaa lääkärin vastaanotolle helposti riisuttavat vermeet. Syynätkää punkkeja.

Filosofi viljelee

Tarkastan aamuisin viherkasvini, katson niitä kuin puutarhuri tomaatintaimiaan tai maanviljelijä viljapeltojaan. Ylpeyteeni liittyy ripaus huolta. Suihkutan kasvien lehdille vettä muovisesta suihkepullosta. Olen kuullut väitettävän, että jos ihmisellä on lemmikkeinään enemmän kuin kuusi kissaa niin se on patologista, viherkasvien suhteen raja lienee korkeampi.

Vihannespunkkien piinaama kiinanruusuni vaikuttaa toipuvan. Leikkaus ja muut hoitotoimenpiteet tuottavat tuloksia ja se kasvattaa uusia lehtiä kuin ihminen ihoa vaurioituneen tilalle.

Olen vuosia sitten osallistunut kahdelle lääkäreille suunnatulle viikonloppukurssille, jotka piti ihana, viisas Torsti Lehtinen. Toinen kursseista käsitteli filosofiaa ja toisella opettelimme kirjoittamista. Ilman Torstia ei olisi tätä blogia eikä kahta romaania. Joku siellä saattaa ajatella, ettei se olisi suurikaan puute, mutta jos tätä nyt lukee niin todennäköisemmin ajattelee toisin.

Ylen Areenasta on nyt mahdollista kuunnella ohjelma Kuusi kuvaa kirjailija Torsti Lehtisen elämästä (linkki). Suosittelen sen kuuntelemista.

Kalliossa syntynyt ja siellä edelleen asuva Lehtinen kokeili aikoinaan perheineen maalaiselämää. Torsti luki kirjan perunoiden viljelystä. Oppaassa neuvottiin, että perunat tuli istuttaa 30 cm välein. Torsti mittasi viivottimella oikean istutusvälin ja lapset asettivat siemenperunat täsmälleen oikean välimatkan päähän toisistaan.  Perheen maalaiselämäkokeilu jäi lyhyeksi.

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka kukkapenkit sulautuivat hoidossamme luontoon. Ex-mieheni innostui parsan viljelystä, mutta en muista, että olisimme saaneet koskaan nauttia sadosta. Hankimme vielä viljelypalstankin, joka erottui muista runsaan juolavehnäkasvustonsa ansiosta.

Minuakin on haastateltu Kuusi kuvaa ohjelmaan, mutta en pysty häpeän vuoksi ohjelmaa enää kuuntelemaan. Jos kiinnostaa niin areenasta se varmaan löytyy.

Kasvukausi

Koronan aikaan luulisi ihmisten kaipaavan laatuviihdettä ja taidetta. Jostain syystä minäkin juutun näiden sijaan katsomaan Ig-tarinoita, joissa Sofi Oksanen laittaa ruokaa ja höpisee jotakin tai Rosa Liksom näyttää miten ristipistotöitä tehdään. Ehkä näillä korvataan se umpitylsä iäkäs sukulainen, jonka tapaamiselta on nyt vältytty.

Järjestimme kolmen naisen elokuvakerhotapaamisen (uhka)rohkeasti erään kerholaisen viehättävässä kodissa (tähän asti olemme tavanneet Teamsissa). Elokuvaksi yksi meistä oli valinnut chileläisen Nona. If They Soak Me, I'll Burn Them MUBI-palvelusta. Vain elokuvan valinnut jäsen oli nähnyt koko elokuvan, minä ehdin nähdä siitä puolet ja kolmas jäsenemme ei ollut katsonut elokuvaa lainkaan (se hävisi MUBI:sta eilen). Ei haitannut tahtia. Elokuva oli outo yhdistelmä faktaa ja fiktiota, kauniisti kuvattua elokuvaa ja harrastajamaista videopätkää.

Kävelin tapaamisestamme kotiin sateisen ja aution Tampereen keskustan halki ja epäilin muiden tamperelaisten hävinneen jonnekin maan alle, jossa ilmeisemmin oli hauskaa ja jonne minua ei oltu kutsuttu. Tai sitten ihmiset keräsivät voimia aamun luontopolkukävelyihin, sillä metsässä on aina kuhinaa.

Pelkään karkottavani ihmiset ympäriltäni (ne joita korona ei ole karkottanut), sillä olen jatkuvasti kiukkuinen. Toisaalta pelkään yksinäisiä ihmisiä (outo pelon kohde). En aio selittää tätä sen tarkemmin.

Luen A.J. Jacobsin viihdyttävää kirjaa Raamatullinen vuosi, jossa kirjoittaja pyrkii elämään raamatun ohjeiden mukaisesti. Ihmisistä ei saa juoruta tai puhua pahaa, joka osoittautuu hankalaksi, jopa mahdottomaksi. En viitsisi moista edes yrittää. Puhun pahaa vähintäänkin Donald Trumpista joka päivä.

Mies ompelee vaatteisiinsa tupsuja (sellaiseenkin raamattu kehottaa), ei käytä sekakuituja (New Yorkista löytyy mies, joka pystyy selvittämään mm. mikroskooppia apunaan käyttäen onko kankaassa yhdistelty esim. puuvillaa ja villaa) ja monta muuta juttua. Jos nainen istahtaa kuukautisten aikana tuolille, niin siitä tulee epäpuhdas, eikä siihen saa istua. Kirjan kirjoittajan vaimo istuu kiusallaan kodin jokaiseen tuoliin. Jacobsin on hankittava henkilökohtainen istuin, jota hän raahaa mukanaan. Mies pukeutuu valkoiseen ja kasvattaa pitkän parran (raamattu käskee!)

Ihailen viherkasvejani, jotka elävät raivokasta kasvukautta. Samaan aikaan minä latistun, kitisen, kärsin harmaahomeesta, laikkutaudista ja härmästä.