Kemiallista sodankäyntiä

Olen käynyt tänään sotaa kodintuholaisia vastaan. Kaikki alkoi reikäisestä villasukasta ja on lopulta johtanut laajamittaisiin sotatoimiin, jossa on käytetty jopa kemiallisia aseita. Olen opiskellut alaa netistä niin, että tunnen kaikki villaa syövät pirulaiset ja niiden torjunnan. Olen pessyt vaatteita, heittänyt niitä roskikseen, imuroinut ja luutunnut. Pakastanut yhdet tossut. Olen lukenut erilaisista torjunta-aineista ja ruiskutellut lentäville ja ryömiville hyönteisille tarkoitettua tappoainetta strategisiin paikkoihin. Siviiliuhreilta on vältytty. Olen lukenut erilaisista myrkyistä ja minusta on kehittynyt säälimätön tappaja. En ole nähnyt vihollisiani, sillä ne taistelevat raukkamaisesti jostain lattialistan alta käsin ja toimivat yöllä, jolloin minä nukun. Luin tänään erinomaisesta tuotteesta, joka torjuu koit ja toisesta, joka houkuttelee niitä ja tappaa. Ostan varmuuden vuoksi molempia.

Heräsin aikaisin, join aamukahvit ja kävin sohvalle lukemaan Hesaria. Nukahdin uudelleen ja näin ihanaa unta, josta en tässä sen tarkemmin avaudu. Suloisen unen päätteeksi uneksin olevani Sveitsissä, jossa minun piti ikävä kyllä käyttää puhelinta. Yksi vaivainen pikainen puhelu maksoi sata euroa.

En siivoa

Sarjassamne lauantaihuvit:

Ylen lukupiirissä keskustellaan Matti Yrjänä Joensuun kirjasta Harjunpää ja rautahuone. Lukijat saavat soittaa studioon. Ensimmäinen soittaja luuli soittavansa Puhelinlangat laulaa -ohjelmaan ja hänellä olisi ollut joku levytoive, joka jäi nyt toteutumatta. Nainen oli kuitenkin lukenut kirjailijan dekkarit ja toivoi kovasti, että mies kirjoittaisi lisääkin (Joensuu kuoli 2011).

Tein pastaa, johon laitettiin öljyyn säilöttyjä savustettuja simpukoita. Hulautin koko purkillisen öljyn kastikkeeseen (puolikkaaseen annokseen, jonka valmistin, olisi kuulunut laittaa öljyä 1 rkl). Miten voikaan tuollainen öljymäärä väsyttää. Olen sitä mieltä, että ohjeen mukaan tehty pasta olisi ollut kuivaa ja tarttunut ruokatorveen, kun tämä taas hulahti alas ihanan vaivattomasti.

Kirjoitin Metson hiljaisessa huoneessa. Nimi tuo mieleen uskonnolliseen hiljentymiseen tarkoitetun tilan.

Katsoin kaksi osaa ruotsalaissarjaa Meidän aika.

Luin Edward St Aubynin romaania Loistava menneisyys. Päähenkilö, Patric Melrose tykittää suoneen heroiinia pikkuisen likaisilla välineillä. Kyse vaikuttaa olevan kemiallisen tasapainon tavoittelemisesta, jossa aseina toimivat alkoholi, kokaiini, amfetamiini ja hepo. Annosteluohjeita ei ole. Lukiessa tuli huono olo.

En siivonnut vaikka olisi pitänyt. Enkä siivoa.

Kääpiöajatuksia

Teoksen kirjakaupassa haastateltiin Olli Seuria, joka on yksi Totuuden jälkeen kirjan kirjoittajista ja kurssikaverini jälkeläinen. Totuuden jälkeinen aika käynnistyi Trumpin vaalikampanjasta ja Britannian EU-kansanäänistyksestä. Totena on esitetty hiuksia nostattavia valheita, joihin moni on valmis uskomaan. Tätä on vielä sekoittanut tekninen kehitys ja sosiaalinen media, jossa faktoista ei ole niin väliä kunhan klikkauksia kertyy.

Perinteinen mediakin on rynninyt muiden peesissä levittämään juttuja, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Seuri kertoi, että eri puolilla Eurooppaa mediassa kiertävät jutut siitä mitä kaikkea EU kieltää (yleensä jotain kyseiselle valtiolle tärkeää, tyyliin EU kieltää mustanmakkaran). Kokeilin googlata "EU kieltää" ja sain tulokseksi mm. kalakukot, muovipillit, meemit, abortit, tinan, kebabit, puulämmitteiset saunat ja kertakäyttöastiat. Toimittajat tarttuvat näihin juttuihin innolla ehtimättä tarkastaa faktoja. Muistan jo vuosien takaa ne kuuluisat käyrät kurkut, joita yhdessä päivittelimme.

