lauantai 6. maaliskuuta 2021

Uusioherätys

Varokaa, olen saanut feministisen uusioherätyksen! Ehtiihän tähän ikään saada useampiakin. Ensimmäisen koin jo opiskeluaikana, jolloin olin kovinkin tuohtunut naisten asemasta (syytäkin oli). Pidin tuohtumukseni enemmänkin omana tietonani, enkä noussut barrikadeille. Miehille en hiiskunut mitään, sillä halusin että minusta tykättäisiin. Näin vahva oli vakaumukseni.

Anu Silfverbergin kirjan Sinut on nähty (Teos 2020) jälkeen en voi enää koskaan katsoa elokuvia kiinnittämättä huomiota siihen, montako naishahmoa elokuvassa esiintyy, ovatko he vain koristeita vai ihan oikeita toimivia ihmisiä. 

Kokeilkaapa läpäiseekö tämän illan elokuva leikillisen, mutta hämmästyttävän hyvin toimivan Bechdelin testin: onko elokuvassa 1. vähintään kaksi naishahmoa 2. jotka keskustelevat keskenään 3. jostain muusta kuin miehistä. Monet rakastamani elokuvat eivät testistä suoriudu.

Silfverberg kertoo, että hänellä oli tapana laskea mm. elokuvissa ja televisiosarjoissa syntyvien lasten sukupuolia (huomattavasti enemmän poikavauvoja, lukuja en muista).

Kirjassa mainitaan Aino Havun opinnäytetyö, jossa laskettiin vuosien 2013-2017 suomalaisten elokuvien mies- ja naishahmojen määrä. Miehiä oli 70 prosenttia. Kahdeksallatoista naishahmolla oli elokuvissa jonkinlainen draaman kaari (naishahmoja oli yhteensä 200). 

Naisten puheaika elokuvissa on mieshahmojen puheaikaa lyhyempi ja romahtaa samaan aikaan kun suurennuslasilla saattaa aavistaa, että naisen silmäkulmaan tulee ihan lähivuosina ensimmäinen ryppy ja laskee siitä eteenpäin, kun miehet saavat puhua vielä vanhoinakin, vaikka selkä olisi jo köyryssä. Minunlaisiani naisia ei juuri elokuvista löydy.

Kirjassa pohditaan myös sitä, miten epärealistisesti ja mieskeskeisesti seksiä elokuvissa kuvataan. Ensin mies ja nainen suutelevat, sitten mies riehaantuu, riisutaan vaatteet, käydään toimeen (ei keskustella ehkäisystä, suostumuksesta, keskiössä on pikainen penetraatio)  ja sitten huohotetaan ja näytetään nuoren naisen täydellistä vartaloa ja naamaa. 

Toki elokuvat esittävät myös vähemmistöjä ja eri rotuisia ihmisiä vähän ja stereotyyppisesti, mutta se olisi jo toisen kirjan aihe. 

Nyt on Suomessakin monta nuorehkoa naisohjaajaa. Ehkä heitä kannattaa kuunnella ja heidän elokuviaan katsoa. 

Monestikohan Anu Silfverbergin sukunimi kirjoitetaan väärin, naputin sen tähän tekstiin kahdella erilaisella väärällä tavalla. Olisiko tämä nyt tässä. Lukekaa kirja.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Huomiota herättämättä

 


Kyllästyin katselemaan vanhaa sohvaani, jonka sisälmykset pursuilivat Kertun kynsimistä haavoista. Olin peittänyt sohvan riekaleet päiväpeiton alle, mutta peitto ei ylettynyt kattamaan kaikkia vaurioita. Ajattelin hankkia uuden sohvan, mutta halvan ja sellaisen, johon saa ostaa vaihtopäällisiä. Kertulle riittäisi aina uutta revittävää. 

Tilasin sohvan Ikeasta. Sohva maksoi 339 euroa, kuljettaminen 90 ja entisen pois vieminen 40 euroa. Eilen illalla sain suunnilleen ruumisarkun kokoisen pahvilootan, josta löytyi kuitukankaalla päällystetty sohvan runko, muovipussillinen ruuveja ja niiden vääntämiseen tarvittava työkalu. Kun näin irtopäälliset, niin jouduin psyykkaamaan itseäni hetken. Kangas osoittautui ohueksi ja vähän ruttuiseksi polyesteriksi.  Kuvassa se näytti laadukkaammalta.
 
Sohvan kaivaminen pakkauksista oli melkein tunnin työ ja kokoamiseen meni pari- kolme tuntia. Aamulla herätessä asunto oli täyttynyt vaaleanruskealla pahvilla.  Litistelin ja kannoin jätteet pahviroskikseen.
 
Nyt olohuoneessa seisoo sohva, eikä Kerttu ole toistaiseksi ollut kiinnostunut sen raapimisesta, arvostaa ilmeisesti luonnonmateriaaleja, siinä mielessä kangasvalinta osui nappiin. 
 
Sohva-asioita selvitellessäni huomasin firman, joka kuljettaa vanhan sohvan pois huomiota herättämättä. Ehkä kuljetusfirman tyypit hiipivät varpaillaan, pelkät sukat jaloissaan ja mahdollisesti öiseen aikaan. Tai sitten sohva peitetään kankaalla ja naapurit sanovat seuraavan kerran tavatessa "Otan osaa."


tiistai 2. maaliskuuta 2021

Mistä tahansa voi päästä mihin tahansa

 


Kuuntelin Erkka Mykkäsen ja Nuoren Voiman podcastia kirjoittamisesta. Seurasin podcastia pari vuotta sitten ja nyt se on palannut. 
 
Ensimmäisessä uudessa jaksossa Erkka Mykkänen puhui keskittymisestä, joka Mykkäselle tarkoittaa paljolti somekanavista, lähinnä Instasta irtautumista. Minun kannattaisi hakea eroa tästä blogista, sillä tämän päivittäminen on liian vaivatonta. Tänne on helpompi solahtaa kuin romaanikäsikirjoitukseen.

Erkka Mykkänen siteeraa Torsti Lehtistä, joka on kuulemma sanonut Mistä tahansa voi päästä mihin tahansa. En ole tarkastanut, onko Lehtinen sanonut näin, mutta kuulostaa  kannustavalta, mutta syvällisemmältä kuin se, että kenestä tahansa voi tulla USA:n presidentti.

Minua pyydettiin puhumaan erääseen pienimuotoiseen lääkäreiden etätilaisuuteen aiheesta "Miten lääkäristä tuli kirjailija?"  Tiedän, että erästä toista kollegaa pyydettiin ensin, mutta hänellä ei ollut aikaa, joten olen jonkinlainen stuntti. Porukkaa pitäisi huvittaa puolen tunnin ajan. Puoli tuntia on sohvalla maatessa lyhyt aika, mutta puhupa kirjastasi ja kirjoittamisestasi läppärin näytölle, niin se tuntuu pitkältä.

Sain sähköpostitse Erikoislääkäri-lehden kysymykset kirjailijuudesta. Samalla elän taas huonon itsetunnon ja kateuden aikaa. Välillä pystyin karkottamaan moiset ajatukset. Nyt annan kateuden virrata vapaana ja sitten kahlitsen sen taas jollain tukevalla pönkällä ja muistan Erkka Mykkästä ja Torsti Lehtistä, ja että mistä tahansa voi päästä mihin tahansa.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Iltaelämä

 

Kävin teho-osastolla työskentelevän ystävän luona (hän sai rokotuksen ensimmäisten joukossa). Hän kokee koronapotilaat erityisen vaikeiksi, vaikka eihän teho-osastoilla helppoja, hyväkuntoisia potilaita ole muutenkaan. Taudissa keuhkot ovat ongelma ja jotkut potilaat ovat olleet melko nuoria, eikä heillä ole ollut perussairauksia. Heitä sitten yritetään hapettaa ja käännellä. Silloin kun mikään ei enää auta, joudutaan hoito lopettamaan ja se tuntuu erityisen pahalta.

Yritän noudattaa suosituksia, mutta tapaan edelleen muutamaa ystävää ja molempia aikuisia lapsiani. En ole täydellinen, pois se minusta, mutta aika hulvattomalta tuo iltaelämä vielä eilen vaikutti. Kävellessäni Tampereen halki sain nähdä erään pubin avoimesta ovesta, etteivät turvavälit todellakaan toteudu, ei sinne päinkään. Pubin edessä penkillä nainen painoi miehen naamaa valkoisella pyyhkeellä, jonka alta valui verinoroja. Poliisejakin oli paikalla, enkä jäänyt kyttäämään. Alkoholi vapauttaa ainakin hetkeksi koronapelosta, jos siitä on sattumalta joskus kärsinyt. 

