Viluisten lintujen aamulaulu

Heräsin viluisten lintujen lauluun. Kohta voin taas aamuyöstä kuulla kun humalaiset porukat siirtyvät kapakasta jatkoille laulellen Päivänsädettä ja menninkäistä. Keskusta-asumisen iloja.

Luin jostain faceen linkitetystä "Hyvä terveys"- lehden blogista, että ne jotka pitävät itseään nuorina, elävät pidempään kuin ne jotka realistisesti tunnustavat vanhenevansa. Tekstin pohjana olivat tutkimukset, jotka oli julkaistu lehdissä, joita en tunne. Saattaahan siinä olla perää.

Vanhempani eivät myönnä olevansa vanhoja vaan käyvät edelleen päivittäin lenkillä ja juoksevatkin. Kahdeksankymppinen äitini sanoi jumpasta "Siellä on sellaisia eläkeläisiä", eikä selvästi laskenut itseään mokomaan joukkoon. Vanhempani kuuntelevat musiikkia Spotifysta ja maksavat laskut netissä.

Omat mummoni olivat ihan oikeita mummoja, eivätkä pukeutuneet farkkuihin vaan crimplene-leninkeihin. Toinen mummo oli kaupunkilaismummo, joka käytti kaupassa käydessään popliinitakkia ja lierihattua. Toinen asui maalla, eikä koskaan leikannut hiuksiaan, vaan harmaat ohuet hiukset letitettiin ja kierrettiin rullalle ja kiinnitettiin hiusneulalla niskaan. He eivät käyttäneet meikkiä eivätkä koskaan suihkuttaneet ympärilleen hajuvesipilveä.

Merete Mazzarella kertoi jossain haastattelussa käyvänsä ahkerasti suihkussa, jottei alkaisi haista vanhukselta.

Vanhuuteen yhdistetään yksinäisyys. Kuopion Anttilan aulaan oli aseteltu tuolirivi, jossa istui iäkkäitä miehiä keskustelemassa politiikasta ja sairauksista. Monella tuoliin nojasi yksi tai kaksi kyynärsauvaa tai edessä odotti rollaattori. Anttila oli ottanut vastuun siitä, että vanhoilla miehillä oli paikka, jossa tavata toisia samanlaisia.

Kun Metso-kirjaston kahvilassa istuu kaksi vanhempaa naista, toinen heistä hukuttaa toisen tarinoihin lääkärikäynneistä, laboratorioarvoista ja lääkkeiden sivuvaikutuksista. Voi kun itsellä olisi aina jotain muuta kerrottavaa kuin omat kolesteroliarvot.

Mare

Tein tänään töitä erittäin kokeneen kollegan kanssa. Jos hänelle sanoo "Olen nähnyt potilaan, jonka verensokeri oli 100", niin hän pistää paremmaksi "olen nähnyt potilaan, jonka verensokeri oli 300". Homma sujui todella lupsakasti ja joutuisasti.

Tämä blogi on jo pitkään toistanut itseään, mutta en mahda mitään. Teen samoja asioita vuodesta toiseen. Pyöräilin töistä Rauhaniemeen saunomaan, istuin lauteilla ja kumarruin välillä linkkuun reisien päälle kun joku hillitön valutti kiukaalle kolme kuupallista löylyvettä. Järvivesi oli kaikkien mielestä naurettavan lämmintä, kymmen asteista. Istuin pitkään saunan edustan penkillä auringossa, joka ei vielä suuremmin lämmittänyt. Eräs mies päivitteli sitä, että rapuja pidetään herkkuna vaikka ne möyrivät mudassa ja syövät sieltä mitä löytävät. "Siellä mudassa tonkii myös mare". Meni hetki ennenkuin ymmärsin, että kyseessä on kala.

Rauhaniemen kesäkioski oli auennut ja miehet kävivät ostamassa höyrymakkaroita ja juttelemassa mukavia kioskin tytön kanssa. Tyttö tarjosi makkaran mausteeksi sinappia ja ketsuppia, mutta vain sinappi kelpasi. Istuin penkillä, söin jäätelöä, hörpin kahvia, katselin Näsijärven selkää ja kuuntelin kaupantekoa.

Pyöräilin kotiin tuttua reittiä, joka johtikin suoraan järveen. Olisin kai päässyt sitäkin kautta jos olisin uinut muutaman vaivaisen metrin. Tunnelityömaan vuoksi reitit vaihtuvat tiuhaan ja maa järisee entistä tarmokkaammin. Nykyään tiedän mistä on kyse, enkä luule, että naapurit vetävät illasta toiseen huonekaluja pitkin lattiota.

Säästän sanoja

Olen vuosia seurannut lääkekaton hilaamista ylös ja painamista alas, miten milloinkin. Siitä voi seurata miten humaania aikaa milloinkin eletään. Lääkekatosta hyötyvät ne, jotka ovat kaikkein sairaimpia ja samalla usein köyhimpiä. Nyt kattoa aiotaan nostaa. Sairaus ei tuo vaurautta, eikä muitakaan mukavia asioita. Muistelen, että ennen vaaleja oli jossain määrin toisen tyyppiset suunnitelmat, mutta muistan todennäköisesti väärin.

Alkuun piti potilaalta aina kysyä (kai pitäisi edelleen) saako tehdä sähköisen reseptin ja antaa sellainen brosyyri, josta kukaan mummo ei ymmärtänyt mitään. Enää en viitsi kysyä, kun se kysyminen herättää potilaissa ihmetystä.

Nyt on tulossa kanta-arkisto. Meillä on joku sihteeri jo käynyt kanta-arkistokoulutuksessa. Me muut olemme vielä melko neitseellisessä tilassa asian suhteen. Tiedämme kuitenkin, että potilaalta on pyydettävä lupa siihen, että hänen tietojaan saa laittaa kanta-arkistoon. Tämä pitää merkitä potilastietojärjestelmään. Kuka sen sinne näpyttää? No asiasta ei ole vielä tehty päätöksiä, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin eiköhän se ole lääkäri. Siinähän sen tekee kun muutkin näpsytykset. Kanta-arkisto on sinänsä mainio asia. Mielikuvissani se on pimeä kaivoskäytävä syvällä maankuoren alla, jossa punaposkiset puutarhatontun näköiset kanta-arkistotontut mapittavat tärkeinä ybersalaisia paperipinoja.

Nyt lienee paras erkaantua läppäristä ja siirtyä kirjan pariin, jotta näkee kulttuuri-ihmisen kehittäviä unia, eikä silmissä vilistä levoton some-maailma. Huomenna kun on mentävä töihin kahdeksaksi. Kahvinkeitin on ladattu valmiiksi, voileivät on tehty, jugurttiin sekoitettu mustikoita ja kipossa seisoo valmiina lusikka. Vaatteet on pinottu piirongin päälle oikeaan järjestykseen ja hyppään niihin aamulla kuin palomiehet, että säästyy aikaa.

Nyt olen tuhlannut sanoja. Otan pari adjektiivia pois.

Orvokit toipuvat tai sitten eivät

Kysyin fiksulta koulutetulta viisikymppiseltä miespotilaalta, mitä lääkkeitä hän käyttää. "Vaimo huolehtii niistä", mies vastasi. En ole urani aikana tavannut naista, joka söisi miehen ojentamat tabletit tietämättä mitä myrkkyjä ne sisältävät.

Toivon, että kehitettäisiin paljon halpoja ja tehokkaita lääkkeitä, jotka sattumoisin lisäisivät hiusten kasvua ja tuuheutta. Olen pikkuisen kyllästynyt naisiin, jotka valittavat hiustenlähtöä ja yhdistävät ongelman lääkkeisiin. Kaikki ikävä johtuu lääkkeistä, kaikki mukava taas luonnontuotteista. "Minulla oli nuorena paksut hiukset!". Oli minullakin nuorena selvästi paksummat kuin nyt.

Olin luvannut kastella kaverini parvekekukat. Muistin sen vielä maanantaina, jolloin oli pakko tehdä esitelmää. Sitten unohdin koko asian, kunnes tänään mieleeni palautui: perkele, ne kukat. Orvokit näyttivät varsin apeilta. Yritin piristää niitä raikkaalla vedellä ja rauhoittavalla puheella "Emäntä tulee huomenna ja tuo tuliaisia". Pientä orastavaa toivoa niiden toipumisesta on.

Toimistolääketiedettä

Siirryin aamulla sängystä työpaikalle, työpaikalta sohvalle ja kohta siirryn sohvalta sänkyyn. Hyvänen aika, melkein unohdin, että kävinhän minä Anttilassa. Ostin jälkiuuniviipaleita, appelsiineja, kissanruokaa, kaksi salmiakkiautoa ja puolen litran tölkin jugurttia. Tein kaikki siirtymiset reippaasti polkupyörällä lukuunottamatta siirtymista sohvalta sänkyyn, jonka teen reippaasti kävellen.

Työkaveri luki pukuhuoneessa uuden hallituksen säästötoimista ja hetken ajattelin mahdollisuutta, että työpaikkani lopetetaan ja saan jäädä aamuisin kotiin lepäämään. Olen tullut siihen tulokseen, että olen oikeasti rikas perijätär, joka on vahingossa syntynyt tavalliseen virkamiesperheeseen. Koska olen luonnoltani ja perimältäni rikas perijätär, työ on minulle jotenkin vierasta.

Työni on oikein mukavaa, potilaat ovat mukavia ja työkaverit ovat virkistävää seuraa. Saan hyvää palkkaa. Työtä on vaan liikaa. Enkä jostain syystä koe kutsumuksekseni täppien ja koodien näppäilemistä erilaisiin laatikoihin. En enää viitsisi tehdä iltaisin esityksiä kollegoilleni, jotka joutuvat niitä aamutuimaan pakosta kuuntelemaan. En haluaisi mennä töihin ensi lauantaina.

Vuorotteluvapaa on pilannut minut. Onneksi sen ehtoja kiristetään.

Autoajelu

Voitelin itseni suihkun jälkeen Thaimaasta ostamallani kookosöljyllä. Nyt haisen Pina Coladalta. Jos tekisin rikoksen ja poliisi yrittäisi vangita minut, luiskahtaisin heidän käsistään kuin kookosdrinkiltä löyhkäävä ankerias.

Tein tänäänkin esitystä (tai oikeastaan kahta), jotka ovat minustakin tylsiä. Etsin kuvitusta googlesta haulla "sleeping in classroom". Ehkä minä tarvitsen näitä esityksiä päivittääkseni itseni yhdeksän kuukauden lääketieteettömän ajan jälkeen.

Muistelen aikoja, jolloin lähdettiin autoajelulle, ihan huvin vuoksi. Ajeltiin sopiva kiekka, ei kovin pitkkää, sillä kului bensaa. Käytiin Espoossa ja palattiin kotiin Etelä-Haagaan. Meillä oli sininen Anglia-merkkinen auto. Sen jälkeen ostettiin käytetty Volvo Amazon, jonka takapenkillä ei ollut turvavöitä. Mitäs niistä, sillä siellähän istuivat lapset. Me tappelimme keskipaikasta, jossa saattoi seistä ja tunkea päänsä penkkien välistä kohti etuikkunaa ja tuijottaa tietä. Ei tullut niin paha olo. Kuitenkin piti välillä pysähtyä kun sisko oksensi. Tehtiin pitkiä matkoja (vaikka kului bensaa) ajettiin Etelä-Haagasta Pohjois-Norjaan ja nukuttiin teltassa. Olisin mielelläni pysynyt Etelä-Haagassa. Syötiin eväitä ja äiti keitti spagettia kaasukeittimellä. Ei aterioitu ravintoloissa.

Tässäpä tämä tältä illalta. Huomenna mahdollisesti lisää, jos jaksan nostaa läppärin syliin ja asetella sormet näppäimille.

Hylätty polkupyörä

Työmatkoja pyöräillessä saa varoa jalankulkijoita, jotka ovat sekä kuuroja  että sokeita. He ovat tunkeneet korviinsa napit, jotka puskevat korvakäytäviin Musea, Cheekiä, Haloo Helsinkiä tai Isac Elliotia. Samalla kun he ylittävät pyörätien he tarkistavat Twitterin, sähköpostin, Tinderin tai Facebookin. Jalankulkija omaa huonot aistit ja on samalla täysin arvaamaton. Helpompi on ennustaa tulevan juhannuksen sää kuin arvata, milloin jalankulkija saa päähänsä rynnätä pyörän eteen. Eikös myyrilläkin ole tietyt reitit ja kulkuajat?

Moni pyöräilija ei osaa päättää onko pyörätiellä vasemman vai oikean puoleinen liikenne. Sitä pitää yrittää aistia kuin äidin tai isä pahaa tuulta joskus muinoin. Tampereelle on rakennettu rautatien alitse kevyen liikenteen väylä jota kohti laskee jyrkkää alamäkeä yleensä nuorehko mies, joka ilmeisesti uskoo olevansa täysin vahingoittumaton. Hän pistää ns. mutkat suoriksi.

Menin töihin klo 7.30, lähdin kotiin klo 16.30. Poljin Hämeenpuistoon ja ostin jäätelön. Mies sanoi hennolle pikkupojalle: "Otat vain yhden pallon tai sinusta tulee läskipossu". Söin jäätelön ja menin kirjastolle tekemään esitelmää. Kotiin kävellessäni muistin, että olihan minulla polkupyöräkin. Pyörä seisoi säälittävän näköisenä jäätelökioskin vieressä.

Kirjalijan syntymäpäivät

Ostin niin pitkän mekon, että sitä piti ensin lyhenentää, etten olisi joka askeleella kompastunut koltun liehuviin helmoihin. En tiedä missä pitkää leninkiä voi käyttää, ei ainakaan töissä, sillä varpaita viistävät helmat näyttäisivät hassulta lääkärintakin alla. Suuri osa maailman naisista käyttää pitkiä mekkoja, joiden helmoihin jalat tahtovat sotkeutua. Joidenkin on pakko rajoittaa liikkumistaan peittävillä vaatteilla, jotkut asettavat esteet ihan itse pukeutumalla kapeisiin hameisiin ja korkeakorkoisiin kenkiin.

Kun lähdin pyöräilemään syntymäpäiville, yritin tunkea helmoja sukkahousujen vyötärönauhan alle. Eivät helmat tietenkään siellä pysyneet, vaan kietoutuivat pyörän polkimiin aina kun jouduin pysyähtymään. Näytin kuulemma hassulta pitkässä mekossa ja pyöräilykypärässä.

Syntymäpäiville osallistui vain naisia: nuorin kirjailija oli arvioni mukaan reilu parikymppinen ja vanhin 73 vuotias lady. Mukana oli myös meitä kirjoittajia, joilla ei ole kirjailijan statusta. Synttärisankari luki pätkän romaaniyritelmää, jonka oli kirjoittanut 14-vuotiaana. Luetussa tekstissä saattoi kuulla naisen kirjallisen lahjakkuuden. Siinä iässä ei kuitenkaan osaa vielä arvioida mikä on kulunutta ja kliseistä, eikä omaa tyyli ole vielä muodostunut. 14-vuotiaalla on erilainen käsitys syvällisyydestä kuin aikuisella. Moni aikuinenkin on on sitä mieltä, että mitä enemmän maailmantuskaa, surua ja masennusta teos sisältää, sitä syvällisempi se on.

Eräs runoilija kertoi kirjoittaneensa yhdeksänvuotiaana eroottisen romaanin luettuaan salaa Fanny Hillin, Laulu tulipunaisesta kukasta ja muuta alan kirjallisuutta. Yhdeksänvuotiaana kirjoitettu uskalias teos oli kuulemma kuvitettu laitos. Viime aikoina naisten kirjoittama eroottinen kirjallisuus on ollut muotia, ei kuitenkaan vielä lasten. Jotkut oppivat lukemaan ja kirjoittamaan kolmevuotiaina, jotkut vasta koulussa. Jotkut lukevat erotiikkaa salaa vasta murrosiässä, jotkut yhdeksänvuotiaana. Lehteilin joskus murrosiässä ystäväni Sarin kanssa vaivihkaa seksiopasta kirjakaupassa ja meitä nauratti hallitsemattomasti. Jostain syytä emme vielä tuolloin kyenneet hillitsemaan hihitystä: ensin alkoivat hartiat täristä ja suu nykiä, kunnes nolo hihittävä ääni purskahti muiden kuultavaksi. Kaikki hämmentävä ja kiusallinen nauratti eikä sille yksinkertaisesti mahtanut mitään.

Olen hävennyt kaikkea, mitä olen nuorena ja lapsena piirtänyt ja kirjoittanut ja hävittänyt riipustukseni aina sitä myötä kun ne ovat alkaneet näyttää noloilta.

Poljin kotiin vilkkaan kaupungin halki. Keskustorin olivat kesäiseen tapaan vallanneet kaljateltat, jotka oli aidattu rumilla metallihäkkyröillä. Miksi tori pitää aidata?

Vuorotteluvapaa

Kirjaan tähän yhteenvedon vuorotteluvapaastani. Eräs ystäväni sanoi vahingossa vieroitteluvapaa ja sitähän se on, vieroittautumista työstä. Kaikki vieroitus on vaikeaa, niin tämäkin. Lopullisesti en siinä onnistunut.

1. Oli aikaa matkustaa, joten kävin Thaimaassa, Malagassa ja Dublinissa. Huomasin, että yksin matkustaminenkin on antoisaa.
2. Oli aikaa kirjoittaa ja rampata Hesassa kirjoitusryhmässä. Aikaa ei ollut riittävästi, sillä käsikirjoitus vaatii vielä työtä, jota en jaksa tehdä työn ohella .
3. Oli aikaa lukea.
4. Oli aikaa (ja energiaa) käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa ja taidennäyttelyissä.
5. Oli aikaa tavata ihmisiä.

Oli aikaa.

Muuttuiko mikään? En vielä tiedä, mutta jotenkin tuntuu siltä. En koe työtäni samaan tapaan kilpailuna kuin aiemmin (en edes huomannut asiaa ennen vapaata). En halua edetä yhtään mihinkään. En tahdo kouluttautua vapaa-ajallani, enkä aio jatkossa mennä viikonlopun koulutuksiin, ellei se ole ihan välttämätöntä, enkä silloinkaan. Aion kieltäytyä ylimääräisistä hommista tai ainakin yritän tehdä niin.Yritän lähteä töistä ajoissa (ei onnistunut vielä ensimmäisellä viikolla). Koitan pitää huolta siitä, että liikun riittävästi.

Lähden hakemaan polkupyörän korjaamosta. Pyörän jarru jotenkin jymähti paikoilleen. Nuori mies sanoi laittavansa rasvaa jarruihin. On normaali kevätilma (sataa, sataa, sataa). Illalla menen syntymäpäiville, joilla on paljon kirjailijoita tai muuten vaan ihmisiä, jotka tyhmyyttään tuhlaavat aikaa kirjoittamiseen, vaikka voisivat sen sijaan vaikka kutoa mattoja tai rassata mopoja. Saisi kivat räsymatot lattialle tai hienon kulkuneuvon. Kirjoittamalla ryhti menee lysyyn ja kasvoista tulee kelmeät.

Elämän tarkoitus

Toimin tänään hetken mielijohteesta: villiinnyin ensimmäisen työviikon loppumisen ja auringon vuoksi ja menin syömään risottoa Trattorian terassille. En säälinyt itseäni, vaikka söin yksin. Tuuli oli niin puuskainen, että riisit lensivät lautaselta. Toivottavasti ne toivat hedelmällisyyttä jollekin lapsettomalle. Riisien joukossa oli ravunpyrstöjä.

"Pääskysestä ei päivääkään". Kaupungissa varma kesän merkki on jalkakäytävälle rauhallisesti kuseskeleva mies. Näin sellaisen tänään, joten nyt on kesä. Keltainen noro levisi asfaltilla laajalle alueelle, joten hätä oli varmaan suuri. Mies vaikutti keskittyvän toimeensa, eikä piitannut ohi kulkevista jalankulkijoista. Väistin lätäkköä, etteivät kengät kastuneet.

Söin valkosuklaavadelmajäätelötötterön Hämeenpuistossa ja kuuntelin takanani istuvaa nuorta miestä ja naista, jotka pohtivat elämän tarkoitusta. Ehkei elämällä ole mitään erityistä tarkoitusta. Oikeastaan tarkoituksettomuus tuntuisi ajatuksena huojentavalta.

Jäykkä polkupyörä

Osana uusvanhaa elämääni menin suoraan töistä jumppaan. Uusvanha on jotain samantapaista kuin uushopea eli alpakka, joista koulun hiihtokilpailulusikat oli valmistettu. En saanut yhtään alpakkalusikkaa. Minulla ei ollut urheilullisia lahjoja. Aloitan uuden urheilullisen elämäni kerta toisensa jälkeen aina yhtä toiveikkaana.

Töistä lähtiessäni huomasin, että polveni löivät loukkua nälästä, eikä minulla ollut jumpassa tarvittavaa juomapulloa. Siitä hörpitään virkistystä joka askelkyykyn jälkeen tai ainakin ollaan hörppivinään, jotta saadaan hetki levätä. Näppärä hoitaja etsi minulle (tyhjän) pirtupullon, joka huuhtomisesta huolimatta haisi sairaala-alkoholilta.

Jumpan jälkeen poljin kaupunkiin ja tein hätäjarrutuksen kahvilan kohdalla, sillä haaveilin teestä ja sämpylästä enkä pirtun makuisesta vedestä. Pyöräni meni siinä hötäkässä käsittämättömään jumiin, eikä takapyörä enää pyörinyt. Asettelin pyörän kahvilan seinää vasten (jalustin vai mikä härpäke se onkaan, ei laskeutunut maahan, sillä paikalleen jämähtänyt poljin oli tiellä). Teen ja leivän virkistämänä vedin polkupyörääni pitkin Hämeenkatua ja kun olin tehnyt sitä kymmenisen metriä, polkupyöräni jäykkyys helpotti ja takarengas alkoi pyöriä. Voi sitä riemua! Pyörimättömän renkaan ja katukivetyksen välille kehittyy melko voimakas kitka, joten ihan helppoa polkupyörän vetäminen ei ollut.

Vähäisen jäljelle jääneen vapaa-aikani makasin sohvalla, tuijottelin kattoa ja söin hollantilaisia lakritsimakeisia.

Saivareet

Netin sanakirjan mukaan nit suomentuu saivareeksi. Kuvahaku tuo läppärin ruudulle lukuisia rasvaisia hiuskuontaloita, tiheäpiikkisiä kampoja ja täisukukuntia.

Sain kuunnella ja katsella kolmea ihanaa kypsää miestä, joista muodostuu hollantilainen trio nimeltään Nits (bändiin on joskus ammoisina aikoina kuulunut neljä muusikkoa). Nits on kiertänyt takahuoneesta, klubista ja hotellista toiseen jo 70-luvulta lähtien. Miesten musiikki on saanut vaikutteita 60-luvun brittipopista.

Meno oli taas kerran musikaalista ja innostunutta ja taustalla kulkevat videot tukivat musiikkia hienosti. Tampere-talon pieni sali oli täynnä varttuneita faneja ja samantapainen joukko kokoontunee tänään Savoy-teatteriin heitä kuulemaan. Bändi soitti oikein väliajan kanssa ja muutaman kerran yleisö sai huutoäänestyksellä valita kahdesta kappaleesta mieleisemmän.

Pidin erityisesti laulaja-kitaristista  (Henk Hofstede), joka on monipuolinen muusikko. Miehen itseironisia välispiikkejä oli ilo kuunnella. Henk kertoi New Yorkilaisesta klubista, jossa kaikki suuruudet ovat esiintyneet, Nits myös. Keikka oli kahdelta aamuyöstä ja kuulijoita oli paikalla viisi (kaikki hollantilaisia ja seuraavan bändin soittajia). Epäilen, että Henk liioitteli, mutta niin kuuluu tehdä. Miehillä täytyy olla edelleen intohimo musiikkiin, sillä takahuoneissa ei ole ikkunoita ja kiertueella näkee vain hotellihuoneita.

