Hoivaa

Sain tänä aamuna ystävältä viestin uuden lapsenlapsen syntymästä. Kuvassa vauva makaa kyljellään naama vähän rutussa. Minua alkoi itkettää. 

Lähiomaiseni ei enää pärjää kotona, joten veimme hänet hoivakotiin. Hänellä oli yllään sininen t-paita, farkut ja punaiset lenkkarit. Hän näytti niin pieneltä hauraalta ja kauniilta. Kaksi maskinaamaista naista otti omaisemme vastaan hoivakodin ovella. Kysyin, saammeko tulla sisälle. Emme saaneet. Hänet voi jatkossa tavata tapaamishuoneessa tai ulkona, jos ensin varaa tapaamisajan. 

Tämä hoivakoti sijaitsee toisella puolella Suomea, kaukana minusta, mutta lähellä muita omaisia. Väliaikaissijoitus, jossa hän odottaa varsinaista hoitopaikkaa. Tämä tuli kuitenkin vähän yllättäen ja toivottavasti varsinainen hoitopaikka löytyisi pian.

Liikuttavaa, miten luottavaisesti hän käveli sisälle rollaattorinsa kanssa. Tavarat oli ahdettu kestokassiin, sellaiseen johon ostoksia marketissa pakataan. Päällimmäiseksi oli aseteltu kuluneet piraatti-Crocsit. Mitään ei kannata kerätä, sillä sitä ei saa mukaan edes siihen viimeiseen hoitopaikkaan saati hautaan. 

"Sinulla on nätti mekko", hän sanoi minulle ja sitten hän katosi.

Epäilemättä hoivakoti on hyvä paikka. Niin ainakin haluamme uskoa. Siellä ne maskinaiset huseeraavat suljettujen ovien takana. Me jatkamme elämäämme ja yritämme unohtaa, että sama kohtalo, vanhuus, odottaa meitäkin vaikka söisimme pelkkää heinää ja tekisimme sata syväkyykkyä joka päivä. 

Kesämökki nro 5

Muoti kiertää omaa kehäänsä. Muistelen, että 80-luvulla puin päälleni reisien selluliitin peittävät mustat trikoot, joita kutsuttiin luultavammin pyöräilyhousuiksi. Trikoiden kanssa käytettiin ylisuurta t-paitaa, joka peitti takapuolen. Nyt samanlaisia trikoita käytetään lyhyen paidan tai mekon kanssa.  Olen tietysti hankkinut kyseiset housut, mutta en ole pyöräillyt niihin pukeutuneena.

Isäni tapasi sanoa, että Suomessa on vuosittain yksitoista hellepäivää (lämpötila yli 25 astetta). Se ei pidä paikkaansa. Hellepäiviä ei jaksa enää edes laskea. Kuulun niihin, jotka odottavat innolla syksyä. Tutustuin jo työväenopiston tarjontaan.

Moni tuntee suurta rakkautta kesämökkiin tai lapsuuden kotitaloon. Kirjoituskurssilla pyydettiin listaamaan kaikki asuinpaikat ja niihin liittyvät merkittävät tapahtumat. Olen jo ennen kymmentä elinvuottani muuttanut niin monta kertaa, että siitä saisi kirjasarjan. 

Vanhemmillani on menossa viides kesämökki. En tunne erityistä kiintymystä paikkaan, jossa vietän korkeintaan neljä päivää vuodessa. Kuljen ja ihmettelen marjapensaiden siirtymistä paikasta toiseen, uutta lasitettua terassia, kasvihuonetta ja lipputangossa liehuvaa vieraan maakunnan viiriä.

Maaseutumatkailua

Pesin jääkaapin ja löysin vihanneslaatikoiden takaa haisevan epämääräisen möykyn, jonka tarkempaa laatua en halua tietää. Mahdollisesti selleri. 

Vierailin maaseudulla Rauman lähistöllä. Viljasato tulee olemaan kuivuuden vuoksi kehno. Onko se joskus ollut hyvä? Joka vuosi valitetaan viljasadosta ja varmasti syystä. Mansikkasatokin on joka vuosi joko huono tai sitten satokausi kestää kaksi päivää, joten niiden pakastaminen on (jos lehtiä uskotaan) kiirepeliä.  Siinä peltoja katsellessa tuli mieleen, että kyllä tuota peltomaisemaa kaipaisi, jos sen tilalla kasvaisi pajua. Vaikka olosuhteet ovat karut, niin toivon, että joku jaksaa viljellä ohraa ja muita viljoja.

Yövyin 60-luvulla rakennetussa omakotitalossa, jonka asukas menehtyi pari vuotta sitten. Taloon ei ole hankittu juuri mitään sitten 70-luvun. Makuuhuoneeni takaseinää peitti fototapetti ja aamukahvit juotiin Myrna-kupeista. Olohuoneessa seisoi rukki ja kori täynnä lampaanvilloja. Talon kaivossa on niin rautapitoista vettä, ettei sitä voi juoda ja vesi tuoksahtaa samalta kuin silloin kun nenästä tulee verta. 

Jos olisi avannut radion rinnakkaisohjelman, olisi todennäköisesti saanut kuulla Annikki Tähden laulavan, yleisradiosta olisi tullut Naapurineljännes, jossa kerrottaisiin miten Neuvostoliitto on taas kerran täyttänyt maatalouden viisivuotissuunnitelman tavoitteet.

Kävelimme kylänraitilla, kävimme Kodiksamin koululla, jossa pidetään vapaaehtoisvoimin kirjastoa ja kuntosalia. Tiloja saa vuokrata juhlia varten. Kaikki oli sievää ja siistiä. Näimme Heli Laaksosen työhuoneen ja ulkoseinään kiinnitetyn toivomuslavuaarin. Paikkakunnalla on myös hieno sauna, johon kuuluu terassi anniskeluoikeuksin. Ajoimme vanhalla ruotsalaisella ambulanssilla. Sillä ei voi liikkua muiden huomaamatta ja kyllä sillä vielä yhden rintakipuisen kuljettaisi.

Mietin, miltä ystävästä on tuntunut muuttaa paikkakunnalle, jossa kaikki tuntevat toisensa ja anoppi asuu naapurissa. No kaikki eivät piileskele verhojen takana kuten minä. Kun vaikka Heli Laaksonen (jota en siis tunne) muuttaa johonkin,  hän laittaa heti tuulemaan, järjestää kirjaston ja maalaa kylätaloon taulun. 

Jatkaa vai eikö olla

Olen pitänyt blogia jo 2008 lähtien ja on pakko myöntää, että viimeiset puoli vuotta olen vakavasti miettinyt blogin lopettamista. Tällaiset lyhyet henkilökohtaiset jaaritukset ovat suuremmaksi osaksi siirtyneet Instagramiin. Blogiteksteiltä odotetaan enemmän, eikä minulla ole halua käyttää aikaani tekstien viilaamiseen. 

Kirjoitan sen kummemmin suunnittelematta ja teen korjauksia vähäisessä määrin. Ja sen huomaa.

Nykyään seuraan somessa muutamia mielipidevaikuttajia. Luulen pysyväni kiinni ajassa lukemalla vaikkapa Riikka Suomisen ja Emmi Nuorgamin päivityksiä. En ole kaikesta samaa mieltä, mutta luen mielenkiinnolla. Olen kuin oma äitini aikoinaan, hän halusi pillifarkut, minä haluan tuoreet mielipiteet vaikka ne kiristäisivät vyötäröltä. 

Olen kokenut blogin päivittämisen jonkinlaisena kansalaisvelvotteena (anteeksi, mutta nyt kyynärvarsien iho tarttuu pöydän pintaan ja joudun aina välillä irrottamaan käteni pöytälevystä). Eihän minun ole pakko tehdä mitään!

Toisaalta somessa on vähän kuusikymppisiä, joten muutaman kaltaiseni pitää heiluttaa suvakkimekkoaan täälläkin. En ole juurikaan puuttunut päivänpolitiikkaan, feminismiin, maahanmuuttoon tai ilmastokriisiin vaan olen kertonut kissasta ja kahvilassa istumisesta ja muusta joutavasta. Ehkä iän myötä radikalisoidun.

Loppupäätelmä: Jatkan jos jatkan ja päivitän silloin kun siltä tuntuu. En ole töissä täällä (tämä kommentti on tarkoitettu minulta minulle).

Uniapnea

Minulle tehtiin suppea yöpolygrafia ja todettiin keskivaikea uniapnea. Uniapneaa sairastaa 1.5 miljoonaa suomalaista ja vaikeaa tai keskivaikeaa uniapneaakin sairastaa täällä 830 000 henkilöä (suunnilleen tällaisia lukuja esitettiin Lääkärilehden uniapneateemanumerossa). 

Uniapneaa on pidetty keskivartalolihavien miesten riesana, mutta tautia voi olla myös normaalipainoisilla naisilla kuten minulla. Uniapnea lisää riskiä moniin muihin sairauksiin kuten verenpainetautiin. Matalimmillaan veren happipitoisuus laski minulle tehdyssä mittauksessa 84 prosenttiin kun se valveilla ollessa oli 95 prosenttia. 

Jos (ja kun) saan hoidon, saatan virkistyä rasittavassa määrin. Kirjoitan kaksi romaania vuodessa ja aloitan potkunyrkkeilyn tai seinäkiipeilyn. 

Tampereella on vilinää. Ystäväpariskunta ei meinannut saada täältä hotellihuonetta. Lopulta sellainen löytyi Tampere-talon kupeesta Marriott-hotellista. Tapaamme hotellin aulassa tänään. Mietimme mitä tekisimme ja R ehdotti "Voitaisiinko mennä hautausmaalle?"

Brändi

Luin Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Rikospaikka ja kiinnitin huomiota kirjan kansilehden fonttikokoon. Härkösen nimi on kirjoitettu romaanin kanteen huomattavasti kookkaammin kirjaimin kuin kirjan nimi. Kirjailijasta tulee kuulemma brändi kolmannen romaanin jälkeen. Härkösen kirjat ovat merkkituotteita, joiden ostaja tietää mitä saa. 

Kun olin lapsi, äitini luki paljon Simenonin dekkareita. Kirjastosta ei löytynyt yhtään Maigret-sarjan osaa, mutta varastosta löytyi. 

Maigret epäröi ei ole erityisen jännittävä, nykydekkareiden juonet ovat monimutkaisempia. Ajankuvana dekkari on kuitenkin hauska. Kaikki polttavat tupakkaa ja Maigret tietysti piippua. Ylikomisario Maigret juo virka-aikana punaviiniä ja armanjakkia. Maigretin vaimo on tietysti kotirouva, joka kysyy tuleeko mies kotiin lounaalle ja mitä ruokaa hän haluaisi valmistettavan. 

Olen hieman tokkurainen, sillä minulle tehtiin viime yönä yöpolygrafia ja nukuin erilaisten piuhojen kanssa. Aamulla revin teippejä naamastani. Molemmissa poskissani kulkevat vieläkin kaarevat rannut. Naapurin nuoripari riiteli illalla, enkä uskaltanut laittaa korvatulppia, sillä pelkäsin samalla irrottavani jonkun piuhoista.