Ihana kouluni

Kuvassa karkaamme vanhojen päivänä lähiöravintola Tuulikanteleseen, joka oli oikein tanssiravintola. Siellä ei oltu kovin tarkkoja asiakkaiden iästä, joten kuppilasta tuli nuorison keskuudessa suosittu.  Isälläni oli tapana sanoa "Sieltä se kanteletar tulee".

Kouluni edustaa lättänää betoniarkkitehtuuria. Takapiha oli päällystetty asfaltilla ja sinne oli pysäköity opettajien autot. Etupihaa peitti hiekka. Pihassa ei kasvanut yhtään kasvia. Pelasimme pesäpalloa koulun viereisellä hiekkakentällä. Pojat nostivat liikunnanopettajan auton parkkipaikalta kahden katosta kannattavan pylvään väliin, niin ettei sitä saanut ajamalla mihinkään. Nyt katos oli lasitettu.

Koulun taakse oli istutettu puita ja etupiha oli laatoitetttu, sinne oli ripoteltu pensaita ja kannettu penkkejä nykyajan huonojalkaisia koululaisia varten. Koulun aulaan oli aseteltu sinisiä istuimia ja kattoon pultattu suuri televisioruutu. Samassa aulassa veisasimme virsiä ja pyöryneitä vilvoiteltiin. Penkkejä ei tuolloin vielä ollut.

Luokallamme oli parikymmentä oppilasta, joista yksitoista saapui luokkakokoukseen. Entinen poikaystävä ei tullut paikalle, joten jännitin turhaan moista mahdollisuutta. Joimme kuohuviiniä, katsoimme vanhoja valokuvia ja arvailimme kuvissa poseeraavien oppilaiden nimiä. Luokkamme ammattivalokuvaaja kuvasi meitä kännykkäkameralla. Kerroimme vuorotellen elämästämme, jotkut lyhyesti ja yksi monisanaisemmin (niinkuin aina).

Muistelimme bileitä, joissa joimme valkovenäläisiä ja tanssimme hitaita Barry Whiten tahdissa. Luokaltamme muodostui kaksi avioparia. Johtuiko tämä pariutuminen kenties valkovenäläisen ja Barry Whiten katalasta yhdistelmästä?

Puhuimme opettajista ja olimme melko yksimielisiä siitä, että äidinkielen opettaja oli meille tärkein. Söimme Kummisedässä ja vähän tansimmekin. Sovimme seuraavan tapaamisen jo kahden vuoden päähän. Näitä pitää tihentää, ettei kovin moni ehdi kuolla.