Toimi Kankaanniemi on yleisen pilkan ja vahingonilon kohteena. Seurakunta antoi onneksi anteeksi. Minäkin lepyin, vaikka minua ei edes vongattu. Lääkäripiireissä on pohdittu millä diagnoosilla sairausloma on kirjoitettu, sillä häpeä ei siihen oikeuta. Eduskunnasta saanee muutaman päivän vapaata ihan omalla ilmoituksellaan.

Lehdillä on nyt lokoisat päivät, sillä toimittajilla on Kankaanniemi ja Aarnio. Mikä onkaan parempaa kuin julkiuskovaisen kärähtäminen naisten vonkaamisesta ja huumekaupasta epäilty huumepoliisi. Puuttuu enää pimeää työvoimaa käyttävä, epäilyttävän osakesalkun omistava kommunisti sekä vihreiden edustaja, joka valuttaa likavedet Nuuksion Pitkäjärveen.

Työssä taas, päivä 2

Vanhat terveydenhuollon tietojärjestelmät olisi purettava kuin hometalot ja rakennettava tilalle uusi yhteinen raikas pytinki. Vanhaa ei kannattaisi korjata, sellainen "On tää vähän parempi kuin ennen" siivous ei auta.

Olen hiljalleen alkanut tottua työelämään. "Kyllä minä vielä tämän ehdin ennenkuin menen vessaan" on mottoni. Potilaat ovat olleet kivoja ja on tuntunut, että on jotain pientä voinut tehdä heidä hyväkseen. Alan taas saada palkkaa!

Ei olisi pitänyt eilen syödä omenaa samalla kun kirjoitin, sillä sormet tarttuvat näppäimiin.

Lähden kohta nauttimaan Nitsin musiikista, joten en ehdi avautua tämän enempää.

Huopatossutyttö

Työkaverit sanoivat jo puolilta päivin "Näytät stressaantuneelta!". Yhdeksän kuukauden vuorotteluvapaan vaikutus kesti siis noin neljä tuntia.

Menin töihin hymyillen, heitin kahvihuoneen pöydälle Pandan tehtaanmyymälästä ostamani keksit ja ulkonäkövialliset suklaat. Avasin tietokoneen (n. 10 min), yritin avata laboratorio-ohjelman, soitin tukeen ja pyysin uuden salasanan, avasin potilaslistan, potilaskansion, rtg-ohjelman, monitorointiohjelman ja ihan lopuksi sähköpostin, jossa minua odotti 357 uutta viestiä. Söin sämpylälounaani tietokoneen ääressä, ripottelin muruja näppäimistölle ja piirsin sormillani rasvaisia jälkiä hiiren kylkeen. Valmistelin innottomasti ensi viikon referaattiesitystä. Töistä lähtiessä sanoin "Minä selvisin tästä päivästä", jolloin kaimani valisti "Tänne pitää tulla joka päivä".

Lepään kotivillatakissani, jalassani on sievät huopatossut, jotka ostin huopatossutehtaan tehtaanmyymälästä. Liityin kanta-asiakkaaksi (sain tossuista 10 % alennuksen) ja jos ostan vuoden aikana kymmenet huopatossut saan seuraavista jonkun alennuksen ja vaikka en ostaisikaan vastaanotan säännöllisesti viestejä huopatossutarjouksista. 

Päivän kokemuksella voin sanoa, ettei vuorotteluvapaa ole ratkaisu kaikkiin elämän ongelmiin. Jos nyt päättäisin fokusoida kaiken tarmoni työhön, niin olisin onnellinen, mutta olen ikävä kyllä piloilla. Olen saanut maistaa vapautta. Työni on hyödyllistä ja siinä on paljon hyviä puolia, mutta niistä en kerro tänään.

Ihana kouluni

Kuvassa karkaamme vanhojen päivänä lähiöravintola Tuulikanteleseen, joka oli oikein tanssiravintola. Siellä ei oltu kovin tarkkoja asiakkaiden iästä, joten kuppilasta tuli nuorison keskuudessa suosittu.  Isälläni oli tapana sanoa "Sieltä se kanteletar tulee".

Kouluni edustaa lättänää betoniarkkitehtuuria. Takapiha oli päällystetty asfaltilla ja sinne oli pysäköity opettajien autot. Etupihaa peitti hiekka. Pihassa ei kasvanut yhtään kasvia. Pelasimme pesäpalloa koulun viereisellä hiekkakentällä. Pojat nostivat liikunnanopettajan auton parkkipaikalta kahden katosta kannattavan pylvään väliin, niin ettei sitä saanut ajamalla mihinkään. Nyt katos oli lasitettu.

Koulun taakse oli istutettu puita ja etupiha oli laatoitetttu, sinne oli ripoteltu pensaita ja kannettu penkkejä nykyajan huonojalkaisia koululaisia varten. Koulun aulaan oli aseteltu sinisiä istuimia ja kattoon pultattu suuri televisioruutu. Samassa aulassa veisasimme virsiä ja pyöryneitä vilvoiteltiin. Penkkejä ei tuolloin vielä ollut.

Luokallamme oli parikymmentä oppilasta, joista yksitoista saapui luokkakokoukseen. Entinen poikaystävä ei tullut paikalle, joten jännitin turhaan moista mahdollisuutta. Joimme kuohuviiniä, katsoimme vanhoja valokuvia ja arvailimme kuvissa poseeraavien oppilaiden nimiä. Luokkamme ammattivalokuvaaja kuvasi meitä kännykkäkameralla. Kerroimme vuorotellen elämästämme, jotkut lyhyesti ja yksi monisanaisemmin (niinkuin aina).

Muistelimme bileitä, joissa joimme valkovenäläisiä ja tanssimme hitaita Barry Whiten tahdissa. Luokaltamme muodostui kaksi avioparia. Johtuiko tämä pariutuminen kenties valkovenäläisen ja Barry Whiten katalasta yhdistelmästä?

Puhuimme opettajista ja olimme melko yksimielisiä siitä, että äidinkielen opettaja oli meille tärkein. Söimme Kummisedässä ja vähän tansimmekin. Sovimme seuraavan tapaamisen jo kahden vuoden päähän. Näitä pitää tihentää, ettei kovin moni ehdi kuolla.

Luokkakokous

Kärsin lievästä työhönpaluuahdistuksesta. Altistin itseni työpaikkailmalle toissapäivänä, jolloin minulle kehkeytyi kutinaa, nenän tukkoisuutta, vatsanväänteitä, huimausta, hallusinaatioita, kasvojen punoitusta, hartiapakotusta, lämmönnousua (mitaten ei kuitenkaan kuumetta) ja päänsärkyä.

Yritin perehtyä uudistettuun potilastietojärjestelmään ja huomasin, ettei siitä ole vieläkään tullut ihanaa. Uudessa systeemissä tekstit on pakotettu valmiiden otsikoiden alle, joka periaatteessa on ihan hyvä, mutta otsikot ovat mielestäni osittain vääriä ja väärässä järjestyksessä. Olen aina inhonnut otsikoimattomia pitkiä potilaskertomustekstejä.  Jotkut kollegat eivät tiedä, että tekstin voi jakaa kappaleisiin.

Teen lähtöä Kuopioon, eikä minulla ole mitään päällepantavaa. Huomenna on luokkakokous, johon on ilmoittautunut 12 luokkakaverusta lukioajalta (meitä oli 20). Keräsin mukaani vanhoja valokuvia. Albumeja selaillessani huomasin, että onhan elämäni ollut lopulta hyvä. Valokuvat ovat positiivisia dokumentteja, sillä niitä otetaan silloin kun on mukavaa, eikä raastavia riitoja ole tapana ikuistaa.

Arvostelija

Ruokaravintoloissa kysytään usein "Maistuiko ruoka?" joka on sinänsä älytön kysymys. Eräs vanha tuttuni vastasi tarjoilijan  kysymykseen tyynesti  "Maistui, mutta pahalta".

Kävin eilen M:n kanssa italialisessa ravintolassa syömässä. Annokseni mainittiin sisältävän maukasta kasvisrisottoa ja pariloitua merilohta. Lautaselleni oli kauhottu runsaasti vetistä risottoa, jonka päälle oli aseteltu lohipala ja kaiken ylle oli heitetty muutama rucolan lehti. Risotto ei ollut maukasta. M söi raikasta tomaattisalaattia (raikkaassa tomaattisalaatissa oli runsaasti kurkkua) ja halloumijuustolla kuorrutettua kesäkurpitsa-munakoisopaistosta. Kesäkurpitsat olivat jääneet raaoiksi. Kun tarjoilija haki lautasemme, hän kysyi klassisen kysymyksen "Maistuiko ruoka?". Minulla ei ole tapana valittaa, mutta mainitsin melko kiltein sanavalinnoin risoton vetisyydestä. M moitti annostaan hieman voimakkaimmin sanakääntein. Tarjoilija ei laskuttanut ruoasta mitään. Epäilimme, että hän luuli meitä ruokatoimittajiksi. Nainen puolusteli risoton koostumusta sillä, ettei italialainen kokki ollut sinä iltana paikalla. Lähdimme ravintolasta hilpeällä mielellä, mutta en aio siitä huolimatta mennä sinne uudestaan.

Frenckellissä näytetään irlantilaisen Conor McPhersonin näytelmää "Yön kulkijat".  Sen on ohjannut Mikko Viherjuuri. Kaikki näytelmän tapahtumat keskittyvät Tommyn (Jukka Leisti) karuun vuokrahuoneeseen. Näyttämöä on muutettu niin, että osa katsojista istuu näyttämön takana. En tiedä mitä tällä järjestelyllä saavutettiin. M istui varsinaisessa katsomossa ja minä tässä tilapäisessä näyttämön takana sijaitsevassa. Minusta tuntui, että näyttelijät näyttelivät sille toiselle katsomolle ja M:stä tuntui samalta.

Vaimostaan eronnut Tommy tekee hanttihommia oppimisvaikeuksista kärsivän ystävänsä Docin (Esa Latva-Äijö) kanssa. Näytelmän alussa Tommy tuo asuntoonsa pahoinpidellyn nuoren naisen Aimeen (Anna Andersson) ja siitä kaikki alkaa. Näytelmässä esiintyvät myös Tommyn setä Maurice (Mikko Hänninen), joka omistaa asunnon, sekä Aimeen väkivaltainen entinen poikaystävä Kenneth (Marttti Manninen). Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö tuntuvat näytelmässä uskottavilta. Näytelmän ensimmäinen puoliaika loppuu hyytävästi, mutta jotenkin sitä ei enää väliajan jälkeen hyödynnetä. Luin äsken näytelmän loistavat arvostelut, mutta minua näytelmä ei jostain syystä oikein koskettanut. Ehkä "Yön kulkijat" pitäisi katsoa myös näyttämön "oikealta puolelta".

Joku mummo eturivissä kommentoi näytelmää ystävättärelleen ja se kuului vaivattomasti näyttämön takareunaan saakka.

Jupinaa

Maamme kansalaisista pidetään huolta monin tavoin. Kaikesta huolimatta meitä ei ole vielä riittävästi suojeltu ulkomaalaisten kohtaamiselta. Nyt onneksi mietitään, millä tavoin voitaisiin kieltää ulkomaalaisten turistien yöpyminen muuallla kuin Sokos-hotelleissa. Sohvasurffaus on kiellettävä mitä pikimmin, sillä siinähän nuoret ihmiset eri puolelta Erooppaa tutustuvat toisiinsa. Ei sellainen sovi. Se, että nuori maksaa kiskurivuokraa, ei oikeuta tarjoamaan sohvaa jonkun repputuristin lyhytaikaiseksi lepopaikaksi.

Meillä suomalaisilla on erityisen suuri oma reviiri. Se näkyy ihmisten kohtaamisissa ja siinä, että mieleisin olotila meille on korpimökki, jonka ainoa sallittu vieras on pihapuussa pesivä kottarainen.

Olen pariiin kertaan käynyt Kuubassa, jossa ihmiset koskettavat toisiaan ja jakelevat yhtenään poskisuudelmia. Kun kerrostalossa järjestetään juhlat, asetetaan stereoiden volyymi kipurajalle ja avataan varmuudeksi ovet porraskäytävään. Kodit ovat pieniä ja kurjia, mutta ilma on lämmintä, joten elämistään täytyy laajentaa kadulle.

Onko kyse siitä, että meillä omistaminen on niin tärkeää, kun taas Kuubassa kukaan ei omista juuri mitään? En ihannoi kuubalaista järjestelmää, mutta voisimmeko pikkuisen löysätä ulko-oviamme?

Tämä provosoituminen tapahtui aamun Hesaria lukiessa. Mitä tämä minulle kuuluu? Vietin kivan loman tuntemattoman malagalaisen pariskunnan kotona, käytin heidän kylpyhuonettaan ja keittiötään ja join heidän valkoviiniään. Samalla sain tietää Espanjasta ja espanjalaisista paljon enemmän kuin Berlitzin matkaoppaasta.

Tampereen teatterikesä lähenee ja sinne pääsee jo 3.8! Saan tänäkin vuonna leikkiä teatterikriitikkoa. Varailin lippuja mm. ruotsalaiseen Vanja-enoon, hollantilaiseen musiikkiteatteriin (A Bebop Story), Komin Vallankumoukseen, irlantilaiseen monologiin (Belfast Boy), Q-teatterin esitykseen (Jotain toista) ja ohjelmatelttaan kuulemaan Brelin lauluja.

Faktaa vai fiktiota?

Vielä kuusi päivää ennenkuin palaan töihin yhdeksän kuukauden vuorotteluvapaan jälkeen. Ei paniikkia, ei vielä. Eilinen päivä kului kirjoittaen, lukien, pyykkiä pesten ja silittäen ja kaupassa käyden. Kaikin puolin mielenkiintoinen päivä siis.

Katsoin televisiosta Karl Ove Knausgårdin haastattelun. Mies on kirjoittanut 2500 sivua elämästään ja kertoo, ettei pitänyt siitä, siis omasta ja lähimmäistensä elämästä kirjoittamisesta. Hän myöntää, että kyse on fiktiosta, sillä vaikka hän muistaa asunnot ja muun ympäristön hyvin, hän ei pysty palauttamaan mieleensä tapahtumia tai sitä mitä sanottiin kovinkaan tarkasti. Hän on kirjallisista syistä tehnyt joitakin muutoksia elämäänsä.

Uskon, että jokaisen ihmisen elämästä voi kirjoitaa mielenkiintoisesti, jopa minun. Voisin kertoa, että eilen Knausgårdin haastattelua katsoessani kirjoitin sähköpostia ja tein kirjoitusvirheitä. Satuhäät ohjelman alkaessa raahasin silityslaudan ja raudan olohuoneeseen. Valutin keittiön hanasta vettä silitysraudan vesisäiliöön. Vesi on valutettava ohuena nauhana, jotta se soljuu pienestä aukosta, joka johtaa vesisäiliöön. Silitysraudan töpseliä joutuu tunkemaan voimalla olohuoneen pistorasiaan. Alkuun silitysrauta sylkee vettä äkäisesti, mutta rauhoittuu melko pian. Silitin pussilakanat ja kiersin ne silittämisen jälkeen tiukalle rullalle. Rakastan sileitä lakanoita, silitän t-paidatkin. Silittäminen on meditatiivista toimintaa. Nousin Aallon kolmijalakaiselle jakkaralle yltääkseni laittamaan lakanat ylähyllylle, jossa ne makaavat kuin siistissä halkopinossa.

Lähden viikonloppuna Kuopioon luokkakokoukseen. Syömme, juomme kuohuviiniä, muistelemme menneitä, jotka muistamme kukin tavallamme. Niistä on tullut fiktiota. Katsomme toisiamme ja toteamme "Et ole vanhentunut yhtään!", joka sekään ei ole totta.

Toivon, ettei Suomi yllä jääkiekon loppuotteluihin, sillä silloin yksi luokkakaveri ei pääse tapaamiseen, vaan hänen on lähdettävä Prahaan kuvaamaan. Näin epäisänmaallinen olen.

Äiti rentoutuu

Eilisessä Hesarissa muisteltiin, miten oma äiti rentoutui. Itselläni on mielikuva äidistä, joka makaa kyljellään sängyssä, lukee kirjaa ja näyttää poissaolevalta. Vanhempani olivat (ja ovat) aina kahdestaan, eikä heillä ole omia ystäviä, vaan he seurustelevat toisten pariskuntien ja sukulaisten kanssa. Muistan, kun isä oli työmatkalla (harvoin sellaista tapahtui) ja äiti lähti elokuviin. Se oli niin poikkeuksellista, että pystyn palauttamaan mieleeni jopa elokuvan nimen: "Bonnie ja Clyde". Jäin pikkusiskojen kanssa kotiin. Olin todennäköisesti tuolloin 14 -vuotias ja äitini vasta 33-vuotias.

Nukahdan usein kesken televisio-ojelman. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka lopulta oli eilisen brittidekkarin roisto. Heräsin hetkeksi kesken ohjelman ja kun avasin silmäni, edellisessä osassa ammuttu ja varmuuden vuoksi vielä poltettu patologi juoksenteli yhtä komeana ja vetreänä kuin ensimmäisen osan alussa. En voisi kuvitella kenenkään tuntemani patologin hölkkäävän yhtä kepeästi roistoja pakoon. He tuskin viitsisivät selvitellä rikosta henkensä kaupalla vaan hyppäisivät nopesti Budabestin lentoasemalla Finnairin Helsingin koneeseen. Nukahdin uudestaan ja suljin television kun lopputekstit laskeutuivat pehmeästi ruudun poikki. Television katselu on hämmästyttävän rentouttavaa. Ikävä kyllä virkistyn matkalla sohvalta sänkyyn, sillä matka on lyhyt, mutta kuitenkin niin pitkä.

Makkara tuulettaa ja muuta mukavaa

Soitin äidille puoli yhdeksän aikaan. Yleensä hän vastaa puhelimeen ennenkuin se oikeastaan ehtii edes soida, nyt jouduin odottamaan tovin. Äiti oli ollut yläkerrassa ja puhelin alakerrassa. Isä keitti äitienpäivänä poikkeuksellisesti aamukahvit ja äiti sinnitteli sängyssä, vaikka muuten heräsi (ja herää edelleen) aina ensimmäisenä. Isä on aamu-uninen. Äitienpäivänä juotiin kakkukahvit ulkona, vaikka palelsi. Eräänä äitienpäivänä sisko heitti provokatiivisesti puukenkänsä ilmaan ja se osui vahingossa äitiin. (Sarjassa rakkaat lapsuusmuistot)

Omat lapseni eivät ole vielä minua onnitelleet ja mitä todennäköisimmin nukkuvat edelleen. Kun he vielä asuivat kanssani, he väittivät, että paukutin aamuisin kattilankansia. 

Hesarissa haastateltiin kuopiolaisia päiväkotilapsia, joista Roivainen oli suosikkini. Lapset olivat askarrelleet äideille laukut, jotka kuvassa kylläkin näyttävät meikkipusseilta. Laukut oli koristeltu äitien mielijutuilla "Tässä on leppäkerttu, hämppi, orava, kettu ja masikkahilloa, koska äiti tykkää mansikkahillosta" esittelee Roivainen. Äiti pitää siis myös hämähäkeistä. "Sen lempiväri on musta ja mieliruoka herne", Roivainen paljastaa. Näen mielessäni lahganlaihan uranaisen pikkumustassa. Roivainen kertoo lisää äidin ruokamieltymyksistä "Minun äiti tykkää pippurista, mutta ei vaan totu siihen".

Elsa Saisio lukee Ylen ykkösellä äitinsä kirjoittamaa kirjaa "Dianan lokikirja". Luentaa on hauska kuunnella, mainitaanhan kirjassa usein lukijakin. Pirkko Saisio ja hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo ostavat hetken mielijohteesta veneen, jonka lokikirjasta on kyse. Olen ostanut kyseisen kirjan  divarista, mutta en ole jostain syystä jaksanut lukea sitä, mutta kuunteleminen on eri juttu. Kirjassa ei tapahdu mitään tavallisia venesattumuksia kummempaa, mutta kai juuri siksi se viehättää. Aina muistetaan luetella keitä veneessä kulloinkin on "Honksu, Saikki, Elsa, Kengu ja Kane". Kengu on pehmolelu. Aina kerrotaan mitä on syöty, sillä veneillessä syöminen on (sään jälkeen) tärkeintä "Veneessä syötiin kääretorttua ja kermavaahtoa, Taalintehtaalla lohipitsaa ja olutta. Ja sitten kiireesti kotiin laittamaan ruokaa", "Illalla juotiin retsinaa ja juteltiin Kanen kanssa aamuyöhön".

Raahauduin eilen Sara Hildenille ja olin muka kultturelli, todellisuudessa haaveilin kakkukahveista museon kahvilassa. Museossa on esillä itävaltalaisen Erwin Wurmin (muistin nimen väärin Wurst, joka sopisikin hyvin, sillä onhan esillä mm. "tuulettava makkara"- patsas) humoristisia veistoksia. Wurm on laajentanut veistoksen käsitettä: Wurmin piirrokset ja valokuvatkin ovat kuulemma veistoksia ja museossa voi itse tehdä minuuttiveistoksia  taiteilijan ohjeiden mukaan juuriharjan, tyhjien pesuaineputeleiden ja kahden vadin avulla. Näyttelyssä on esillä valtava poliisin koppalakki: museovahti kysyi haluanko mennä lakin alle, jotta hän voi ottaa kännykälläni kuvan lakista ja minusta.

Kakkukahvit olivat makoisat. Jälkeenpäin harmitti: miksi en ostanut sitä vuoden museokorttia, joka olisi maksanut 54 euroa, Erwin Wurmin näyttely maksoi 12 euroa.

Etsintää

Huomattava aika elämästäni kuluu etsimiseen: etsin itseäni, elämän tarkoitusta, puhelintani ja Tiimari-lasejani. Kaksi viimeksi mainittua yleensä löytyvät.

Olin eilen kuuntelemassa väitöstä. Väittelijä oli kokenut, viisas kliinikko ja aihe ainakin pinnallisesti tuttu, joten tilaisuus oli viihdyttävä. Kyseessä on oikeastaan näytös, sillä väitöskirja koostuu osatöistä, jotka vertaisarvioitu ja ne on julkaistu arvostetuissa kansainvälisissä lehdissä. Kirjan on tarkastanut kaksi asiantuntijaa ja se on hyväksytty yliopistossa. Tällä kertaa väittelijä näytti kovin tyyneltä ja myhäilevältä. Kustos (tilaisuuden "valvoja") kaatoi lasin vettä syliinsä ja saimme seurata, kun hän yritti pyyhiskellä märkää pöytää ja housujaan. Eräs tuttu kertoi, että hän oli ollut väitöksessä, jossa kustoksella oli ollut nuha. Mies kaivoi frakin taskusta pitkän pätkän keltaista vessapaperia ja niisti nenänsä.

Opiskeluaikoina olen ollut kovin vaatimattomissa pienissä muutaman hengen väitöskaronkoissa. Työpaikallani niistä on tapana tehdä näyttävä tilaisuus iltapukuineen, musiikkiesityksineen ja bändeineen. Hauskaa oli ja silmäkulmiaan sai pyyhiskellä. Kaikki kysyivät kauanko vuorotteluvapaa vielä kestää (vielä viikko on jäljellä). Ensimmäisellä työviikolla ei ole vielä päivystystä, toisella on.

Toimittaja haluaisi haastatella minua ammattiasioista erääseen kaupalliseen lehdykkään. Olen miettinyt asiaa ja vastaus on jämäkkä ehkä.

"Hyvä terveys" lehdessä oli juttu uupuneesta lääkäristä. Hienoa, että lääkäritkin uskaltavat tulla julkisuuteen tällaisessa asiassa. Perinteisesti olemme olleet kaikkivoipia, eivätkä meitä ole uupumukset, masennukset tai minkäänlaiset heikkoudet koskettaneet. Eivät ainakaan julkisesti.

Jos minä olen kevät

Tapasin Neljännen linjan kirjoitusryhmän viimeistä kertaa. Joimme opiston tarjoamaa seisahtanutta kahvia ja ihailimme opettajan uutta mekkoa, joka oli tehty farkkujen ja farkkutakin palasista. Opettajalla on toinen toistaan hienompia leninkejä, joista olen hänelle vilpittömän kateellinen.

Kirjoitimme. Tai istuin ja kuuntelin, miten toisten kynä liikkui varman oloisesti muistikirjan lehdillä tai sormenpäät ponnistivat vaivattomasti läppärin näppäimeltä toiselle. Minäkin liikuttelin näön vuoksi sormiani, sillä mitä järkeä istumisessa muuten olisi.

Opettaja oli repinyt sivuja jostain antologiasta (huonoja tekstejä, joutivat revittäväksi). Meidän piti luoda tekstistä jotain uutta tussin avulla, mustaamalla tarpeettomat sanat. Samaa voi tehdä sanomalehtiartikkelille. Helsingin sanomat järjesti sanomalehtirunokilpailunkin aikoinaan. Minä väritin melkein kaiken piiloon:

Kolme siltaa

kukkia ja lintuja

joki oli sininen silkkinauha

kaipaaville oli tarjolla meri

Jälkeenpäin istuimme hetken Sivukirjastossa: viihtyisä pubi, jonka ikkunalaudoille on kasattu kirjoja. Seinällä roikkuvat Urho Kekkosen ja Tarja Halosen kehystetyt valokuvat. Istuin  vankina ikkunalaudan ja P:n välissä. Pyysin E:tä ostamaan minulle lasin valkoviiniä. E väitti, että tiskin takana oli sanottu "tällainen lasi sille vaalealle naiselle, se tarvitsee sitä", viinilasi oli piripintainen ja se annettiin kuulemma ilmaiseksi.

Loppu on aina haikea.  Nyt on kuitenkin kevät, jonka kuuluu olla hilpeä vuodenaika, joten lähden suihkuun ja sitten johonkin, en vielä tiedä mihin. 

Kursaillaan

Kun puhutaan Volter Kilven romaanista "Alastalon salissa", muistetaan aina kertoa, että romaanissa valitaan sopivaa piippua kymmenien sivujen verran. Miksi totitarjoilusta vaietaan? Onko niin moni lukija uupunut jo piippujen kohdalla?

Romaanin toisessa osassa Alastalon salissa tarjotaan rommia ja konjakkia. Lasit on katettu pöytään ja niihin on kaadettu vesi, alkoholi vielä laseista puuttuu. Saamme lukea sivutolkulla miten ja missä järjestyksessä Langholma, Pukkila, Härkäniemi, Lahdenperä ja kumppanit kävelevät pöydän ääreen, valitsevat kahdesta juomasta mieleisen, katselevat karahvia valoa vasten ja seuraavat miten  alkoholi sekoittuu veteen. Kilpi kirjoittaa perusteellisesti minkälaisina paloina sokeri on, kuinka paljon kukakin sokeria juomaansa sekoittaa, miten palaa paikoilleen ja lopulta maistaa juomaa. Kirjailija kertoo kuinka Pukkila huijaa itselleen muita vahvemman totilasillisen. Kursailu kuului noinakin aikoina asiaan, mutta vain silloin kun oltiin ihan varmoja, että kursailusta huolimatta jotain tarjotaan.

Alastalon salissa romaanin toinen osa on menossa sivulla 90. Alan pitää kirjasta.

Kursailu on osa kohteliasta suomalaista kyläilyperinnettä. "Ottaisitko kahvia?" "Ei minua varten tarvitse, mutta jos itse juot, niin voinhan kupillisen ottaa" Vieraan löisi ällikällä vastaus "Mieleni ei tee kahvia". Jos vieras ei halua olla vaivaksi hän sanoo "Join juuri kupillisen". No tämä oli ennen, silloin kun kylään tultiin yllättäen. Nyt vierailuille on laadittu tarjoilusuunnitelma jo etukäteen.

Ulkomaalaiset liikkuvat porraskäytävissä

Näin viime yönä unta työpaikasta, jossa ei ollut oikein mitään tekemistä. Lueskelin sanomalehtiä ja yritin näyttää tarpeelliselta. Työunet lisääntyvät sitä myötä kun työhönpaluu lähenee.

Olen monta kertaa yöpynyt Airbnb:n kautta ja kokemukset ovat olleet positiivisia. Järjestelmän avulla pääsee melko edullisesti asumaan tavalliseen asuntoon, sinne missä paikallisetkin asustavat. Tämän aamun Hesarissa kerrotaan kauhutarinaa vuokralaisesta, joka käytti vuokraamaansa asuntoa kyseiseen majoitustoimintaan. Ymmärrän, ettei sellaista voi ilman asunnon omistajan lupaa tehdä.

Jutussa pidetään muutenkin majoittamista asukkaita häiritsevänä ja pohditaan miten se voitaisiin kieltää. Majoittujat pelottelivat viereisen rappukäytävän mummoa kysymällä majoituspaikkaa kielellä, jota mummo ei taitanut. Porraskäytävässä liikkui ulkomaalaisia ja avaimia heitettiin parvekkeelta. Ilman muuta sellainen on saatava loppumaan mahdollisimman pian.

Ylen Areenalta on nähtävissä ohjelma kahdesta suomalaisesta naisesta, jotka kiertävät Mustan meren sohvasurffaamalla. He tutustuvat maaseutuun ja kaupunkeihin, asuvat drag-tähden ja sikaa kasvattavan mummon luona. Näin he oppivat lisää maailmasta ja ihmisistä. He liikkuvat porraskäytävissä paikallisia ihmisiä pelottelemassa. Sellainen pitäisi kieltää!

Ulkomaalaiset turistit ovat tervetulleita Suomeen, kunhan he asuvat ketjuhotelleissa, pysyttelevät huoneissaan ja syövät hotellin ravintoloissa.

Perinnekateus

Kaverin kotona luettiin jouluaaton ruokapöydässä jouluevankeliumi. Meillä ei luettu. Olin asiasta pahoillani, sillä opettajakin oli sanonut, että näin kuului kunnon perheessä tehdä. Opettaja oli minulle suurin auktoriteetti.

Facebook- ystäväni on alkanut kärsiä perinnekateudesta ja huomaan itsekin potevani samaa ikävää vaivaa. Kadehdin ihmisiä, jotka kattavat kuohuviinit ja mansikkakakut joka vappu Ullanlinnanmäelle. Pääsiäisenä he askartelevat virpomisvitsat, maalavat munia ja tarjoavat karitsanpaistia kolmellekymmenelle vieraalle. Juhannuksena he purjehtivat saareen, polttavat kokkoa, pystyttävät juhannussalon ja juoksevat ympäri yön ilkosillaan poimimassa yrttejä tyynyn alle. Joulun te arvaattekin.

Näiden ihmisten syntymäpäivät ovat suuria spektaakkeleita ja heidät kihlataan Eiffel-tornissa. Häissä järjestetään morsiamen ryöstö, leikataan yhdessä täytekakkua, poljetaan jalkaa ja heitetään morsiuskimppu ahneille vanhoillepiioille. Minä menin naimisiin maistraatissa kiinatossut jalassa, enkä ole ollut koskaan kihloissa. Erohan siitä tuli.

Perinneihmiset säilyttävät vintillä laatikoita, joiden kylkiin he ovat tekstanneet siististi: joulukoristeita, pääsiäiskoristeita, vappurekvisiittaa, rapujuhlatamineita ja häämuistoja.

