Kirjoitan kyllästymiseen asti tulevasta kirjastani. Seuraavaksi se taitetaan ja sitten sitä taas luetaan. Onneksi taitetut sivut näyttävät kirjalta, joten se tarjoaa vaihtelua Word-muotoisen tekstin haraamisen jälkeen.
Lomalta palatessani päätin, etten enää valita vaikka Medi-Heli helikopteri lentäisi työhuoneeni ikkunasta sisään. Kolme päivää menikin hyvin kunnes tänään ratkesin ruikuttamaan työn paljoutta ja toistuvia keskeytyksiä (puhelin, erikoistuva lääkäri tai joku hoitajista). Ruokatauon jälkeen pöydälle oli taas kasattu "Ota kantaa"-lappusia. Valitin kaikille, jotka eivät olleet kesälomalla tai eivät ehtineet juosta pakoon. Sen jälkeen kävelin määrätietoisesti kahvihuoneeseen ja söin uhmakkaasti kipollisen hedelmäkarkkeja. Ne olivat pahoja.
Eräs työorientoitunut kollega kuoli aikoinaan kesken työpäivän työhuoneeseensa. Lyyhistyi lattialle ennen kuin oli katsonut kaikki päivän potilaat, minkä voi laskea ikäväksi puutteeksi muuten tahrattomalla uralla.
torstai 30. kesäkuuta 2016
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Kiva kirja
Luin viestin uudestaan ja siinä lukikin " tästä tulee tosi kiva kirja" ja "mainio uusi versio".
Tein viimeisimmät suuremmat korjaukset pari viikkoa sitten ja kun sain tekstin taas uudelleen eteeni, luulin kustannustoimittajan muuttaneen jotenkin tekstiäni mitään ilmoittamatta. Kaivoin tiedostoista oman viimeisen versioni ja huomasin kirjoittaneeni kaiken ihan itse.
Olen todella kyllästynyt tekstiin. En halua nähdä sitä enää koskaan. Näkemiin ja kiitos. Suhteemme on lopussa. Olemme kasvanee erillemme vaikka nukumme vielä samassa makuuhuoneessa: sinä lipaston päällä ja minä sängyssä.
tiistai 28. kesäkuuta 2016
Paska-keiju ja Helinä-keiju
Luen taas kerran tekstiäni. Pahantahtoinen Paska-keiju on tehnyt siitä kuplivaa, haisevaa jätettä. Välillä Helinä-keiju käy vatkaamassa tekstin ilmavaksi ja hyväntuoksuiseksi, kunnes Paska-keiju saastuttaa sen uudelleen. Olen varma, etten pysty lukemaan tekstiä painettuna, sillä enhän voi tietää sattuuko sillä olemaan hyvä vai paha päivä.
Pahoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Kirjalla on kuitenkin jo ISBN-numero.
Toinen loman jälkeinen työpäivä: sähköpostit, koulutusanomukset ja käsiteltävät lähetteet kasautuvat ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.
Sivarimme oli leiponut kaurakeksejä. Keksit olivat valtavia, maukkaita ja takertuivat toisiinsa tiukasti kuin ne olisi liimattu yhteen superliimalla. Irroittelimme leivonnaisia toisistaan ja puolitimme kahvin kanssa sopiviksi herkkupaloiksi. Sanoimme yhteen ääneen "Sivari on niin sympaattinen".
Nuori mies: leivo jotain rasvaista ja makeaa niin saat epäonnistuneiden diettien riuduttaman naisvaltaisen hoitohenkilökunnan syömään kädestäsi ja suutelemaan jalkojasi.
Pahoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Kirjalla on kuitenkin jo ISBN-numero.
Toinen loman jälkeinen työpäivä: sähköpostit, koulutusanomukset ja käsiteltävät lähetteet kasautuvat ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.
Sivarimme oli leiponut kaurakeksejä. Keksit olivat valtavia, maukkaita ja takertuivat toisiinsa tiukasti kuin ne olisi liimattu yhteen superliimalla. Irroittelimme leivonnaisia toisistaan ja puolitimme kahvin kanssa sopiviksi herkkupaloiksi. Sanoimme yhteen ääneen "Sivari on niin sympaattinen".
Nuori mies: leivo jotain rasvaista ja makeaa niin saat epäonnistuneiden diettien riuduttaman naisvaltaisen hoitohenkilökunnan syömään kädestäsi ja suutelemaan jalkojasi.
maanantai 27. kesäkuuta 2016
Kesän kaipuu
Kehittelin eilen illalla megalomaanisen lomanloppumisstressin. Hyperventilloin ja tutisin. Pakkasin kassin ja tein eväitä. Viikkasin vaatteeni valmiiksi sängyn viereen. Kääntyilin sängyssäni niin, että aluslakana oli aamulla rutussa.
Huomasin, että olin kevytmielisesti lakannut kynteni vaikka kynsilakanpoistoaine oli loppu. Kynsilakka on huikentelevaisuuden ilmaus ja sen käyttö on hygieniamääräysten vastaista. Ryntäsin Lidliin ja ostin pullollisen edullista asetonia sisältävää nestettä.
Työhuoneeni seinälle oli lomani aikana ripustettu taidenäyttelyjuliste, jonka ostin kolme vuotta sitten ja jonka kehyksiä olemme hartaasti odottaneet. Julisteessa lehmät märehtivät pellolla ja taivas on punainen. Lehmien taustalla seisoo virkamies salkkuaan apeasti riiputtaen. Julisteessa lukee "Kesän kaipuu".
Ensimmäinen puolituntinen kului perinteisesti potilastietojärjestelmän kanssa taistellessa, sillä se oli minulta kysymättä päättänyt olla enää päästämättä minua ohjelmaan, jota ilman ei voi tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Help deskin nuori mies teki puoli tuntia töitä ennenkuin pääsin ohjelmaan. Korttini numero oli nyt jostain syystä toinen kuin korttini numero on. Pin-koodi oli entinen. Kortti toimi vielä kaksi viikkoa sitten. No toimihan se lopulta nytkin. Help deskin nörtit ovat luultavammin tyytyväisiä siihen, etteivät heidän asiakkaansa sijaitse lyömäetäisyydellä.
Huomasin, että olin kevytmielisesti lakannut kynteni vaikka kynsilakanpoistoaine oli loppu. Kynsilakka on huikentelevaisuuden ilmaus ja sen käyttö on hygieniamääräysten vastaista. Ryntäsin Lidliin ja ostin pullollisen edullista asetonia sisältävää nestettä.
Työhuoneeni seinälle oli lomani aikana ripustettu taidenäyttelyjuliste, jonka ostin kolme vuotta sitten ja jonka kehyksiä olemme hartaasti odottaneet. Julisteessa lehmät märehtivät pellolla ja taivas on punainen. Lehmien taustalla seisoo virkamies salkkuaan apeasti riiputtaen. Julisteessa lukee "Kesän kaipuu".
Ensimmäinen puolituntinen kului perinteisesti potilastietojärjestelmän kanssa taistellessa, sillä se oli minulta kysymättä päättänyt olla enää päästämättä minua ohjelmaan, jota ilman ei voi tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Help deskin nuori mies teki puoli tuntia töitä ennenkuin pääsin ohjelmaan. Korttini numero oli nyt jostain syystä toinen kuin korttini numero on. Pin-koodi oli entinen. Kortti toimi vielä kaksi viikkoa sitten. No toimihan se lopulta nytkin. Help deskin nörtit ovat luultavammin tyytyväisiä siihen, etteivät heidän asiakkaansa sijaitse lyömäetäisyydellä.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2016
Unohdettu metsäkirvinen
Olen nähnyt kahtena yönä unta, jossa minun on pitänyt ehtiä johonkin, mutta aikaa on ollut järjettömän vähän. Niin niukasti, etten missään nimessä ehtisi ajoissa. Viime yönä lentokoneeni olisi noussut ilmaan Helsinki-Vantaan lentokentältä klo 19. Kuudelta matkalaukku oli pakkaamatta ja olin vielä kotona Tampereella.
Huomenna alkavat työt kahden viikon loman jälkeen.
Statukseni on noussut julkaisusopimuksen vuoksi. Kirja on vielä lupaus, sillä vain muutama ihminen on lukenut käsikirjoituksen. S sanoi, että asemani on pompannut yhtä korkealle tasolle kuin jos minulla olisi mies. "Entä jos minulla olisi mieskin?" Arvoni ei kuulemma siitä enää kohoaisi.
Juhannus meni perinteisesti ystävän mökillä. Pilkoin juureksia, pesin astioita, uin, saunoin, luin Lena Anderssonin romaania "Omavaltaista menettelyä", istuimme rannassa nuotiolla, nauroimme ja joimme alkoholia. Suunnittelimme ensi joulua, sillä sehän on tuossa tuokiossa.
Rannassa asusti joku eläin, jonka pää välillä vilahti järven pinnan yläpuolella. Otus loiskutti vettä kuin valtava hauki. Uimaan mennessä roiskuttelin varpaillani vettä karkottaakseni tuon mystisen, potentiaalisesti vaarallisen, vedessä viihtyvän eläimen.
Luin mökin terassilla luontokirjasta rohtovirmajuuresta, jonka näimme rantaa pitkin kävellessämme. Kasvin juuresta voi tehdä valeriaanaa. Piharatamosta, joka on vieraskasvi, joka on aikoinaan levinnyt Suomeen ja kaikkialle muualle. Intiaanit nimittivät sitä valkonaaman jalanjäljeksi. Metsäkirvisestä, joka on Suomen yleisimpiä lintuja, mutta josta ei koskaan puhuta mitään. En ole kuullut kenenkään intoilevan metsäkirvisen laulusta. Olen loukkaantunut metsäkirvisen puolesta. Ei saa unohtaa metsäkirvistä!
Aurinkoiselta tienvierustalta löytyi kypsiä mustikoita. Juhannuksena. Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Kohta on oikeasti joulu.
Huomenna alkavat työt kahden viikon loman jälkeen.
Statukseni on noussut julkaisusopimuksen vuoksi. Kirja on vielä lupaus, sillä vain muutama ihminen on lukenut käsikirjoituksen. S sanoi, että asemani on pompannut yhtä korkealle tasolle kuin jos minulla olisi mies. "Entä jos minulla olisi mieskin?" Arvoni ei kuulemma siitä enää kohoaisi.
Juhannus meni perinteisesti ystävän mökillä. Pilkoin juureksia, pesin astioita, uin, saunoin, luin Lena Anderssonin romaania "Omavaltaista menettelyä", istuimme rannassa nuotiolla, nauroimme ja joimme alkoholia. Suunnittelimme ensi joulua, sillä sehän on tuossa tuokiossa.
Rannassa asusti joku eläin, jonka pää välillä vilahti järven pinnan yläpuolella. Otus loiskutti vettä kuin valtava hauki. Uimaan mennessä roiskuttelin varpaillani vettä karkottaakseni tuon mystisen, potentiaalisesti vaarallisen, vedessä viihtyvän eläimen.
Luin mökin terassilla luontokirjasta rohtovirmajuuresta, jonka näimme rantaa pitkin kävellessämme. Kasvin juuresta voi tehdä valeriaanaa. Piharatamosta, joka on vieraskasvi, joka on aikoinaan levinnyt Suomeen ja kaikkialle muualle. Intiaanit nimittivät sitä valkonaaman jalanjäljeksi. Metsäkirvisestä, joka on Suomen yleisimpiä lintuja, mutta josta ei koskaan puhuta mitään. En ole kuullut kenenkään intoilevan metsäkirvisen laulusta. Olen loukkaantunut metsäkirvisen puolesta. Ei saa unohtaa metsäkirvistä!
Aurinkoiselta tienvierustalta löytyi kypsiä mustikoita. Juhannuksena. Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Kohta on oikeasti joulu.
perjantai 24. kesäkuuta 2016
Hyvää juhannusta
Tänä aamuna pohtii demokratian järkevyyttä, kun se johtaa näin huonoihin tuloksiin. Jännityksellä odotamme mitä seuraavaksi tapahtuu, epäilen ettei mitään kovin hyvää. Populistien onnenpäivä.
Kukkaron pohjalle jäi viisikymmentä puntaa, joiden arvo nyt romahtaa. Laskekoot britit kolkoissa kylpyhuoneissaan vettä kylmä- tai kuumavesihanoistaani. Käyttäkööt niitä outoja mittojaan ja olkoot erossa meistä muista. Kun ei seura kelpaa.
Pakkasin reppuun mökkikamat: valkoviiniä, pari kirjaa ja toppatakin (varmuuden vuoksi, illalla voi tulla kylmä ja yleensä tuleekin). Hyvää juhannusta kaikille!
Kukkaron pohjalle jäi viisikymmentä puntaa, joiden arvo nyt romahtaa. Laskekoot britit kolkoissa kylpyhuoneissaan vettä kylmä- tai kuumavesihanoistaani. Käyttäkööt niitä outoja mittojaan ja olkoot erossa meistä muista. Kun ei seura kelpaa.
Pakkasin reppuun mökkikamat: valkoviiniä, pari kirjaa ja toppatakin (varmuuden vuoksi, illalla voi tulla kylmä ja yleensä tuleekin). Hyvää juhannusta kaikille!
torstai 23. kesäkuuta 2016
Leukaperät
Vietin illan Vaajakoskella vanhan ystäväni luona. Aamulla bussipysäkillä
ruutupaitainen nainen pyöri ympyrää. Ei vaihtanut suuntaa vaan pyöri
sitkeästi myötäpäivään. Luulisi pyörryttävän, mietin. Vähän ajan
kuluttua nainen alkoi mumista jotain, kuulin yksittäisiä sanoja kuten
"sanon vaan" ja "leukaperät" aina uudelleen. Katsoin, etten joutunut
bussissa naisen viereen.
Ystäväni P:n äiti katsoi tyttärensä vyötärön seutua ja sanoi "Minä sitä olen pysynyt nuoruuden mitoissa". "Et pituudessa" P vastasi.
Jyväskylä ei enää tunnu kotikaupungilta, vaikka se oli sitä monen vuoden ajan. Ei ole haikeaa jättää tuota kaupunkia taakseen ja hypätä junaan.
Kouluaikainen poikaystävä ei tuntunut mitenkään merkittävältä (senhän haluatte tietää). Puhuimme matkoista (hän ei pidä matkustamisesta), Kirsi Neuvosen grafiikasta, kesämökistä ja miehen farkuista (ostettu nuorison suosimasta liikkeestä). Mies vaikutti kahvia juodessaan hieman levottomalta. Hän pomppasi pystyyn ja sanoi menevänsä tupakalle. Muistin punaiset Marlborot, joita hän veti ketjussa pienessä huoneessaan ja peltipurkin, johon hän tumppasi tupakat.
Nyt olen taas junassa. Kuljen kohti Tamperetta selkä edellä.
Ystäväni P:n äiti katsoi tyttärensä vyötärön seutua ja sanoi "Minä sitä olen pysynyt nuoruuden mitoissa". "Et pituudessa" P vastasi.
Jyväskylä ei enää tunnu kotikaupungilta, vaikka se oli sitä monen vuoden ajan. Ei ole haikeaa jättää tuota kaupunkia taakseen ja hypätä junaan.
Kouluaikainen poikaystävä ei tuntunut mitenkään merkittävältä (senhän haluatte tietää). Puhuimme matkoista (hän ei pidä matkustamisesta), Kirsi Neuvosen grafiikasta, kesämökistä ja miehen farkuista (ostettu nuorison suosimasta liikkeestä). Mies vaikutti kahvia juodessaan hieman levottomalta. Hän pomppasi pystyyn ja sanoi menevänsä tupakalle. Muistin punaiset Marlborot, joita hän veti ketjussa pienessä huoneessaan ja peltipurkin, johon hän tumppasi tupakat.
Nyt olen taas junassa. Kuljen kohti Tamperetta selkä edellä.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2016
Vaihtoehto peräpukamille
Facebook-virrassani kulkee mainos, jossa lukee "Vaihtoehto peräpukamille". En katsonut mikä tuo vaihtoehto on. Suonikohjut? Atooppinen ihottuma? Astma? Ärtynyt paksusuoli? Joku sairaus kuuluu ihmisellä olla.
Olen lähdössä pistäytymään Jyväskylässä, ja koska edessä on pitkä ja vaarallinen matka, nukuin kehnosti. Tarkoituksenani on tavata poikani ja syödä hänen kanssaan lounasta (on järkeä). Näen myös kouluaikaisen poikaystäväni (ei ole järkeä), joka on tuskin enää se hoikka nuori mies, sillä ikääkin täytyy olla kuusikymmentä. Enkä minäkään ole enää hehkeä nuori nainen. Hänen kanssaan olisi myöskin puhe syödä lounasta. Saan ainakin riittävästi syötävää. Yöksi menen vanhan ystäväni luoksi, joka tarjoaa mahdollisesti lisää ruokaa. Palaan huomenna kotiin hyvin ravittuna.
Juna lähtee Tampereelta kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Ei ihme, että matkustajat vaihtavat busseihin.
Murehdin jo loman päättymistä. Kun lomaa on vaivainen viikko, alan voivotella töihin palaamista torstaina, kahden viikon lomajakson toinen viikko menee töihin paluuta suunnitellessa.
Tommi Melender kirjoittaa jotain sen suuntaista, että kirjailija kirjoittaa lievittääkseen yksinäisyyttään. Samaa tekee varmasti moni blogia pitävä polo. Yksinäisyyttä voi potea myös ihmisten seurassa.
Olen lähdössä pistäytymään Jyväskylässä, ja koska edessä on pitkä ja vaarallinen matka, nukuin kehnosti. Tarkoituksenani on tavata poikani ja syödä hänen kanssaan lounasta (on järkeä). Näen myös kouluaikaisen poikaystäväni (ei ole järkeä), joka on tuskin enää se hoikka nuori mies, sillä ikääkin täytyy olla kuusikymmentä. Enkä minäkään ole enää hehkeä nuori nainen. Hänen kanssaan olisi myöskin puhe syödä lounasta. Saan ainakin riittävästi syötävää. Yöksi menen vanhan ystäväni luoksi, joka tarjoaa mahdollisesti lisää ruokaa. Palaan huomenna kotiin hyvin ravittuna.
Juna lähtee Tampereelta kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Ei ihme, että matkustajat vaihtavat busseihin.
Murehdin jo loman päättymistä. Kun lomaa on vaivainen viikko, alan voivotella töihin palaamista torstaina, kahden viikon lomajakson toinen viikko menee töihin paluuta suunnitellessa.
Tommi Melender kirjoittaa jotain sen suuntaista, että kirjailija kirjoittaa lievittääkseen yksinäisyyttään. Samaa tekee varmasti moni blogia pitävä polo. Yksinäisyyttä voi potea myös ihmisten seurassa.
tiistai 21. kesäkuuta 2016
Ylipitkä lounas
Kävin kahdessa museossa ja liian pitkällä lounaalla.
Tampereen taidemuseossa on esillä Reima Nevalaisen (vuoden 2016 nuori taitelija) maalauksia ja piirrustuksia. Nevalainen on opiskellut Oriveden opistossa ja Kankaanpään taidekoulussa. Niinkin voi siis tulla arvostetuksi taiteilijaksi.
Nevalaisen maalaukset on tehty koollaasitekniikalla. Niissä on käytetty paperia ja hiekkaa, joka tekee teoksista kerroksellisia. Mies osallistui Kankaanpään taidekoulun aikaan maisemamaalauskurssille Yyterissä, jossa kankaalle lensi hienoa hiekkaa ja siitä se hiekottaminen lähti. Maalaukset eivät kuulemma ole angstisia, vaikka kuvat ja värit näyttivät minusta ahdistavilta.
Länsimaiden ainoa Lenin-museo sijaitsee Tampereella. Aiemmin neuvostoturistit vierailivat siellä kiltisti parijonossa, nyt museo on uudistettu ja se käsittelee Leninin lisäksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Siellä voi neuvostoaikaan elänyt vielä nauttia kirvelevästä nostalgiastakin.
Museo toimii Tampereen työväenyhdistyksen talossa, jossa Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran 1905. Työväenyhdistys kuulemma vastusti museon sijoittamista tiloihin, jossa toimi suosittu biljardisali.
Oikein mielenkiintoinen museo. Sinne pääsee museokortilla.
Lähdin sunnuntaina Pyynikille lenkille. Vetäisin kukkarostani lenkkitakin taskuun vitosen kahvia varten. Maksaessani kahvia ja mustikkapiirakan palaa, huomasin, että minulla oli mukanani viiden punnan seteli. Ei kelvannut maksuvälineeksi vaikka punnan kurssihan olisi ollut hyvä. Sain ostokseni velaksi, sillä olen luotettavan näköinen keski-ikäinen nainen.
Lounas voi joskus olla ylipitkä. Mutta mitäs siitä. Lähden lenkille.
Tampereen taidemuseossa on esillä Reima Nevalaisen (vuoden 2016 nuori taitelija) maalauksia ja piirrustuksia. Nevalainen on opiskellut Oriveden opistossa ja Kankaanpään taidekoulussa. Niinkin voi siis tulla arvostetuksi taiteilijaksi.
Nevalaisen maalaukset on tehty koollaasitekniikalla. Niissä on käytetty paperia ja hiekkaa, joka tekee teoksista kerroksellisia. Mies osallistui Kankaanpään taidekoulun aikaan maisemamaalauskurssille Yyterissä, jossa kankaalle lensi hienoa hiekkaa ja siitä se hiekottaminen lähti. Maalaukset eivät kuulemma ole angstisia, vaikka kuvat ja värit näyttivät minusta ahdistavilta.
Länsimaiden ainoa Lenin-museo sijaitsee Tampereella. Aiemmin neuvostoturistit vierailivat siellä kiltisti parijonossa, nyt museo on uudistettu ja se käsittelee Leninin lisäksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Siellä voi neuvostoaikaan elänyt vielä nauttia kirvelevästä nostalgiastakin.
Museo toimii Tampereen työväenyhdistyksen talossa, jossa Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran 1905. Työväenyhdistys kuulemma vastusti museon sijoittamista tiloihin, jossa toimi suosittu biljardisali.
Oikein mielenkiintoinen museo. Sinne pääsee museokortilla.
Lähdin sunnuntaina Pyynikille lenkille. Vetäisin kukkarostani lenkkitakin taskuun vitosen kahvia varten. Maksaessani kahvia ja mustikkapiirakan palaa, huomasin, että minulla oli mukanani viiden punnan seteli. Ei kelvannut maksuvälineeksi vaikka punnan kurssihan olisi ollut hyvä. Sain ostokseni velaksi, sillä olen luotettavan näköinen keski-ikäinen nainen.
Lounas voi joskus olla ylipitkä. Mutta mitäs siitä. Lähden lenkille.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Yksinäinen illallinen
Kävelin eilen Tampereen taidemuseon ohi. Museon edessä seisoi japanilainen turisti, joka pyöritteli Tampereen karttaa käsissään. "Missä on keskusta?" Osoittelin jonnekin Keskustorille päin, enkä raaskinut kertoa, että oikeastaan hän oli jo kaupungin keskustassa. Nainen kysyi missä on Nokia village. Olin ihmeissäni, tarkoittiko hän jotain kännyköihin liittyvää, kunnes päättelin, että hän tarkoitti oikeasti Nokiaa. "There is nothing to see in Nokia" sanoin. Sorry Nokia.
Mietin monesti mitä turistit ajattelevat kun ottavat kuvia Muumi-museon mainoksesta tai patosillasta. Kipuavat Pyynikinharjulle. Mitä itse heille suosittelisin? Tammelan toria, Pyynikinharjun näkötornin munkkikahvilaa, Rajaportin saunaa, Rauhaniemen kansankylpylää, Filharmonian konserttia, Filkkareita, Pispalaa, Sara Hildenin taidemuseota, jääkiekkomatsia, Muumi-museota, Vapriikkia, uusittua Lenin-museota, Tampereen teatterikesää. Voisihan turistille ehdottaa elokuvakäyntiäkin. Vieraassa maassa on kiva käydä elokuvissa. Tampereella kannattaa mennä Kehräsaareen elokuvateatteri Niagaraan.
