En uskalla haaveilla suuria. Se tuntuisi
pohjois-savolaisessa kyläpahasessa syntyneestä liian pöyhkeältä. Jos ihan
pikkuisen unelmoin, niin laitan aina itselleni nopeasti rajat. Miten pitkälle
haaveilussa saa mennä.
Eilisestä Hesarista sai lukea Helmi Järviluoma-Mäkelän ja
Matti Mäkelän mainion esseen yksilöllisistä turisteista. Olen aina aiemmin
halunnut olla yksilöllinen turisti, välttää seuramatkoja, mennä paikkoihin
joihin muut eivät matkusta ja järjestää kaiken itse, vaikka siihen on saattanut
tuhraantua monta päivää. Vaikka olen tehnyt kaiken oikein, olen päätynyt
kohteisiin, jotka kuhisevat turisteja. Nyt luotan mielelläni matkojen
ammattimaisiin järjestäjiin. Ainakin välillä.
Seuramatkojen järjestäjätkin vetoavat kuluttajan haluun olla
yksilöllinen. Olen joskus matkustanut aitoutensa säilyttäneeseen
kalastajakylään. Paikka on paljastunut tiukkaan rakennetuksi alueeksi, jossa ei
ole juuri muuta rakennuskantaa kuin hotellit.
Nykyään kaikki tuttuni yöpyvät hotellien sijaan yksityisissä
majoituksissa ja vuokraavat talon Toscanasta. Ne talot on oikeasti rakennettu
tai remontoitu turisteja varten. Täytyy myöntää, että valitsen mielelläni
majoitukseksi yksityisen asunnon hotellin sijaan. Olen nähnyt riittävästi
hotelleja ja syönyt aamiaisia runsaista buffet-pöydistä.
Monesti turisti kokee jonkinlaista häpeää oleillessaan
aidossa ympäristössä alkuperäisten asukkaiden joukossa heitä ihmettelemässä.
Turisti on todellakin ylpeä vasta kotona kertoessaan muille yksilöllisestä
matkastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti