Ostan, olen olemassa

Tapasin aamulla kirjaston kahvilassa erään lääkefirman edustajan. Tapaaminen liittyi yhdistyksemme asioihin. Nainen maksoi kahvini (1.90 e), joten oli kyse korruptiosta. En ollut nähnyt edustajaa koskaan aiemmin (olimme kommunikoineet sähköpostilla), joten mietin miten tunnistan hänet. Ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia, ei olisi ollut vaikka kahvila olisi ollut täynnä. Nainen kantoi läppärilaukkua ja hienoa merkkikäsilaukkua (aika kookasta). Hän oli pukeutunut mustiin saappaisiin, mustaan ulsteriin ja kaulassa roikkui Burberry- tyyppinen kaulaliina. Naisen hiukset olivat tyylikkäästi leikatut. Meikki näytti maltilliselta. Hän olisi yhtä hyvin voinut sovittaa kaulaansa työnantajan logon.

Päivitin asian heti facebookiin ja pohdin onko ammattini helposti pääteltävissä jostain ulkoisesta seikasta. Ei kuulemma ole. Näytänkö akateemiselta? Akateeminen on jotain valjua, mautonta ja tuoksutonta. Naislääkärin pitää sulautua seinään. Tämän totuuden sanoi kokenut naisprofessori.

Päätös olla ostamatta uusia vaatteita kokonaiseen vuoteen on lievästi kriisiytynyt. Tunnen polttelevan ostamistarpeen. Sillä ei ole mitään tekemistä todellisen tarpeen kanssa. Olisin ollut iloinen vaikka mistä lapsityövoimalla värkätystä halvasta rievusta, kunhan se olisi vaan ollut uusi.

Koska teki niin kamalasti mieli ostaa jotain, ostin kirkasvalolampun. Sehän ei ole vaate. Paistattelin aamiaisella keinoaurinkoni kelmeässä valossa.