Luin elisestä Hesarista elokuvaesseen, jonka kirjoittajan nimen olen unohtanut. Elokuvateatterissa elokuvan katsominen on yhteisöllinen kokemus, vaikka siellä kävisi yksin. Jotain samaa on yksin koetussa konsertissa ja yksinäisissä kahvilakäynneissä. Ne eivät ole säälittäviä. Ravintolaillallisen nauttiminen yksin on todella säälittävää.
Viime kesänä katsoin elokuvan Taxi Teheran Plevnan suurimmassa salissa yksin. Niin kurjaa, että olisin voinut vaatia lippurahat takaisin. Vaikka elokuvateatterissa istuu mielellään mahdollisimma kaukana kanssakatsojista, niin heitä kuitenkin tarvitsee.
Kävin eilen R:n kanssa Paapan kapakassa. Sinne piti jonottaa! Hetken vain, mutta silti. Rikkonainen lasi ratisi kengänpohjissa. Olut läikkyi asiakkaiden tuopeista. Kaikki tönivät. Join lasillisen kuohuviiniä ja minulle riitti. Olen lopultakin tullut vanhaksi.
Mietin monesti mitä turistit ajattelevat kun ottavat kuvia Muumi-museon mainoksesta tai patosillasta. Kipuavat Pyynikinharjulle. Mitä itse heille suosittelisin? Tammelan toria, Pyynikinharjun näkötornin munkkikahvilaa, Rajaportin saunaa, Rauhaniemen kansankylpylää, Filharmonian konserttia, Filkkareita, Pispalaa, Sara Hildenin taidemuseota, jääkiekkomatsia, Muumi-museota, Vapriikkia, uusittua Lenin-museota, Tampereen teatterikesää. Voisihan turistille ehdottaa elokuvakäyntiäkin. Vieraassa maassa on kiva käydä elokuvissa. Tampereella kannattaa mennä Kehräsaareen elokuvateatteri Niagaraan.
Luin elisestä Hesarista elokuvaesseen, jonka kirjoittajan nimen olen unohtanut. Elokuvateatterissa elokuvan katsominen on yhteisöllinen kokemus, vaikka siellä kävisi yksin. Jotain samaa on yksin koetussa konsertissa ja yksinäisissä kahvilakäynneissä. Ne eivät ole säälittäviä. Ravintolaillallisen nauttiminen yksin on todella säälittävää.
Viime kesänä katsoin elokuvan Taxi Teheran Plevnan suurimmassa salissa yksin. Niin kurjaa, että olisin voinut vaatia lippurahat takaisin. Vaikka elokuvateatterissa istuu mielellään mahdollisimma kaukana kanssakatsojista, niin heitä kuitenkin tarvitsee.
Kävin eilen R:n kanssa Paapan kapakassa. Sinne piti jonottaa! Hetken vain, mutta silti. Rikkonainen lasi ratisi kengänpohjissa. Olut läikkyi asiakkaiden tuopeista. Kaikki tönivät. Join lasillisen kuohuviiniä ja minulle riitti. Olen lopultakin tullut vanhaksi.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
Viihdettäkö vain
Lähetin korjatun käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, joka ehtii katsoa sitä ensi viikolla. Olen todella huono välimerkeissä. Kustannustoimittajan mukaan kaunokirjallisuudessa ollaan niiden suhteen liberaaleja. Hänen mielestään pilkkuja saa mielummin olla liian vähän kuin liikaa.
Soin kirjan henkilöille onnellisemman lopun kuin alussa suunnittelin. Nyt siitä tuli siis viihteellisempi kuin olin ajatellut. Elämässä mikään ei koskaan pääty mihinkään paitsi kuolemaan tietysti, silloinkin läheisten elämä jatkuu. Ihmisen elämä ei tule koskaan valmiiksi vaikka taiteessa ja viihteessä niin tapahtuu.
Olen miettinyt tuota viihde/taide vastakkainasettelua. Luin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö. Kirja on siinä mielessä tyypillinen esikoiskirja, että se on kirjoitettu minämuodossa ja kirjan päähenkilö muistuttaa kirjailijaa. Turunen on aiemmin kirjoittanut näytelmiä, joten mikään aloittelija hän ei ole.
Hauska kirja muuten, mutta hieman pitkitetty. Huvittavinta kirjassa on nuoren naisen ja hänen äitinsä suhde. Äidille on tärkeintä, että tyttärestä tulisi tavallinen. Tavallisuus on suurin hyve. Äiti on ravitsemusterapeutti, joten nuori nainen himoitsee jatkuvasti roskaruokaa. Kirja ei ole viihdettä (saihan romaani Hesarin esikoiskirjapalkinnon viime vuonna), mutta viihdyttää.
Luen Juha Itkosen romaania "Palatkaa perhoset", joka on jatkoa kirjailijan menestysromaanille "Anna minun rakastaa enemmän". Tämäkin kirja on erittäin viihdyttävä (olen sivulla 140), mutta koska se on miehen kirjoittama, se ei voi olla naistenviihdettä. Romaani on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja etenee kuin suihkukone maasta ja ajankohdasta toiseen.
Sekä Juha Itkosen että Saara Turusen romaaneissa asutaan ja matkustellaan ulkomailla, mutta Turunen katsoo kaikkea vierasta kovin suomalaisin silmin ja pettyy niin Englantiin kuin Espanjaankin. Itkosen kirjassa Antti ihannoi Yhdysvaltoja (ainakin vähän) ja kirjan voisi hyvin kääntää englanniksi (onhan siinä nytkin paljon englannin kieltä).
Turusen ja Itkosen romaaneja ei varmaankaan pitäisi vertailla, mutta jälkimmäisen kirja on huumorintajuton mutta sujuva, kun taas Turusen romaani välillä puuduttaa, mutta onneksi se huvittaa jatkuvasti.
