Kävin äsken vilkuilemassa Metson runohyllyä, valitsin hyllyn runoalueen keskeltä: minun kokoiseni henkilö saattaisi iskeä silmänsä Mari Möröön tai P. Mustapäähän. Pitkän miehen silmiin osuisivat todennäköisimmin Arto Mellerin tai Aira Meriluodon runokokoelmat. Notkeapolvisen ulottuvilla olisi Risto Oikarisen (?) ja M.A. Nummisen runotuotanto.
Luin Thomas Bernhardin pienen kirjan Palkintopuhetta. Siinä itävaltalainen kirjailija käsittelee suhdettaan kirjallisuuspalkintoihin, joista hän myöhemmin urallaan kieltäytyy. Teos on julkaistu postuumisti, mikä onkin järkevää, sillä niin ilkeästi kirjailija käsittelee mm. maan silloista kulttuuriministeriä. Kirja on itseironinen ja synkeällä, ilkeällä tavalla hauska.
Kirjailijan on vaikea keksiä palkintopuhetta, jota palkinnon saajalta edellytetään. Kirjan loppuun on lisätty muutama kirjailijan kiitospuhe. Ne eivät todellakaan ole sellaisia, joita juhlayleisö ennen buffet-pöytään ryntäämistä odottaa.
Kritiikkiä saavat palkintojen jakajat ja heidän päätöksensä, sekä palkintojen suuruus tai oikeammin pienuus. Kirjailija maksaa eräällä palkinnolla lahon talon käsirahan ja toisella hän ostaa auton, jonka kolaroi käyttökelvottomaksi (onnettomuus ei ole kirjailijan syy).
Kirjaa lukiessa tulee mieleen, ettei sitä ole kirjoittanut onnellinen mies. Voiko kirjoittava ihminen edes olla tasapainoinen ja onnellinen? Jos kirjailija olisi harrastanut mindfulnessia, Coelhon aforismeja, meditaatiota, joogaa ja tilannut positiivarien viestejä, olisi tämäkin pieni herkku jäänyt kirjoittamatta.
Innostuin sen verran, että lainasin kirjailijan romaanin Haaskio. Nimen ja aiemman kokemuksen perusteella en odota mitään kovin romanttista, iloista tai optimistista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti