Sitä tikulla silmään

Olen taas päässyt vapaasti kirmailemaan pitkin Näsijärven ja Pyhäjärven rantoja. Nilkka on edelleen jäykkä ja siihen sattuu kävellessä, mutta vain vähän. Kaksi kuukautta siihen meni. 

Kuuntelin radiosta ohjelmaa vanhenemisesta. Ihmiset, jotka tuntevat itsensä biologista ikäänsä nuoremmiksi, elävät pitkään. Tunnen itseni 110-vuotiaaksi. 

Olen kävellessäni käyttänyt Ylen Areenaa,  jossa Ylen ohjelmat on taltioitu joko TV-ohjelmiin tai podcasteihin. Onko teidän mielestänne musiikkiohjelmakin podcast, jos siinä lähinnä soitetaan musiikkia ja mainitaan biisien nimet. Minusta ei. 

Innostuin seuraamaan puheohjelmaa, anteeksi podcastia, jossa toimittaja Marko Gustafsson haastattelee erilaisia julkisuuden henkilöitä, lähinnä toimittajia ja taiteilijoita. En oikeastaan olisi halunnut tietää, miltä toimittaja Gustafsson näyttää, mutta hänen naamansa koristaa podcastia (huomaatte varmaan, että yritän luopua muutosvastarinnastani).  

Gustafsson haastattelee mm.  Ruben Stilleriä. Kun psykoterapeuttivaimo kertoo Stillerille jostain ikävästä tapahtumasta, Stiller sanoo "Tämä on vasta alkua". Jotenkin samaistuin. 

Kuuntelin myös Miia Tervon haastattelun ja tunnistin Tervon tunteman häpeän. Olen kävellessäni nautiskellut myös Hannu- Pekka Björkmanin ja Katja Ståhlin haastattelut (Ståhl on kyllä mainio). Paljon kuunneltavaa on vielä jäljellä. 

Eipä muuta. Pitäisi mennä suihkuun, pukeutua ja kirjoittaa. Ehkä juon välikahvit. Kun aikoinaan olin töissä terveyskeskuksessa, hoitajat laittoivat potilaiden väliin ylimääräisiä potilaita ja näin saatiin ylimääräisiä välejä, joihin saattoi taas tunkea jonkun potilaan.  Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään vai miten se meni.

Paras kuukausi on valittu

Instassa kiertää haaste, jossa kuukaudet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Marraskuu näyttää pitävän jumbotilaa, kesäkuu on luokan suosituin oppilas.  

En pidä alkukesästä, sillä siihen liittyy vaatimus jatkuvasta nauttimisesta. Annan kultamitalin elokuulle, on vielä lämmin, mutta harrastukset käynnistyvät.  Hopeamitalin ripustan  syyskuun kaulaan. Marraskuu ja huhtikuu seisovat yhdessä kolmannella sijalla. Täytyy myöntää, että marraskuu sai jaetun kolmannen sijan lähinnä säälistä.

Matkustin lauantaina Helsinkiin ylimääräisellä bussivuorolla. Vieressäni istui nuori nainen, joka oli menossa kuuntelemaan Coldplayn keikkaa. Sen verran olen kuunnellut bändiä, että heidän musiikkinsa vaikuttaa helpolta ja melodiselta. Ensikuulemalta kappaleet eivät oikein erotu toisistaan. Pitäisi kuunnella enemmän. Bändin fanien ei kannata loukkaantua. Olen pudonnut kärryiltä. 

Vietin vuorokauden A:n ja Ö:n luona. Nyt vasta huomasin, että toisen etunimi alkaa aakkosten ensimmäisellä ja toisen viimeisellä kirjaimella. Kävimme terassilla, jonka nimi on Mattolaituri. Nousimme Ullanlinnanmäelle. Teimme pitsaa.  Ö on syntynyt Bursan kaupungissa Turkissa ja hän sanoi, että Suomessa on  alkoholiongelma. Niin taitaa olla.

Kävin yksinäni Valokuvamuseo K1:ssä katsomassa Emmi Sarpaniemen näyttelyä. Osa valokuvista muistutti Iiu Susirajan töitä, sillä niissä oli käytetty arkisia tavaroita ja ruokatarvikkeita epätavallisissa tarkoituksissa. Sarpaniemen kuvat ovat ihanan humoristisia, tyylikkäitä ja söpöjä. Susirajan työt ovat hyvällä tavalla vaivaannuttavia. Kuvausrekvisiitan Sarpaniemi hankkii lähinnä kirpputoreilta. 

Susiraja taitaa työskennellä yksin, Sarpaniemelle valokuvaaminen on yhteisöllistä.  Ei  pitäisi vertailla.  Suosittelen Sarpaniemen näyttelyä.

Kotiin tultuani minulle tuli himo pistää kakkuvuoka päähäni ja porkkanat korviin.  Ottaa itsestäni valokuva. En tehnyt sitä, mutta ehkä jo tänään.

Olen dynaaminen tai ainakin elossa

Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.

Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen. 

Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa.  Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti.  Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.

Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä  pesee dynaamisuutta. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon. 

Ihan kohta on talvi

Sillä aikaa kun olen nukkunut pienet päiväunet, on tasavallan presidentti Alexander Stubb juossut, uinut ja pyöräillyt vähintään sata kilometriä. Hänen vaimonsa suunnilleen puolet siitä. 

