Kirjoittaessani käsikirjoitustani (jota kukaan ei koskaan julkaise) ajauduin raskausblogeihin. Tunsin suurta kehnoutta. Ei ihme, ettei odotusaikani ja äitiyteni ei sujunut virheettömästi. En tiennyt mitään merkkivaatteista, merkkilastenvaunuista, Baby Shower -kutsuista, äitiysjoogasta tai bailamama- tunneista. Ei niitä kaikkia silloin ollutkaan.
Keksin kuvitteellisen raskausblogin, jonka nimi on Suomen paras äiti. Blogin kirjoittaja rasvaa vatsaansa, käy kuntosalilla, 4D ultraäänessä, pitää suuret Baby Shower kutsut, esittelee itseään, vaatteitaan, vatsaansa ja pikkuruisia vauvanvaatteita blogissaan. Hän saa erilaisia tuotenäytteitä, joita estottomasti kehuu.
Kateus on eräs ihmisen peruskokemus. Yleensä kadehdimme niitä, jotka ovat lähellämme: sukulaisia, naapureita, ystäviä ja työkavereita. Netti on vienyt kateuden ihan uusiin sfääreihin. Nyt voi kadehtia tuntemattomiakin, joille voi laittaa urheasti nimettömiä inhottavia kommentteja.
Facebook ruokkii kateutta, sillä siellä juuri kukaan ei paljasta todellista itseään, en minäkään. Kaikilla on ihana perhe, harrastukset, lomamatkoja, ystäviä, kenelläkään ei ole murheita. No korkeintaan sellaisia, mistä käy ilmi miten kysyttyjä me olemme: haastavia työtehtäviä, pitkiä työpäiviä, esiintymisiä ja lehtihaastatteluja.
En minäkään julkaise murheitani, kun itkettää, en muista koko sosiaalista mediaa, vaan soitan siskoilleni.
Yksinäisyys on lyhyt ihana tuokio kaiken hektisen sosiaalisen elämän välissä. Väsymys on tuottavaa väsymystä, josta syntyy artikkeli tai kehuttu esitelmä.
Silloin kun olen onnellinen, en tunne kateutta, muulloin kyllä. Aina silloin tällöin.
Kateus voi olla eteenpäin vievä voima. Nyt kuitenkin kilpaillaan enemmän siitä miltä kaikki näyttää, ei siitä mitä ihminen tekee kehittääkseen itseään, eikä mitä hän tekee tämän maailman ja lähimmäistensä eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti