Kirjoitusharjoitus

Nonniin. Olen taas kirjoituskurssilla. Tässä viiden minuutin harjoitus, jota kyllä hieman tänä aamuna muokkasin. 

 

        Jussi keräsi sylkeä suuhun, ryysti nenästään räkää ja ampui huuliensa välistä klimpin, joka lensi kotitalon alimmalle portaalle asti. Se oli ennätys.

        Hän nosti Volvon 244:n etupenkille vanhan höyhentyynyn, punaraitaisella kankaalla päällystetyn ja saumoistaan ratkeilleen. Penkki oli höyhenissä kuin kukkotappelun jäljiltä. Jussi kehui kaikille, että Volvossa jylisi neljäsylintelinen moottoli. Hän kiipesi ajajan paikalle ja pärisytti huuliaan. Jalat eivät vielä ulottuneet polkimille.

        Kun raajat sitten hädin tuskin  saavuttivat autoilijan mitat, Jussi ajoi ensin muutaman vuoden ajan pellolla kiekkaa. 

        Jussi ei koskaan selvinnyt autokoulun teoriakokeesta, varaa oli vain kolmeen yritykseen. Ei se autoilua estänyt, sillä Jussi oli koprakka ajamaan hiekkateitä. Jos poliisit näkivät hänet ratissa, niin komensivat kävelemään. Illalla veli polki pyörällä hakemaan auton tien pielestä.

 

Yksi lensi yli käenpesän

Metso-kirjaston alakertaan asteli mies, joka huuteli jotain natseista. Mies vaikutti vihaiselta ja käytti todella kuuluvaa ääntä. Kun hän ei näyttänyt lopettavan, aloin keräillä tavaroitani. Pakkasin läppärini hidastetusti, liikehdin kuin sameassa lämpöisessä vedessä.  Vältin äkkiliikkeitä. Yritin näyttää siltä, että minulla oli joku meno, ei kiireinen kuitenkaan. Ohitin miehen korostetun rauhallisesti, nousin portaat ja menin ilmoittamaan vahtimestarille.  

Tilasin kirjaston varastosta Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän vuodelta 1962, suomeksi se saatiin kyllä vasta 1974. Olen nähnyt kirjasta tehdyn Milos Formanin elokuvan ja Kuopion kaupunginteatterin näytelmän. Molemmat tekivät aikoinaan vaikutuksen. 

Romaani sijoittuu mielisairaalan ostastolle, jonne rehvakka pikkurikollinen McMurphy saapuu. Hän on tyytyväinen päästyään työsiirtolasta, saadessaan mahdollisuuden huijata toisilta potilailta rahaa korttipelissä ja onnellinen saadessaan aamuisin tuoremehua. Miestä näyttelee elokuvassa Jack Nicholson, jonka virneen näin koko ajan romaania lukiessani. Osastolla kuria pitää iso hoitaja, neiti Ratched. Asioista päätetään osastokokouksissa, mutta hyvin pian ilmenee, että päätökset tekee oikeasti Ratched. Terapiaistunnoissa revitään potilaat hajalle. 

Romaanissa näkökulma on suuren miehen, intiaanipäällikön (hänen etnisestä taustastaan käytetään termiä intiaani ja tekstissä miestä nimitetään Päälliköksi). Päällikköä pidetään kuurona. Hän on harhainen, joten lukija ei tiedä voiko hänen kertomaansa luottaa. 

Ennen romaanin kirjoittamista Kesey osallistui LSD-kokeisiin seitsemänkymmenen dollarin päiväpalkalla, joten hallusinaatiot olivat hänelle tuttuja. Epäilen, että hän saattoi nauttia psykedeelejä myös omaehtoisesti, sillä hän pääsi hippiporukoihin. Kesey työskenteli jonkin aikaa mielisairaalassa, sillä hän oli kuullut, että siellä ehkä voisi kirjoittaa öisin. 