Puhuttiin siellä algoritmeistäkin. Tekoälyä voitaisiin tulevaisuudessa käyttää luomalla algoritmeja, jotka pisteyttäisi meidät. Korkeilla pisteillä varustetun ei tarvitsisi vaikkapa maksaa erilaisia etumaksuja ja huonot pisteet voisivat estää sinua matkustamasta junalla tai yöpymästä edes surkeimmassa matkustajakodissa.

Voiko mediaan sitten luottaa? Maksullinen media on luotettavampi kuin maksuton, vaikka perinteiset sanomalehdetkin havittelevat klikkauksia. Seuri piti Yleä luotettavana (Olli Seuri on vapaalla Ylen toimittajan hommista, joten mitä muuta hän voi sanoa). Olen innokas Ylen ykkösen kuuntelija tai no melko innokas. Välillä kanava vain muhii ajatusteni taustalla. Tämän aamun Hesarista luin, että kolmasosa suomalaisista uskoo perinteisen median pimittävän tietoja.

Keksin aamulla herätessäni, että kun puhutaan suurista ajattelijoista niin minun täytyy sitten olla pieni ajattelija (ajattelen paljon, mutta mietteeni ovat kääpiöitä).

Haastattelun jälkeen kävin höpisemässä Seurille jotain sekavaa siitä, etten ollut kuullut juttua räjähtävistä lepakoista, ikäänkuin se olisi ollut koko haastattelun pointti. Aina saa hävetä omaa käytöstään.

Jos sitä ei ole kuvattu niin sitä ei ole tapahtunut

Työterveyslääkäri laittoi minut laboratorioon. Hän halusi sydänfilminkin, jota pidän tarpeettomana tuhlauksena. Odotin vuoroani odotushuoneessa. Kaikki katsoivat televisiota, jonka ääni oli säädetty niin hiljaiselle, ettei se häirinnyt, eikä sitä voinut myöskään kuunnella. Joku mies siellä puhui, mutta emme tiedä mistä.

Pääsin sisään kymmenen minuuttia myöhässä. Ammattitaitoinen bioanalyytikko tökkäsi neulan suoraan kyynärvarteni laskimoon ja valutti verta pariin putkeen. Sydänfilmi otettiin, eikä siinä ollut mitään vikaa. Tarkistin ihan itse.

Näytteenottohuoneen seinällä kiellettiin valokuvaaminen. Moni muuten kuvaa vessassakin tai kylppärissä, sen erottaa selfie-kuvien taustalla näkyvistä kaakeleista.

Minullakin on voimakkaasti sellainen tunne, ettei mitään ole tapahtunut jos sitä ei ikuista kännykällään. Onnettomuuksissakin moni käsi haparoi kännykkää kuvatakseen, eikä hätänumeroon soittaakseen.

Syön aamupalaksi Eiffel-torneja ja jugurttia

"Pilateskeho on vahva ja joustava", sanoi pilatesopettajamme. Hän ei niin sanoessaan tarkottanut minua. Olen ehtinyt vasta kahdelle pilatestunnille sihisemään. Pilateskeho on tällä hetkellä yhtä hilkulla kuin kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Sain tänään Niina Hakalahden kirjoitusoppaan "Syön aamupalaksi Eiffel-torneja". Teki mieleni lisätä perään "ja jugurttia". Vaikuttaa erittäin lupaavalta teokselta. Nyt vaan treenaamaan.

Niina Hakalahti opetti minua Viidassa. Hän oli kannustava opettaja. Kun teksti oli sysihuonoa, hän ei suinkaa sanonut sitä, vaan kehotti säilömään potaskan johonkin tiedostoon myöhemmän tarpeen varalle. Sitä tarvetta ei ole toistaiseksi tullut.

Eläimet vihaavat minua

Kavin näytöksessä elokuvateatteri Niagarassa esitettiin tänään Lawrence Kasdanin esikoisohjaus Body Heat vuodelta 1981. Ned Racinen (William Hurt) paidan kainaloita koristivat melonin kokoiset hikiläntit ja hiukset valuivat silmille kuin nuorella Aki Kaurismäellä. Koko ajan oli kuuma. Racine luuli olevansa voittamaton naistenmies ja olikin kunnes Matty Walker (Kathleen Turner) vedätti viiksiniekkaa pahasti. Hurtilla oli tässä elokuvassa ihan samanlaiset viikset kuin yhdellä kollegalla ja se tuli ikävästi mieleen joissain kiihkeiksi tarkoitetuissa kohtauksissa.

Pidän näistä oikeista filmifilmeistä, joita katsoessa alkaa ensin epäillä, että silmistä ovat verkkokalvoit irtautumassa tai vähintään luulee, että tulossa on migreenikohtaus kun niin silmissä vilkkuu.

Eläimet vihaavat minua: villasukkainventaariossa olen löytänyt reikiä käytännössä kaikista villasukistani. Epäilen vyöihrakuoriaisia. Puolet heitin roskiin ja puolet pesin. Huopaisia tossujani pakastan. Ei tässä kaikki: lintu oli ulostanut polkupyörälleni.