Yksi lensi yli käenpesän

Metso-kirjaston alakertaan asteli mies, joka huuteli jotain natseista. Mies vaikutti vihaiselta ja käytti todella kuuluvaa ääntä. Kun hän ei näyttänyt lopettavan, aloin keräillä tavaroitani. Pakkasin läppärini hidastetusti, liikehdin kuin sameassa lämpöisessä vedessä.  Vältin äkkiliikkeitä. Yritin näyttää siltä, että minulla oli joku meno, ei kiireinen kuitenkaan. Ohitin miehen korostetun rauhallisesti, nousin portaat ja menin ilmoittamaan vahtimestarille.  

Tilasin kirjaston varastosta Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän vuodelta 1962, suomeksi se saatiin kyllä vasta 1974. Olen nähnyt kirjasta tehdyn Milos Formanin elokuvan ja Kuopion kaupunginteatterin näytelmän. Molemmat tekivät aikoinaan vaikutuksen. 

Romaani sijoittuu mielisairaalan ostastolle, jonne rehvakka pikkurikollinen McMurphy saapuu. Hän on tyytyväinen päästyään työsiirtolasta, saadessaan mahdollisuuden huijata toisilta potilailta rahaa korttipelissä ja onnellinen saadessaan aamuisin tuoremehua. Miestä näyttelee elokuvassa Jack Nicholson, jonka virneen näin koko ajan romaania lukiessani. Osastolla kuria pitää iso hoitaja, neiti Ratched. Asioista päätetään osastokokouksissa, mutta hyvin pian ilmenee, että päätökset tekee oikeasti Ratched. Terapiaistunnoissa revitään potilaat hajalle. 

Romaanissa näkökulma on suuren miehen, intiaanipäällikön (hänen etnisestä taustastaan käytetään termiä intiaani ja tekstissä miestä nimitetään Päälliköksi). Päällikköä pidetään kuurona. Hän on harhainen, joten lukija ei tiedä voiko hänen kertomaansa luottaa. 

Ennen romaanin kirjoittamista Kesey osallistui LSD-kokeisiin seitsemänkymmenen dollarin päiväpalkalla, joten hallusinaatiot olivat hänelle tuttuja. Epäilen, että hän saattoi nauttia psykedeelejä myös omaehtoisesti, sillä hän pääsi hippiporukoihin. Kesey työskenteli jonkin aikaa mielisairaalassa, sillä hän oli kuullut, että siellä ehkä voisi kirjoittaa öisin. 

Osattiin sitä silloinkin:

Meillä on seinällä pieni vaahteralaudalle kiinnitetty messinkilaatta, jossa lukee: ONNITTELUT OSASTOLLE JOKA PÄRJÄÄ PIENIMMÄLLÄ HENKILÖKUNNALLA KOKO SAIRAALASSA.  

Päällikön ajatuksia isosta hoitajasta:

Hänen huulensa olivat raollaan ja hänen hymynsä kimaltaa kuin jäähdyttäjän säleikkö. Voin haistaa kuuman öljyn ja magneeton kipinät kun hän menee ohitse ja joka askeleella hän paisuu isommaksi, kasvaa ja kasvaa, jyrää kaiken tieltään! Minua pelottaa ajatellakin mitä hän saattaa tehdä.

Psykiatrinen hoito ei enää samanlaista kuin romaanissa (pääseekö juuri kukaan edes osastolle, ainakaan nämä miehet eivät lunastaisi osastopaikkaa), McMurphy ei saisi psykopaatin diagnoosia, eivätkä lobotomiat kuulu hoitoon. Sähkösopessakaan ei  hoitoa täräytettäisi ilman anestesiaa, eikä todellakaan yhtä yleisesti kuin silloin. Lääkäreillä ja muulla hoitohenkilökunnalla on edelleen valta, jota heidän ajatellaan käyttävän vain potilaiden parhaaksi. 

Vaikuttava ja koskettava romaani. Parempi kuin elokuva, sillä Päällikön ajatuksia ei oikein voisi tuoda esille elokuvassa. Tämä romaani oli ehkä "vähän" misogyyninen.

Olin joskus töissä somaattisella puolella, jossa kaikkea kontrolloi ISO HOITAJA (en tässä viittaa hänen kokoonsa). Hän ei tosin koskaan kiusannut potilaita vaan erikoistuvia lääkäreitä. Kyllähän me se kestettiin ja hänkin ajatteli toimivansa vain meidän parhaaksemme. 

Tuo natseista huuteleva mies olisi joskus saattanut joutua neiti Ratchedin tai jonkun muun vastaavan tyypin kynsiin. Nyt hän varmaan meni kotiin niitä natsejaan huudellen.