Soin kirjan henkilöille onnellisemman lopun kuin alussa suunnittelin. Nyt siitä tuli siis viihteellisempi kuin olin ajatellut. Elämässä mikään ei koskaan pääty mihinkään paitsi kuolemaan tietysti, silloinkin läheisten elämä jatkuu. Ihmisen elämä ei tule koskaan valmiiksi vaikka taiteessa ja viihteessä niin tapahtuu.
Olen miettinyt tuota viihde/taide vastakkainasettelua. Luin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö. Kirja on siinä mielessä tyypillinen esikoiskirja, että se on kirjoitettu minämuodossa ja kirjan päähenkilö muistuttaa kirjailijaa. Turunen on aiemmin kirjoittanut näytelmiä, joten mikään aloittelija hän ei ole.
Hauska kirja muuten, mutta hieman pitkitetty. Huvittavinta kirjassa on nuoren naisen ja hänen äitinsä suhde. Äidille on tärkeintä, että tyttärestä tulisi tavallinen. Tavallisuus on suurin hyve. Äiti on ravitsemusterapeutti, joten nuori nainen himoitsee jatkuvasti roskaruokaa. Kirja ei ole viihdettä (saihan romaani Hesarin esikoiskirjapalkinnon viime vuonna), mutta viihdyttää.
Luen Juha Itkosen romaania "Palatkaa perhoset", joka on jatkoa kirjailijan menestysromaanille "Anna minun rakastaa enemmän". Tämäkin kirja on erittäin viihdyttävä (olen sivulla 140), mutta koska se on miehen kirjoittama, se ei voi olla naistenviihdettä. Romaani on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja etenee kuin suihkukone maasta ja ajankohdasta toiseen.
Sekä Juha Itkosen että Saara Turusen romaaneissa asutaan ja matkustellaan ulkomailla, mutta Turunen katsoo kaikkea vierasta kovin suomalaisin silmin ja pettyy niin Englantiin kuin Espanjaankin. Itkosen kirjassa Antti ihannoi Yhdysvaltoja (ainakin vähän) ja kirjan voisi hyvin kääntää englanniksi (onhan siinä nytkin paljon englannin kieltä).
Turusen ja Itkosen romaaneja ei varmaankaan pitäisi vertailla, mutta jälkimmäisen kirja on huumorintajuton mutta sujuva, kun taas Turusen romaani välillä puuduttaa, mutta onneksi se huvittaa jatkuvasti.
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Vaikea feminismi
Luin Imagesta Nina Backmanin taideteoksesta "Hiljainen ateria". Teoksessa ihmiset syövät yhteisen pöydän ääressä mitään puhumatta. Ruoan valmistaa Sami Tallberg, jota nimitetään jutussa villiyrttikokiksi.
Suomessa mykkä ruokapöytä ei ole mikään kova juttu, sillä niinhän me haluammekin syödä. Ruokapöytäkeskustelu kulkee lähinnä näin: "Älä sotke sillä ruoalla", "Jos et syö niin muutakaan et tänään saa" ja "Älä huido, nyt se maitolasi kaatui".
Italialaiselle hiljaisuus olisi kova pala. Suomessa korkeintaan yksi puhuu, jonka jälkeen pidetään pieni tauko ja seuraava aloittaa. Etelämmässä kaikki huutavat toistensa päälle.
Samassa lehdessä oli kahdeksan sivun juttu feminismistä, joka ei ole todellakaan yksiselitteinen asia. On valkoinen heterofeminismi, joka taistelee naisen pääsystä pörssiyhtiön hallitukseen. Haavoittuvassa asemassa oleva feministi voi olla musta, kuuro ja lesbo, jolloin asiat ovatkin vaikeampia.
Luin Imagesta feministien facebook-ryhmästä, jossa jäsenistä ei puhuta naisina vaan nais- ja miesoletuksina. Se lieneekin somessa järkevää. Kun Amnesty alkoi tehdä t-paitaa, jossa luki Suvakkihuora, facebook-ryhmän mukaan ajatus oli hyvä, mutta lopputulos ableistinen, seksistinen ja pejoratiivinen. Minun oli googlattava kaksi näistä sanoista. Ei ihme, että Suomessa feminismiä karsastavat jopa feministit. Facebookista löytyy ymmärrettävästi myös Rento feministiryhmä.
Pyrin kokeeksi feministiryhmään, jossa käytetään sanoja, joita en ymmärrä. Katsotaan pääsenkö jäseneksi.
Suomessa mykkä ruokapöytä ei ole mikään kova juttu, sillä niinhän me haluammekin syödä. Ruokapöytäkeskustelu kulkee lähinnä näin: "Älä sotke sillä ruoalla", "Jos et syö niin muutakaan et tänään saa" ja "Älä huido, nyt se maitolasi kaatui".
Italialaiselle hiljaisuus olisi kova pala. Suomessa korkeintaan yksi puhuu, jonka jälkeen pidetään pieni tauko ja seuraava aloittaa. Etelämmässä kaikki huutavat toistensa päälle.
Samassa lehdessä oli kahdeksan sivun juttu feminismistä, joka ei ole todellakaan yksiselitteinen asia. On valkoinen heterofeminismi, joka taistelee naisen pääsystä pörssiyhtiön hallitukseen. Haavoittuvassa asemassa oleva feministi voi olla musta, kuuro ja lesbo, jolloin asiat ovatkin vaikeampia.
Luin Imagesta feministien facebook-ryhmästä, jossa jäsenistä ei puhuta naisina vaan nais- ja miesoletuksina. Se lieneekin somessa järkevää. Kun Amnesty alkoi tehdä t-paitaa, jossa luki Suvakkihuora, facebook-ryhmän mukaan ajatus oli hyvä, mutta lopputulos ableistinen, seksistinen ja pejoratiivinen. Minun oli googlattava kaksi näistä sanoista. Ei ihme, että Suomessa feminismiä karsastavat jopa feministit. Facebookista löytyy ymmärrettävästi myös Rento feministiryhmä.
Pyrin kokeeksi feministiryhmään, jossa käytetään sanoja, joita en ymmärrä. Katsotaan pääsenkö jäseneksi.
torstai 16. kesäkuuta 2016
Tyhmänsitkeä
Analysoin itseäni. Jätin angstit, äitisuhteet ja olen paska tyyppiset normijutut väliin ja yritin olla positiivinen.
