Joulukalenterin 12. luukku

 

Kahdestoista luukku:

Joku varmaan luuli, että olen jäänyt auton alle, kun joulukalenteria ei saatu auki heti aamusta. Ei sentään, tässä se tulee taas.  Halusitte tai ette.

Tänään pidettiin kauden viimeinen kahvakuulajumppa. Vetäjä kysyi haluammeko taustalle joululauluja vai tavallista jumputusta (mitä se nyt sitten onkaan). Äänestimme: Neljä kannatti joululauluja, neljä ei. Ohjaaja soitti puolet ajasta joululauluja ja puolet muuta.

Jossain vaiheessa kisailtiin siitä, kuka välttyy 1.-24.12 välisenä aikana kuulemasta Whamin kappaletta Last Christmas. Eräs runoilija väitti, että kisan tausta olisi homofobinen.  Kappaleen luoja George Michael kuoli joulupäivänä 2016.

Tiesittekö mitä tarkoittaan agalmatofilia? Sana esiintyy Maiski Myllymäen romaanissa Valvoja ja se tarkoittaa seksuaalisen mielenkiinnon kohdistumista patsaisiin ja nukkeihin. Minä en tiennyt. Lukeminen kannattaa. Valvoja kertoo museovalvojan yhdestä päivästä, olen edennyt tekstissä puoleen päivään. Romaania voi kyllä suositella.

Viimeisimmässä runoraadissa keskusteltiin mm. lintujen ulosteista. Keskustelu käynnistyi Arto Mellerin runosta CREDO.

CREDO

Armon värähtämätön valo./ Ikkunaan rikkiräiskähtäneen linnunpaskan lävitse.

Onko linnunpaskan läpi kulkeva valo värähtämätön? Voiko linnunuloste olla muuta kuin rikkiräiskähtänyt (kana-asiantuntija vakuutti, että voi). Minä luulin pitkään, että kanat ulostavat niitä säännöllisen muotoisa prikettejä, joita Kekkilä myy lannoitteeksi.  

Kuva: Heidi Mäkinen, Runoraati

Joulukalenterin 11.luukku

Yhdestoista luukku:

Olen maltillinen joulukoristelija. Onhan tässä ollut monenlaisia vaiheita, ennen kuin olen tavoittanut seesteisen tavan odottaa joulua. Tai en minä sitä erityisemmin odota.

Omistan joulukynttelikön, jossa on seitsemän lamppua. Kun yksi lampuista menehtyy, sammuttaa kynttelikkö itsensä kokonaan. Pitää testata, mikä lampuista on kuollut, vaihtaa uusi ja sen jälkeen kaikki lamput palavat iloisesti.  

Olen joskus ostanut kaksi patterilla toimivaa koristetta, tähden ja joulukuusen. Molemmat hillitynvalkoisia. Hankin ne joitakin vuosia sitten Claes Ohlsonilta. 

Lapset ovat aikoinaan tehneet koulussa puisen joulutalon ja kuusen. Kukaan ei enää muista kumpi on tehnyt kumman. Ne ovat suosikkikoristeitani.  Kaapissani on pari valonauhaa, jotka ovat toivottomassa sotkussa. Joudun selvittelemään niitä kuin kalaverkkoja.

Olin kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden yhteisissä pikkujouluissa Mältinrannassa. Juhlat olivat nyyttikestit ja oli tosi vaikea miettiä mitä viedä. 

Pikkujouluissa piti esitellä itsensä, hyvä kun muistin esittelyn jälkeen oman nimeni. Alkuun näytettiin videoteoksia, jotka nähdessään äitinsä mukana ollut pikkulapsi puhkesi lohduttomaan itkuun ja äidillä meni kauan hänen rauhoittamiseensa. Muutamat kirjailijat lukivat pätkiä teoksistaan. Söin sipsejä ja juttelin pääasiassa niiden kanssa, jotka tunsin jo entuudestaan.

Joulukalenterin 10. luukku

Kymmenes luukku:

Tämän päivän luukusta paistaa aurinko ja syödään salaattia, jossa on uunissa paahdettua myskikurpitsaa. Itse tein.