Ilokseni huomasin, että Ei saa elvyttää on noussut takaisin Bookbeatin nousussa nyt -listalle. Kun varauksia oli Helmet kirjastossa vuoden verran tasaisesti kolme kappaletta, niin nyt niitä on kahdeksan! Kyllä sitä jotkut edelleen lukevat. 

perjantai 26. helmikuuta 2021

Liikeidea

 


Nyt kun eräs kuljetusfirma, kutsutaan sitä vaikka nimellä What, kuljettaa kebabannosten lisäksi kauppakassin tai Nanson tunikan tarvittaessa kotiisi, ehdotan lisäpalvelua. Kebabin kylkeen voisi ottaa tarvittaessa take away-oluet ja take away-ruoka/juomaseuran. Sopivan kombinaation voisi valita listasta (seuran ikä- ja sukupuolirakenne, koulutustaso yms.). Työttömät ja eläkeläiset lähtisivät halvemmalla kuin johtajat, rehtorit, kapellimestarit tai ylilääkärit  ja kaikkein halvimmat seuralaiset What -kuski poimisi Keskustorin nurkalta. 

Tämä idea tuli ystävältä ja tänään vielä kehittelimme sitä poikani kanssa kahvikupposen ääressä. Kahvilan ilma oli sakeana koronavihasta, koronapelosta ja koronatoivosta. 

Eilen taas mietimme erilaisia kylkiäisiä. Parisängyn mukana voisi tarjota jonkun sille sängyn toiselle laidalle makaamaan, vaikka yksin asuvalla tuo ylimääräinen tila tahtoo täyttyä lehdistä, kirjoista ja tietotekniikasta. Sotkasta saisi semmoisia vähän vaatimattomampia kumppaneita ja Vepsäläisestä IT-alan ammattilaisen. Ikeasta itse koottavan mallin. 

Olisikohan paras laittaa tässä vaiheessa piste tälle jutulle.



keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Hienohelmatulostin

 

 

Tulostin käsikirjoitukseni. Jännä miten eri tavalla tekstin näkee läppärin ruudulta, puhelimesta ja tulostettuna. Jokainen alusta tuo juttuun jotain uutta, aina löytää uusia virheitä.

Olen lukenut noita tulostettuja sivuja tänä aamuna ja huomannut, että romaanitekele on aika nopealukuinen. Se huolestuttaa minua. Saattaahan olla, että tekstin tuttuus tekee siitä minulle erityisen helposti luettavaa. Korjattavaa löytyy. Laitan tähän perään perusmantrani: En tiedä haluaako kukaan tätä koskaan julkaista, sillä tämä on paska.

Hankin tulostimen joskus syksyllä. Ensin se toimi, sitten sain uuden modeemin, enkä enää saanut yhdistettyä läppäriäni printteriin. Sitten kun se onnistui, huomasin, ettei mustetta ollut vaikka olin tulostanut vain verokortin, tai sitten se oli kuivunut tuona pitkänä luppoaikana. 
 
Ostin mustepatruunan, joka ei ollut alkuperäinen, eikä hienohelmatulostimeni suostunut sitä tunnistamaan. Printterini käyttäisi aitoja Vuittonin laukkuja, jos sillä olisi käsilaukuille tarvetta, eikä tyytyisi kopioihin. 

Tänään sitten palautin sopimattoman mustepatruunan Claes Ohlsonille, josta alkuperäiset olivat edelleen loppu. Sain rahat takaisin ja myyjä ystävällisesti ohjasi minut liikkeeseen, josta niitä sai. 
 
Tässä välissä olin jo suunnitellut tulostavani nippuni kirjastossa, mutta se osoittautui niin kalliiksi, että olisi ollut halvempaa ostaa kokonaan uusi tulostin. 

Minä suorastaan virkistyin tuolla mustepatruunan hakureissulla, joka kuvaa minkälaista elämä nyt on. Sanonpa nyt vielä, että kyllä tuommoisen tämmöisenkin kirjailijan romaanissa on kova työ, joka saattaa kaiken lisäksi olla turhaa. Että kannattaa kirjoittaa vaan jos siitä tykkää, muussa tapauksessa on järkevämpää panostaa vaikka terveytensä vaalimiseen.