Huomasin olevani todella sitkeä tyyppi. Kun jotain aloitan, niin en luovuta, en. Tämä ei nyt välttämättä koske työtäni. Olen vaihtanut työpaikkaa kohtalaisen tiuhaan. Aloittanut monta harrastusta ja lopettanut yhtä monta. Joogaa, vatsatanssia, salsaa, aerobicia, joogaa, salsaa. Olen jättänyt jälkeeni villapaitojen takakappaleita ja kuolleita huonekasveja. Kaksi lasta olen saattanut jotenkin aikuisuuteen, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Syöttänyt makaronilaatikkoa ja vaatettanut ainakin jotenkuten.
Tein väitöskirjan. Tutkin potilaita, täytin kaavakkeita, istuin arkistossa pölyisten kansioiden keskellä yskimässä, kirjoitin artikkeleita, lähetin niitä lehtiin ja taas uusiin lehtiin, korjasin ja hioin. Lopulta kirjoitin yhteenvedon, johon jäi ainakin yksi virhe, jonka vastaväittäjä tietysti huomasi ja joka harmittaa vieläkin. Tähän kaikkeen meni työn ohessa ja vähän tutkimusvapaallakin muistaakseni kuusi vuotta: aamuja, iltoja, sadepäiviä, viheliäisiä paukkupakkasia ja kirkkaita aurinkoisia päiviä. Juu en tehnyt sitä yksin. Kiitos H, kiitos T, kiitos P. Kun P istui illallispöydässä vieressäni, hän kertoi pöytäseurueelle ohjanneensa kaksi hienoa väitöskirjaa. Kumpikaan niistä ei ollut minun.
Sitten keksin, että minähän haluan kirjoittaa romaanin. Päätin ryhtyä taiteilijaksi vaikka kukaan sukulainen ei sitä ole. Siskon poika havittelee pianistin uraa, joten sanottakoon, ettei kukaan ole perinteisesti ollut taiteilija.
Kirjoitin taas kuusi vuotta (tai seitsemän, en ole varma) ja korjaan tuotostani edelleen. Kirjani julkaistaan, vaikkei kukaan uskonut tai ainakaan minä en arvannut, että näin voisi käydä. Saattaa olla, että tekstini lytätään, mutta en olisi pystynyt parempaan. Pahimmassa tapauksessa kirja tuomitaan naisten viidykkeeksi, eikä kukaan välitä noteerata sitä missään. Ai niin, kiitos N ja kiitos T. Melkein unohdin, kiitos R ja T, jotka jaksoitte lukea sen. Valmistaudun henkisesti syyskuuhun, jolloin "kaikki" lukevat sen.
Nyt istun kahvilassa läppäri edessäni ja näytän niin modernilta. Pelkään huitaisevani kahvikupin sisällön kannettavani päälle.
Saatan olla jopa tyhmänsitkeä. Ketä kiinnostaa. Hieno lomailma.
Huomasin olevani todella sitkeä tyyppi. Kun jotain aloitan, niin en luovuta, en. Tämä ei nyt välttämättä koske työtäni. Olen vaihtanut työpaikkaa kohtalaisen tiuhaan. Aloittanut monta harrastusta ja lopettanut yhtä monta. Joogaa, vatsatanssia, salsaa, aerobicia, joogaa, salsaa. Olen jättänyt jälkeeni villapaitojen takakappaleita ja kuolleita huonekasveja. Kaksi lasta olen saattanut jotenkin aikuisuuteen, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Syöttänyt makaronilaatikkoa ja vaatettanut ainakin jotenkuten.
Tein väitöskirjan. Tutkin potilaita, täytin kaavakkeita, istuin arkistossa pölyisten kansioiden keskellä yskimässä, kirjoitin artikkeleita, lähetin niitä lehtiin ja taas uusiin lehtiin, korjasin ja hioin. Lopulta kirjoitin yhteenvedon, johon jäi ainakin yksi virhe, jonka vastaväittäjä tietysti huomasi ja joka harmittaa vieläkin. Tähän kaikkeen meni työn ohessa ja vähän tutkimusvapaallakin muistaakseni kuusi vuotta: aamuja, iltoja, sadepäiviä, viheliäisiä paukkupakkasia ja kirkkaita aurinkoisia päiviä. Juu en tehnyt sitä yksin. Kiitos H, kiitos T, kiitos P. Kun P istui illallispöydässä vieressäni, hän kertoi pöytäseurueelle ohjanneensa kaksi hienoa väitöskirjaa. Kumpikaan niistä ei ollut minun.
Sitten keksin, että minähän haluan kirjoittaa romaanin. Päätin ryhtyä taiteilijaksi vaikka kukaan sukulainen ei sitä ole. Siskon poika havittelee pianistin uraa, joten sanottakoon, ettei kukaan ole perinteisesti ollut taiteilija.
Kirjoitin taas kuusi vuotta (tai seitsemän, en ole varma) ja korjaan tuotostani edelleen. Kirjani julkaistaan, vaikkei kukaan uskonut tai ainakaan minä en arvannut, että näin voisi käydä. Saattaa olla, että tekstini lytätään, mutta en olisi pystynyt parempaan. Pahimmassa tapauksessa kirja tuomitaan naisten viidykkeeksi, eikä kukaan välitä noteerata sitä missään. Ai niin, kiitos N ja kiitos T. Melkein unohdin, kiitos R ja T, jotka jaksoitte lukea sen. Valmistaudun henkisesti syyskuuhun, jolloin "kaikki" lukevat sen.
Nyt istun kahvilassa läppäri edessäni ja näytän niin modernilta. Pelkään huitaisevani kahvikupin sisällön kannettavani päälle.
Saatan olla jopa tyhmänsitkeä. Ketä kiinnostaa. Hieno lomailma.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2016
Joukkojen tarkastus
Kävin joukkotarkastusmammografiassa. Poljin hermostuksissani paikalle puolta tuntia ennen sovittua aikaa. Ankean tasakattoisen rakennuksen yhden oven päällä luki tikkukirjaimin RINTAKLINIKKA.