Osattiin sitä silloinkin:

Meillä on seinällä pieni vaahteralaudalle kiinnitetty messinkilaatta, jossa lukee: ONNITTELUT OSASTOLLE JOKA PÄRJÄÄ PIENIMMÄLLÄ HENKILÖKUNNALLA KOKO SAIRAALASSA.  

Päällikön ajatuksia isosta hoitajasta:

Hänen huulensa olivat raollaan ja hänen hymynsä kimaltaa kuin jäähdyttäjän säleikkö. Voin haistaa kuuman öljyn ja magneeton kipinät kun hän menee ohitse ja joka askeleella hän paisuu isommaksi, kasvaa ja kasvaa, jyrää kaiken tieltään! Minua pelottaa ajatellakin mitä hän saattaa tehdä.

Psykiatrinen hoito ei enää samanlaista kuin romaanissa (pääseekö juuri kukaan edes osastolle, ainakaan nämä miehet eivät lunastaisi osastopaikkaa), McMurphy ei saisi psykopaatin diagnoosia, eivätkä lobotomiat kuulu hoitoon. Sähkösopessakaan ei  hoitoa täräytettäisi ilman anestesiaa, eikä todellakaan yhtä yleisesti kuin silloin. Lääkäreillä ja muulla hoitohenkilökunnalla on edelleen valta, jota heidän ajatellaan käyttävän vain potilaiden parhaaksi. 

Vaikuttava ja koskettava romaani. Parempi kuin elokuva, sillä Päällikön ajatuksia ei oikein voisi tuoda esille elokuvassa. Tämä romaani oli ehkä "vähän" misogyyninen.

Olin joskus töissä somaattisella puolella, jossa kaikkea kontrolloi ISO HOITAJA (en tässä viittaa hänen kokoonsa). Hän ei tosin koskaan kiusannut potilaita vaan erikoistuvia lääkäreitä. Kyllähän me se kestettiin ja hänkin ajatteli toimivansa vain meidän parhaaksemme. 

Tuo natseista huuteleva mies olisi joskus saattanut joutua neiti Ratchedin tai jonkun muun vastaavan tyypin kynsiin. Nyt hän varmaan meni kotiin niitä natsejaan huudellen.

Vaalit lähestyvät

Katselin eilen Li Anderssonin presidenttivaalitenttiä ja minusta häntä kohdeltiin eri tavalla kuin Pekka Haavistoa (jota aion äänestää). Haastattelija keskeytti Anderssonin puheen toistuvasti, lueskeli papereitaan, eikä vaikuttanut kuuntelevan mitä Andersson sanoi. Tuntui siltä, että toimittaja pyrki tekemään presidenttiehdokkaasta haihattelevan tyttösen, joka yrittää tunkea  isojen miesten sarjaan. 

Muita tenttejä en ole katsonut, sillä saatan helposti ajautua liian voimakkaaseen tunnetilaan ja menettää yöuneni. 

Palaan vielä hetkeksi Vanhaan testamentin Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. 

Saara oli Abrahamin (aiemmin hänen nimensä oli Abram, mutta ei siitä enempää)  sisarpuoli  ja vaimo. Saara kuuli yhdeksänkymmenvuotiaana synnyttävänsä vuoden sisällä pojan satavuotiaalle miehelleen (avioliitto oli ollut lapsenton, toki Abrahamilla oli lapsi orjan kanssa). Vauvauutisen kuultuaan Saara nauroi sen kuuluisan naurunsa. 

Eilen sain tietää Lootista (Abrahamin veljenpoika) ja hänen tyttäristään, joita Loot tarjosi väkijoukon  raiskattavaksi miehen ilmiasussa olevien enkelien sijaan.  Tekstin mukaan tyttäret olivat neitsyitä.

Myöhemmin, erilaisten vaiheiden jälkeen tyttäret  juottivat Lootin humalaan ja molemmat makasivat isänsä kanssa ja synnyttivät sittemmin poikalapset. Naiset ne vaan houkuttelee ja juonittelee ja miestä viedään.  Vastenmielinen kertomus.  Tarina on esitetty vähän kuin säätiedotus, johon ei sisälly myrskyvaroitusta. 

Eläinuhrit mainitaan toistuvasti. Eläinparat eivät ansaitse sääliä. 

Raamattu-projekti taitaa olla liian rankka minulle. 

Pitkäikäisiä miehiä

Olen ryhtynyt kuuntelemaan Raamattupodia. Jaksot ovat pituudeltaan alle kaksikymmentä minuuttia, niitä riittää jokaiselle päivälle ja vuoden kuluttua koko teos pitäisi olla kuunneltuna. Raamatun tunteminen kuuluu yleissivistykseen, näin arvelisin. Toivottavasti tämän päivityksen lukijoihin ei kuulu raamatun tuntijoita.

Ensimmäisen jakson alussa lukija rukoili ja minä tietysti pelästyin pahasti. Ei ole rukoillut enää. 

Jokaisessa jaksossa luetaan pätkä Vanhaa ja Uutta testamenttia. Olen vasta alussa, mutta minulle on muodostunut sellainen mielikuva, että Vanha testamentti on varsin viihdyttävä. Ehkä olen kuullut nyt ne parhaat palat. Vanhaa testamenttia pidetään yleisesti sekavana ja vaikealukuisena.

Olen kuunnellut ensimmäistä Mooseksen kirjaa, jonka luomiskertomukseen fundamentaalikristityt nojaavat, vaikka se on todella epäuskottava myyttinen tarina ja tieteellisesti lytätty. 

Oletteko kuulleet, että sen jälkeen kun Aadamin ja Eevan kolmas lapsi Set oli syntynyt, Aadam eli vielä 800 vuotta. Tiesittekö, että kun Jumala pettyi ihmisiin, hän päätti hävittää koko ihmiskunnan, mutta päätyi kuitenkin jostain syystä Nooan, hänen perheensä sekä eläinlajien säilyttämiseen. Nooa rakensi arkkinsa vakaassa 600 vuoden iässä. Ehkä Nooalla oli kirvesmiehiä apunaan. Olisiko hän ollut niin ikävä tyyppi, että olisi jättänyt nämä rakentajat vedenpaisumuksen alle. Mahdollisesti hänen poikansa, Seem, Haam ja Jaafet auttoivat häntä rakennuspuuhissa. En löydä mistään kuinka monta sataa vuotta vanhoja he olivat, ehkä kuitenkin vetreämmässä kunnossa kuin ikivanha isänsä.

Uusi testamentti (se mitä minä olen kuunnellut) on koostunut jouluevankeliumista ja mm. Saarnaajan kirjasta (anonyymi lukija korjasi, että Saarnaajan kirja kuuluu Vanhaan testamenttiin). Moraalipohdinnoista. Jos antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, sitä ei saa kertoa kenellekään. Kun katsoin dokumenttia Bill Gatesista ja hänen säätiöstään, voisin ehkä allekirjoittaa tuon (ainakin Gatesin tapauksessa). 

Lopetan raamatturaporttini näytelmätyyliin: lopussa kävellään pois näyttämöltä. En tee oopperalopetusta, kirjoita jotakuta pistämään minua hengiltä, enkä ota henkeä itseltäni. 

Poistun keittiöön juomaan kahvia ja syömään pannukakkua.

Juhlat

Luin jostakin, että kirjoittamispakko liittyy imeväisiässä vastaanotetun huomion  ja rakkauden vajaukseen  (tästä puuttuu viite ihan kuten Lauri Törhösen väitöskirjasta).  Olen  etsinyt huomiota ja rakkautta pitämällä blogia, tekemällä väitöskirjan, kirjoittamalla kaksi romaania ja yhden lastenkirjan.  Olen yrittänyt miellyttää ihmisiä, jotka eivät pidä minusta. Olisihan elämä helpompaa ilman moista tarvetta. Mikään ei riitä, sillä eihän rakkautta saa koskaan tarpeeksi.