Pesin pellavalakanat yhtä aikaa mustien alushousujeni kanssa. Ei olisi kannattanut. Alushousut ovat pesun jäljiltä beigessä nöyhdässä. Julkaisin alushousukuvan Instassa. Onneksi en sentään pukenut niitä päälleni kuvausta varten. Ikäisiltäni ihmisiltä pitäisi kieltää somen käyttö. 

Itsenäisyypäivän juhlissa presidentti Alexander Stubb toivoi lahjaksi joulupyjamaa. Hän saanee  usemmankin pyjaman. Myös hänen vaimoltaan Suzanne Innes-Stubbilta kysyttiin joululahjatoivetta. Innes-Stubb hämmentyi, eikä keksinyt mitään, joten hänkin sanoi haluavansa joulupyjaman. 

Voi kun joku ostaisi minulle käsilaukun (turha toivo). En osaa valita käsilaukkua. Jos saisin päättää, kaikkiin naisten vaatteisiin ommeltaisiin tilavat taskut. Haluaisin olohuoneeseen uuden maton, vaikka pärjään entiselläkin. Kertun oksennukset eivät enää juurikaan erotu matosta. 

 

Joulukalenterin 9.luukku

Yhdeksäs luukku:

Miksi tuo luukku pitää mainita kaksi kertaa. Ensin otsikossa ja sitten tekstissä. Jostain syystä tein sen ensimmäisellä kerralla, enkä pysty enää lopettamaan.  Pitää olla varovainen tekemisissään, sillä kaikki voi riistäytyä käsistä.

On pakko jakaa huumorin määritelmä, joka on peräisin huumorin ammattilaisen Anitta Ahosen blogikommentista. Hän on varastanut sen Leea Klemolalta: "Koko huumori on sitä, ettei kuollutkaan. Muuten se on tyhjännauramista. Huumori on yhteistä helpotusta siitä, ettei kuollutkaan, ettei käynytkään niin hullusti, selvisi."

Suosittelen joulukalenteriksi Ylen Areenasta löytyvää podcastia 12 diktaattoria (diktaattoreita löytyy sieltä ikävä kyllä huomattavasti enemmän kuin kaksitoista). Ohjelmassa kerrotaan myös Syyrian vallasta syöstystä ja venäläisten luo turvaan karanneesta tohtori Bashar al-Assadista. 

Mitä tekemistä diktaattoreilla on huumorin kanssa? Diktaattorit ovat niin kohtuuttomia raakuudessaan ja vallan ja rahan himossaan, että se menee mustan huumorin puolelle.  

Onneksi ihminen ei ole kuolematon, ei edes diktaattori.  Kannattaa nauraa silloin, kun vielä on elossa. Sen jälkeen se on huomattavasti vaikeampaa. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen

Joulukalenterin 8.luukku

Kahdeksas luukku:

Joulun aikaan joudumme kärsimään juhlapyhistä, jotka sotkevat säädyllisen viikonpäiväjärjestyksen. Minusta tuntui jo tiistaina, että nyt on perjantai. Oikea perjantai tuntui sunnuntailta, samaten lauantai ja nyt sitten herättiin jo varsinaiseen sunnuntaihin. Liian monta peräkkäistä sunnuntaita. Näin pitkän sunnuntaiputken jälkeen on vaikea palata arkeen. 

Olen ollut samassa lukupiirissä stand up -koomikko Anitta Ahosen:n kanssa. Sittemmin lopetin lukupiirissä käymisen. Aikansa kutakin. 

Kävin katsomassa kun A esiintyi Työviksen isolla näyttämöllä otsikolla Anitta Iso A: 60 & kuoleman välillä. Lähes tuhannen katsojan sali oli loppuunmyyty. 

A tanssi lavalle lurexeissaan taputettavaksi sopivan musiikin saattamana ja sai heti yleisön puolelleen. Kyllä A:ssa on lavakarismaa. Hän on kehittynyt siitä, kun näin hänen esiintyvän muutamia vuosia sitten. Yleisössä oli paljon pikkujoululaisia pikkujoulupromilleissa. Valmiina nauramaan. Katsomoon sai kantaa siiderit, kuoharit ja viinit. 

