Kun aikoinaan erosin, muuttui sosiaalinen elämäni ratkaisevasti. Siihen asti olin seurustellut pariskunnan puolikkaana: meidät pyydettiin jonkun pariskunnan kotiin syömään ja sopivan ajan kuluttua tuo pariskunta pyysi vuorostaan meidät kotiinsa illalliselle. Ruokaa saatettiin tehdä yhdessäkin, usein entinen mieheni halusi valmistaa aterian. Nalkutuksestani piittaamatta hän aloitti keitoksensa aina niin myöhään, että vieraat kärvistelivät nälkäisinä. Monesti lapsiperheet jäivät yöksi ja aamiaisella istui iso joukko. Nuorena arvioimme alkoholin tarpeen niin, että mietimme miten paljon kukin juo ja sen jälkeen kerroimme määrän kahdella. Harvoin arvio meni pieleen. Nyt samaan tarkkuuteen pääsee jakamalla arvioidun määrän kahdella.
Eron jälkeen ei minua enää kutsuttu pariskuntien tapaamisiin. Muutamaan perheeseen kontaktit loppuivat kokonaan, joihinkin suhde säilyi. Olin vihainen ja katkera, etten enää sopinut joukkoon. Toisaalta ymmärrän nyt, ettei puolen valitseminen ollut helppoa. Sitäpaitsi pariton henkilö on monesti hankala sijoittaa ruokapöytään. Sittemmin olen luonut useampaankin otteeseen uusia sosiaalisia verkostoja, sillä muutinhan vieraasen kaupunkiin 2007. Nyt kuulun moneen eri porukkaan: sukulaiset, vanhat ystävät, työkaverit ja kirjoituskaverit.
Tämä tuli oikeastaan mieleen kun luin Hesarista Anna-Sofia Bernerin jutun miesten ja naisten kavereista. Minä kyllä "päästin" ex-mieheni ulos kavereiden kanssa, mutta valvoin ja pyörin sängyssä kunnes hän toikkaroi kotiin. Monesti läksytin häntä myöhäisestä kotiintulosta ja kaikesta muustakin.
Mies joutuu luopumaan parisuhteessa monesta asiasta: illoista poikien kanssa, yksin tai poikaporukassa tehtävistä matkoista, naispuolisista ystävistä, bändijulisteista jopa pukeutumistyylistään. Meillä joutivat roskikseen eri ravintoloista kähvelletyt oluttuopit ja miehen lempijalkineet. Yleensä miehen tavarat kasataan autotalliin jos sellainen on käytettävissä. Olohuoneeseen ostetaan Ikean valkoinen sohva, jossa ei saa työvaatteissa makoilla.
Pakotin aikoinaan miehen kävelylle kanssani, ilmankos naimisissa olevat miehet elävät pidempään kuin yksinäiset. Ehkä osaisin jo olla armollisempi, mutta niitä olutkolpakkokokoelmia en vieläkään kirjahyllyssä suvaitsisi.
Huomasin, että eilen olisi ollut museoiden yö. Kamalaa, mistä kaikesta olenkaan mahdollisesti jäänyt kotona löysäillessäni paitsi .
12 kommenttia:
Heidi, miksi miehen olisi luovuttava parisuhteessa ollessaan naispuolisista ystävistään?En tarkoita petikavereita, vaan oikeita ystäviä, jotka ovat olleet kuvioissa mukana ehkä vuosikaudet.Purnaan tätä: miehen on oltava miesten kanssa ystävä ja naisen naisten. Nykyaikana siinäkin vaaransa.Kauhistuttaa ajatus, että olisi luovuttava eri sukupuolta olevien lapsuudenystävien kanssa siksi, että elää avio- tai avoliitossa.
Ei tietenkään ole tarve luopua. Jotkut siihen vaan pakottavat. Piti vähän provosoida.
Kummallista, minä rakastan ihmistä, yksilöä, mieltä, sydäntä/sielua...kuin luontoa...korpimetsää. Sinun blogikirjoituksesi toi mieleeni metsän avohakkuut. Se luonto/sielu on tärkeintä ja vapaus. Villi luonto on kaunis. Kun löytää oman luontonsa, ymmärtää ettei rakkaus ole omistamista, pakkoa. Rakkaus on rakkautta...täysin vapaaehtoista, sellainen le merveilleux.
MurMur
Yllätyin miten tosissaan kirjoitus on kommenteissa otettu. En todellakaan halua ihmissuhteita, jotka ovat vankiloita. Yritin olla ironinen. Vaimo monesti päättää kodin sisustuksesta.
Olin äsken epärehellinen. Olen taistellut omistamisen ja kontrolloimisen tarpeen kanssa. Nyt osaan (ehkä) päästää irti ja tämä tarkoittaa nyt lapsiani. Muuten olenkin jo kaikesta luopunut.
Siis ihmisten omistamisesta. Muusta en ole luopunut, vielä.
Rehellisyys on kaunista...se kaunistaa ihmisen.
MurMur
AI kamala, en ymmärtänyt ollenkaan ottaa tosissaan.
Åboriginal
Kiitos Åboriginal.
Minä en muistaakseni harrastanut mitään noista pirttihirmuiluista ainakaan ensimmäisessä liitossani, ja vieläkin kismittää, kun en tiedä osasiko se mies arvostaa edes sitä. Keräilylasit menivät siis jakoon silti.
Hienoa, kun teidät kutsuttiin ensin syömään ja perään vielä illalliselle! ;)
"Muusta en ole luopunut, vielä."
Itse luovuin, kaikesta, jo kauan aikaa sitten. Kun menettää kaiken tärkeimmän ja oma sydän ei suostu vaikenemaan, niin silloin elämä kuvastuu uudella tavoin...kirkkaammin? Itse ei ole keskiö vaan toinen...tiedätkö. Hetket ovat arvokkaita, sillä ne voi menettää, aivan odottamatta. Kuolema on lopullinen, armoa se ei anna. Koetan edelleen kammeta itseäni kohti aurinkoa, vaikka toinen jalkani vielä kahlaa tuonelassa...
MurMur
Lähetä kommentti