Iltalehdet seuraavat julkisten henkilöiden Insta-päivityksiä ja kirjoittavat niiden pohjalta juttuja.  Onkohan lehtiin palkattu vakituisia someseuraajia. Hommaa voi tehdä kotikonttorista käsin.

Iltalehdet kirjoittivat  Jorma Uotisen uuden vuoden juhlista ihan vaan vieraiden päivitysten perusteella. Toki minäkin seuraan Instassa Jorma Uotista, Sami Sykköä ja Atte Kilpistä (kaikki osallisuivat kyseisiin partyihin). Uotisen pirskeissä tarjottiin samppanjahernekeittoa samppanjakermalla. Illan isäntä tarjoili vihreitä kuulia hopeiselta vadilta (en tosin tiedä oliko tarjoiluastia hopeaa vai terästä).  Miten arkisia marmeladit ovatkaan rasiassaan ja miten ylelliseksi ne muuttuvat oikein tarjoiltuina. Vadilla lillui maltillinen määrä makeisia ja illan isäntä kulki vieraiden joukossa vatia ojennellen. 

Haluan järjestää samanlaiset juhlat! Nekin jatkuisivat aamuun saakka. Vihreät kuulat ja soppa onnistuisivat. Tässä on vain yksi pieni ongelma, olen kovin iltauninen.

Tylsää vuotta 2024!

Selma Vilhusen elokuva Neljä pientä aikuista kertoo trendikkäästä aiheesta, avioliiton avaamisesta uusille kumppaneille.

Elokuva alkaa avioparin rakastelukohtauksella, josta välittyy pariskunnan keskenäinen lämpö ja rakkaus. Julian ja Matiaksen avioliitto ei suinkaan ole väljähtänyt. 

Nyt takerrun sanaan pariskunta. Miksi kunta? Kunta on paikallishallinnon yksikkö (Wikipedia).

Pian Julialle paljastuu, että Matiaksella on toinen nainen. Raivottuaan ja itkettyään Julia hommaa avoimien suhteiden opaskirjat ja he päättävät avata avioliittonsa. 

Elokuvassa ei avoimia suhteita glorifioida, mutta niitä ei myöskään todeta mahdottomiksi. Mietin, että lasten kannalta se voisi olla parempi kuin avioliitto, jossa on vain ne kaksi aikuista, jotka eroavat heti kun rakastuvat johonkin toiseen.

Neljää pientä aikuista mainitaan draamakomediaksi, mutta erityisen humoristinen se ei ole. Parissa kohdassa naurahdin. 

Pidin näyttelijöistä, erityisesti ihanasta Pietu Wikströmistä. 

Elokuvan jälkeen kävimme N:n kanssa Plevnassa puimassa näkemäämme. Mietittiin uuden vuoden lupauksia ja luvattiin käydä useammin  viinilasillisilla. 

Luin Hesarista jutun, jossa toimittaja oli päätynyt kahden vuoden ajan listaamaan päivittäin kolme kiitollisuuden aihetta. Lupaan tehdä samoin, vaikka se onkin pessimistisen luonteeni vastaista. 

Olen kokeillut samaa ennenkin, mutta se on melko pian alkanut tuntua teennäiseltä varsinkin kun niitä valituksen aiheita tuntuu maailmasta löytyvän enemmän kuin kiitollisuutta herättäviä asioita. Ei tarvitse kuin lukea lehtiä, niin ymmärtää miksi.

Tänä aamuna olen kiitollinen siitä, että olen kotona, minulla ei ole krapulaa ja olen nukkunut hyvin. Jos ajattelen viime vuotta, niin olen kiitollinen siitä, että se oli sopivan tylsä. Tylsyyttä ei osata arvostaa tarpeeksi. Sen arvon ymmärtää vasta kun alkaa tapahtua.