Tykkäsin esityksestä eniten, kun se käsitteli kipeitä juttuja kuten kuolemaa ja sairauksia ja suhdetta sukulaisiin. Minusta nauruun kuuluu vähän surua. Alapäävitsailusta en erityisemmin välitä, se on niin kulunutta. Vaikea keksiä mitään ihan uutta. Runsas kiroilu ei minua häiritse, vaan se on virkistävää.

A kertoi, että hän on pärjännyt ottamalla kaikenlaisia keikkoja. Hän on esiintynyt kirkoissakin. Herramme huoneessa hän tuskin kertoo sitä yläpäässä ruostetta, alapäässä kosteutta juttua. Tesoman kirkossa oli mietitty voiko häntä pistää esiintymään alttaritaulun eteen ja A oli kuulemma sanonut, ettei hän sen taaksekaan mahdu. 

Onnea ja menestystä kuudenkympin ja kuoleman väliselle ajalle!

Joulukalenterin 7. luukku

Seitsemäs luukku: 

Tampere-talolla järjestettiin itsenäisyyspäivänä Tampere Filharmonian konsertti, jonka solistina lauloi sopraano Helena Juntunen. En ole orkesterin nimen kirjoitusasua itse keksinyt, vaan  se on tämmöinen kansainvälinen. Tähän on tultu. 

Orkesterin pääkapellimestarina toimii nykyään Matthew Halls, ei enää Santtu-Matias Rouvali, jota kaikki rakastivat. Ehkä Hallsiakin vielä joskus rakastetaan samalla intohimolla kuin Rouvalia. Hyvin hänkin hommansa hoitaa. 

Orkesterissa soittaa 97 muusikkoa, joten se on täysimittainen sinfoniaorkesteri. Suomessa näitä orkestereita on vain kolme (Tampere Filharmonian lisäksi Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri). 

Sinfoniaorkesterin konserteissa vaalitaan perinteitä. Orkesterin jäsenet pukeutuvat arvokkaasti. Kapellimestari käyttäytyy tietyllä tavalla. Kappaleen loputtua hän laskee kätensä teatraalisesti alas ja seisoo hetken kuin patsas ja sitten rentoutuu. Aplodit voivat alkaa. Vaikka soittimet nykyään viritetään viritysmittarien avulla, antaa oboe aina konsertin alussa äänen (tämän kuulin eilen). Soittimet ovat useinmiten tuttuja ja turvallisia, melkein aina samoja. 

Yleisö käyttäytyy musiikin soidessa hillitysti, yskii ja rapistelee vasta tauon aikana. Musiikin loputtua rauhallisilta vaikuttaneet kuulijat saattavat villiintyä ja nousta seisomaan (jos niveljäykkyys antaa myöten) ja taputtaa vimmatusti. Huutaa bravoota. 

Sinfoniaorkesterin konserttia voi verrata väitöstilaisuuteen. Väitöksessäkin noudatetaan vanhaa sovittua käsikirjoitusta. Itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa kuuluu tähän samaan joukkoon. Nämä olivat Alexander Stubbin ensimmäiset itsenäisyysjuhlat presidenttinä, joten seurasin kaikkea tarkasti. 

Veteraanien juhlien siirtäminen edeltävään päivään oli suuri muutos ja varmasti järkevä. Ellen Svinhuvudin kakun poistamiseen tarjoiluista en osaa ottaa kantaa. Joku sitäkin varmaan kaipailee.

Kiinnitin huomiota siihen, että varsinaisiin juhliin oli kutsuttu paljon Stubbien ystäviä ja vaalikampanjaväkeä. Vähän paheksun. 

Siinä vaiheessa kun televisiokamera kuvasi juhlissa tarjottavia herkkuja, minua alkoi naurattaa. Täällä minä makaan sohvalla ja katson joillekin toisille katettuja tarjoomuksia. 

Tampere Filharmonian konsertin alussa lauloimme yhdessä Maamme-laulun. Vaikka en ole mitenkään yltiöisänmaallinen, minua alkoi itkettää. Pystyin pitämään kyyneleet poissa ajattelemalla, että tämänkin kokemuksen hallitus haluaisi varmasti meiltä viedä. Olihan konsertti mitä suurimmassa määrin sitä luksusta, jota kulttuuriksi kutsutaan.