Mummo inhoo keinutuolii

Kävin designtorilla, jossa kilpaillaan siitä, kuka älyää ensimmäisenä tehdä tiskirätistä jalkalampun. Sellaista ei ole vielä tehty ja tuskin tehdäänkään, sen sijaan koruja valmistetaan mm. Legoista, lusikoista, polkupyörän sisäkumista ja pingispalloista. Halvasta mieluiten jätteeksi päätyvästä  materiaalista ideoidaan jotain huomattavasti kalliimpaa. Kun joku keksii hyvän idean, niin hetken päästä kaikki käsitöitä näpräävät tekevät sitä samaa, niin kävi oluttölkin sulkijoille (vai miksi niitä sanotaan) ja kahvipusseille. Olen jo aiemmin ostanut mm. pyörän ketjujen osasista tehdyn kaulakorun sekä korun, joka on valmistettu pyörän sisäkumista ja nyt hankin pingispallohelmet, jotka ovat huomattavan kevyet, mutta näyttävät. Ihailen käsityöläisiä, mutta ikävä kyllä käsityö maksaa.

Keskustorin nurkalla, Laikun lavalla lauloi tänään Dave Lindholm. Miehen välispiikit ovat tajunnanvirtaa, jota välillä ymmärtää luultavammin vain taiteilija itse  "joo, joo, tuhannet vuodet kuluvat, synnit pysyvät samana" (edellä mainittu oli selkeä).

Mummo inhoo keinutuolii
Painaa HD:llä pitkin Suomee
Annan kitaran laulaa taas

Kävin eilen takavappujuhlissa. Tunsin ainoastaan juhlien isännän ja emännänkin vain  jotenkuten. Erinomaiset juhlat: tarjolla oli viiniä, kuohuviiniä, teekkarisimaa (sisältää alkoholia), tavallista simaa ja munkkeja. Lauloimme Savolaisten laulun ja Kansainvälisen ja paljon muuta. Isäntä soitti pianoa, kitaraa, mandoliinia ja haitaria. Koska kaikille ei olisi riittänyt tuoleja, suurin osa vieraista seisoskeli. Vierasjoukon perustan muodostivat toimittajat, paikalla oli myös stand up koomikko, näyttelijöitä ja sekalaista sakkia, josta en tiedä mitään.

Mistä hyvät juhlat muodostuvat? Alkoholista, sosiaalisista vieraista (mukaan voi sijoitella myös sosiaalisesti rajoittuneempaa väkeä, mutta sitä on hyvä olla hieman vähemmän) yhteislaulusta ja juhlan kohtuullisesta kestosta. Takavappujuhlat loppuivat jo yhdeksältä, jolloin kukaan ei ehtinyt juoda liikaa, eikä kenenkään tarvitse tänään hävetä käytöstään. 

Lauantain esseitä ja esteitä

Vietin perinteistä vappupiknikkiä Tammelassa, pienellä puistokaitaleella, jossa tuskin kukaan on aiemmin juonut kuohuviiniä. Jostan syystä kerrostalojen välissä istuminen alkuun hieman nolotti, tunne hävisi kuohuviinin myötä. Sekalainen porukka nuorempaa ja vanhempaa polvea kokoontui syömään itse valmistettua perunasalaattia, lihapullia, parsaa, lohimössöä, munkkeja (ostettu Pyynikiltä) ja voitaikinanyyttejä, joiden sisälle oli piilotettu suppilovahveroita, kanttarelleja ja herkkusieniä.

Pienestä soittimesta kaikui "Eespäin, eespäin.." Minun päähäni on lapsena paukutettu, ettei ulkona saa soittaa musiikkia, joten jouduin taistelemaan, etten käynyt hiljentämässä vallankumouksen ääntä. Juuri kun olimme asettuneet nauttimaan virvokkeista ja ruoasta, mustamaija ajoi kävelyvauhtia vieritsemme. Nostin käteni ylös antautumisen merkkinä,  mutta putkat olivat ilmeisesti täpötäynnä sillä poliisit tulkitsivat toimeni vilkuttamiseksi.

Kuulin piknikillä jutun naapurista, joka kiinnittelee nuppineulalla keltaisia "post it"- lappuja narulla kuivuvaan pyykkiin. "Valuvaa pyykkiä ei saa kuivattaa kuivaushuoneessa!" oli kiinnitettu ulkona narulla roikkuvaan päiväpeitteeseen.

Lauantaihin kuuluvat "Lauantain toivotut levyt" ja "Lauantaiesseet", joita Hesari julkaisee. Nyt puhe oli kielestä, sen kehittymisestä ja ylipoppilaskirjoituksista. Wikipediassa sanotaan esseen  olevan asiateksti, mutta sen ajatellaan kuitenkin kuuluvan kaunokirjallisuuteen. Essee on pidempi ja perusteellisempi kuin kolumni.

Olen lukenut David Forster Wallacen esseitä suomeksi nimeltä "Hauskaa, muttei koskaan enää", esseet kertovat pornogaalasta, karibian risteilystä, hummerifestivaaleista ja monesta muusta. Lukiessa tulee sellainen olo, että kirjailija inhoaa itseään ainakin jossain määrin. Hän tekeekin myöhemmin itsemurhan. Esseistä nauttiakseen ei tarvitse laajaa sivistystä, kaikkihan meistä ovat jonkinlaisella laivaristellyllä käyneet. Inhoan Wallacen tapaan ristelemistä.

Jonathan Franzenin esseitä on helppo lukea: suomeksi on käännetty "Epämukavuusalue" ja "Yksin ja kaukana". Jälkimmäinen kokoelma johti minut David Forster Wallacen pariin ja olen siitä iloinen. Suomalaisista esseisteistä olen aiemmin lukenut Antti Nyleniä, jonka esseekokoelmilla on kiehtovat nimet:"Vihan ja katkeruuden esseet" ja "Halun ja epäluulon esseet". Pelkään Antti Nyleniä, mutta en kammoa Torsti Lehtistä, jonka tekstit aukenevat melko helposti ja saavat pohtimaan uskoa ja elämän valintoja. Merete Mazzarellan kirjat ovat yhtä kirjan paksuista kiinnostavaa kirjallisuusesseetä.

Nyt pääsen lopulta "Lauantaiesseisiin", jotka eivät siis ole tällä kertaa Hesarin tekstejä vaan Antti Arnkilin mainio esseekokoelma. Tällaiset kirjat ovat ongelmallisia, sillä ne paljastavat lukijan sivistymättömyyden. En ole lukenut ainuttakaan Paavo Rintalan romaania, en nähnyt Zaida Bergrothin "Skavabölen poikia" elokuvana enkä näytelmänä, Dave Grohl on minulle tuntematon suuruus, en ole edes kuullut Partasesta tai Guy Debordin elokuvatuotannosta, jonka Arnkil katsoo yhtenä viikonloppuna kokonaan. Ohjaajan ensimmäinen elokuva "Hurlements en faveur de Sade", tuo mieleen klassikkosadun "Keisarin uudet vaatteet", sillä elokuvan lopussa näytetään kaksikymmentä minuuttia pelkkää pimeyttä. Jotkut lähtevät elokuvateatterista hihitellen, mutta Arnkil pysyy paikallaan ja yrittää antautua taideteokselle.

Reko Lundanin romaanit ja näytelmät ovat minulle tuttuja, joten nautin häntä käsittelevästä tekstistä, olihan kirjailija Arnkilin ystävä. Arnkil epäröi kirjoittaako Lundanin hautajaisissa kokemastaan häpeästä, mutta onneksi kirjoitti.

Esseet ovat kiinnostavimpia silloin kun kirjoittajalla ja lukijalla on asiaan henkilökohtainen suhde. "Lauantaiesseet" sopivat lauantaille, samoin kuin "Lauantain toivotuissa levyissä" edetään vaikeammasta kevyempään. Samalla lukijalle kertyy monenlaista tehtävää: kirjojen lukemista, musiikin kuutelua ja elokuvien katselua.