Kun puhutaan Volter Kilven romaanista "Alastalon salissa", muistetaan aina kertoa, että romaanissa valitaan sopivaa piippua kymmenien sivujen verran. Miksi totitarjoilusta vaietaan? Onko niin moni lukija uupunut jo piippujen kohdalla?
Romaanin toisessa osassa Alastalon salissa tarjotaan rommia ja konjakkia. Lasit on katettu pöytään ja niihin on kaadettu vesi, alkoholi vielä laseista puuttuu. Saamme lukea sivutolkulla miten ja missä järjestyksessä Langholma, Pukkila, Härkäniemi, Lahdenperä ja kumppanit kävelevät pöydän ääreen, valitsevat kahdesta juomasta mieleisen, katselevat karahvia valoa vasten ja seuraavat miten alkoholi sekoittuu veteen. Kilpi kirjoittaa perusteellisesti minkälaisina paloina sokeri on, kuinka paljon kukakin sokeria juomaansa sekoittaa, miten palaa paikoilleen ja lopulta maistaa juomaa. Kirjailija kertoo kuinka Pukkila huijaa itselleen muita vahvemman totilasillisen. Kursailu kuului noinakin aikoina asiaan, mutta vain silloin kun oltiin ihan varmoja, että kursailusta huolimatta jotain tarjotaan.
Alastalon salissa romaanin toinen osa on menossa sivulla 90. Alan pitää kirjasta.
Kursailu on osa kohteliasta suomalaista kyläilyperinnettä. "Ottaisitko kahvia?" "Ei minua varten tarvitse, mutta jos itse juot, niin voinhan kupillisen ottaa" Vieraan löisi ällikällä vastaus "Mieleni ei tee kahvia". Jos vieras ei halua olla vaivaksi hän sanoo "Join juuri kupillisen". No tämä oli ennen, silloin kun kylään tultiin yllättäen. Nyt vierailuille on laadittu tarjoilusuunnitelma jo etukäteen.
2 kommenttia:
Suomalaista kyläilyperinnettä on myös poislähtöjahkailu (ehkä sitä tehdään muuallakin). Katsotaan kelloa ja todetaan, että oho, pitäisi tästä. Muttei kuitenkaan hypätä saman tien ylös ja suunnata eteiseen. Ensimmäisen toteamuksen ja lähdön välillä voi olla tuntikin, jonka aikana tehdään vähintään pari kertaa selväksi, että menossa ollaan.
Totta. On hyvä tiedottaa lähtöaikeesta etukäteen ja sopimatonta lähteä tuosta vaan.
Lähetä kommentti