Sauli Niinistö luisteli harvakseltaan julkisesti (vaimo kirjoitti runoja ja muistelmia ja järjesteli kirjamessuja). Stubbin meininki saa tavallisen kansalaisen tuntemaan itsensä sekundaihmiseksi. 

Eikö presidentin pitäisi viettää luppoajat väistöasunnossaan murehtimassa maailman tilaa ja miettimässä, miten velat saadaan maksettua. Eikä kirmailla Karhun kierroksella. 

Biden luopui lopultakin ehdokkuudesta. Nyt pohditaan, oliko se liian myöhäistä ja kuka tulee tilalle. Ja kauanko Trump kulkee se sidetaitos korvansa päällä. 

Ostin langat villakaulahuiviin, sillä ihan kohta on talvi. 

Mummon opetukset

Mummoni opetti minulle ja serkuilleni, ettei ketään ihmistä saa osoitella aseella, ei edes leikkipyssyllä.  Opetusta toistettiin monta kertaa, sillä eihän oppi muuten jää päähän. 

Kansanedustaja/poliisi Timo Vornasen mummo ei ole huolehtinut velvollisuuksistaan tai mies on harvinaisen kovapäinen.  Ehkä hän luulee, ettei poliisin tarvitse noudattaa näitä sääntöjä edes vapaa-ajallaan.

Mummoni olisi varmasti kieltänyt meiltä pyssyn viemisen yökerhoon tai työhuoneelle, mutta hänelle ei tullut moinen mahdollisuus edes mieleen. Jos kaikilla olisi sellaiset mummot, olisi maailma turvallisempi paikka elää. 

Mummo kielsi laittamasta muovipussia päähän. Sakset tai veitsi kädessä ei saanut juosta (ei edes tavallinen ruokailuvälineveitsi). Saunan jälkeen ulkoileminen oli todella vaarallista touhua. 

Kun isä matkusti opiskeluaikoinaan apurahalla Argentiinaan, mummo kielsi laivan kannelle astumisen (aalto voi pyyhkäistä mereen) ja laivasta poistumisen (rahat ja henki viedään). Isä ei totellut, mutta hän olikin jo aikuinen.  Opit on taottava päähän alle kymmenvuotiaana. 

Jotkut miehet elävät kuin pellossa. Kun olin vielä lapsi (alle 17-vuotias), minua kourittiin, seuraani tungettiin väkisin ja miehet näyttivät sukupuolielimiään pyytämättä metsässä ja kirjaston lehtienlukusalissa. Ulkonäköäni kommentoitiin. Kaikki nämä miehet olivat aikuisia.  

Sama touhu jatkuu edelleen. Tytöt eivät saa olla rauhassa aikuisilta miehiltä. Mummojen opetuksia tarvitaan.

Lasikopissa istuu ihminen

Vein aamulla virtsanäytteen laboratorioon. Laboratoriossa mahdollisuudet asiakkaan kontaktiin henkilökunnan kanssa on minimoitu. Ei näkynyt ketään, jolta voisin kysyä miten menetellä. Aikani ihmeteltyäni pistin Kela-korttini laitteeseen, josta löytyi valikko B, johon  pissaputkineni kuuluin. 

Seurasin katon rajassa roikkuvaa monitoria, jossa valikon A numerot vaihtuivat vinhaa vauhtia, ja tulihan lopulta B-ihmisen vuorokin, vaikka aloin jo epäillä. Minut pyydettiin huoneeseen, jossa kysyttiin samat asiat, jotka olin jo kirjoittanut lapulle, jonka olin ojentanut laboratorion työntekijälle. 

Kävin sairaalan gynekologian poliklinikalla, josta löytyi NEUVONTA. Lasikopissa istui IHMINEN. Lasikopin fasadiin oli puhkaistu asiakkaan ja poliklinikan henkilökunnan väinen kommunikaatioikkuna. 

Vastaanotolla minua kohdeltiin ystävällisesti ja empaattisesti. Koko ajan selitettiin, mitä tehdään seuraavaksi. Otettiin kaksi näytettä. Tiesin etukäteen, että se olisi kivuliasta, sillä olin sen jo kertaalleen kokenut. Hoitaja lupasi, että saisin pitää häntä kädestä. En pitänyt. Vaikka kaikki, mitä minulle tehtiin, oli epämiellyttävää, minulle jäi huojentunut  olo (olin selvinnyt hengissä). 

Olen joskus ajatellut, että tärkeintä on tieto ja taito, mutta yhtä tärkeää on empatia. Erkoistuva lääkäri konsultoi erikoislääkäriä ja sekin tuntui minusta hyvältä.  Joudun vielä epämiellyttäviin lisätutkimuksiin, mutta tällä hetkellä olen huojentunut.

Koska en nukkunut poliklinikkakäyntiä edeltävänä yönä kuin pätkittäin, enkä pystynyt syömään aamulla, tuli kotimatkalla huono olo. Selvisiin kotiin, enkä pyörtynyt häpeällisesti Hämeenkadulle.  Kokonaisuudessaan hyvä suoritus. Kyllä minusta hyvä asiakas tulee, jos terveydenhuollon palveluja on vielä jatkossakin tarjolla.