Ilmoittuaduin ja varmistin osoitteen ja puhelinnumeron, jotka nainen minulle luetteli. Nainen antoi lasin takaa kyselylomakkeen täytettäväkseni. Odotushuoneen pöydällä kertakäyttömukissa tökötti kasa lyijykyniä. Yhdellä seinustalla istui mies ja pikkutyttö.
Ehdin hädin tuskin sutata paperiin tarvittavat ruksit, kun hoitaja huusi minut sisälle. Nainen käski riisua ylävartalon paljaaksi ja pukea pyyhkeestä ommellun viitan harteille.
Logistiikka pelasi edelleen loistavasti: minut haettiin kuvaukseen siinä vaiheessa kun olin vasta solmimassa viitan nauhoja rusetille. Asettelin jalkani lattiaan maalattuihin kengänpohjan kuviin ja hoitaja kiskoi tissini kahden pleksilasin väliin.
Sanoin, että pelkään kuvauslaitteen mekanismin rikkoutuvan, jolloin tissistäni tulisi paperinohut liuska. Hoitaja kertoi, että moni sanoo pelkäävänsä sähkökatkosta, mutta turhaan, sillä pleksit saadaan aukaistua myös manuaalisesti. Lyhytkin sähkökatkos tuntuu siinä tilanteessa ikuisuudelta.
Molemmista rinnoistani otettiin kaksi kuvaa ja sain lähteä.
Aikaa kului yhteensä viisi minuuttia. Vastauksen saan postitse parin viikon kuluttua.
Ilmoittuaduin ja varmistin osoitteen ja puhelinnumeron, jotka nainen minulle luetteli. Nainen antoi lasin takaa kyselylomakkeen täytettäväkseni. Odotushuoneen pöydällä kertakäyttömukissa tökötti kasa lyijykyniä. Yhdellä seinustalla istui mies ja pikkutyttö.
Ehdin hädin tuskin sutata paperiin tarvittavat ruksit, kun hoitaja huusi minut sisälle. Nainen käski riisua ylävartalon paljaaksi ja pukea pyyhkeestä ommellun viitan harteille.
Logistiikka pelasi edelleen loistavasti: minut haettiin kuvaukseen siinä vaiheessa kun olin vasta solmimassa viitan nauhoja rusetille. Asettelin jalkani lattiaan maalattuihin kengänpohjan kuviin ja hoitaja kiskoi tissini kahden pleksilasin väliin.
Sanoin, että pelkään kuvauslaitteen mekanismin rikkoutuvan, jolloin tissistäni tulisi paperinohut liuska. Hoitaja kertoi, että moni sanoo pelkäävänsä sähkökatkosta, mutta turhaan, sillä pleksit saadaan aukaistua myös manuaalisesti. Lyhytkin sähkökatkos tuntuu siinä tilanteessa ikuisuudelta.
Molemmista rinnoistani otettiin kaksi kuvaa ja sain lähteä.
Aikaa kului yhteensä viisi minuuttia. Vastauksen saan postitse parin viikon kuluttua.
tiistai 14. kesäkuuta 2016
Kehtuuttaa
Olen lomalla ja kirjoitimme eilen kahvilassa (meitä oli kolme kirjoittajaa) tai minä editoin käsikirjoitustani. Reino on nyt deletoitu. Hän lähti tekstistä sovinnolla. Toimi kuin kypsä aikuinen ja ymmärsi asian. Kaivoi maahan 180 cm syvän kuopan ja kävi siihen makaamaan. Heitti multaa pullealle vatsalleen. Tuskin nousee sieltä ketään häiritsemään.
Muistelen, että haudan syvyyden kuuluu lain mukaan olla 180 cm. Makaa rauhassa Reino. Olit hieno mies vaikka sinulla oli napatyrä.
Sain R:ltä kauniin itse sidotun muistikirjan. Minulla ei voi koskaan olla niin hienoa ajatusta, että kehtaisin sen tuohon muistikirjaan kirjoittaa.
Siellä mistä olen syntyisin käytetään kehtaamista kahdessa eri merkityksessä: siinä tavallisessa ja viitsimisen synonyyminä.
Jatkoin tänään editointia kirjastolla. Tekstin edetessä alkavat kustannustoimittajan huomautukset olla kriittisempiä. Olen kirjoittanut ensimmäiset viisikymmentä sivua parikymmentä kertaa, sillä olen aloittanut aina alusta. Lopun olen naputellut nopeaan tahtiin sen kummemmin suunnittelematta ja hiomatta.
Kirjaston lainaussysteemit eivät toimineet tänään. Ei ole kirjastonhoitajillakaan helppoa. Kirjastolta voi lainata kahvakuulan ja siellä voi koota tuhannen palan palapeliä. Kirjojen lainaaminenkin lopulta onnistui, ei tosin automaatilla.
Muistelen, että haudan syvyyden kuuluu lain mukaan olla 180 cm. Makaa rauhassa Reino. Olit hieno mies vaikka sinulla oli napatyrä.
Sain R:ltä kauniin itse sidotun muistikirjan. Minulla ei voi koskaan olla niin hienoa ajatusta, että kehtaisin sen tuohon muistikirjaan kirjoittaa.
Siellä mistä olen syntyisin käytetään kehtaamista kahdessa eri merkityksessä: siinä tavallisessa ja viitsimisen synonyyminä.
Jatkoin tänään editointia kirjastolla. Tekstin edetessä alkavat kustannustoimittajan huomautukset olla kriittisempiä. Olen kirjoittanut ensimmäiset viisikymmentä sivua parikymmentä kertaa, sillä olen aloittanut aina alusta. Lopun olen naputellut nopeaan tahtiin sen kummemmin suunnittelematta ja hiomatta.
Kirjaston lainaussysteemit eivät toimineet tänään. Ei ole kirjastonhoitajillakaan helppoa. Kirjastolta voi lainata kahvakuulan ja siellä voi koota tuhannen palan palapeliä. Kirjojen lainaaminenkin lopulta onnistui, ei tosin automaatilla.
maanantai 13. kesäkuuta 2016
Palkinto ja miksi bloggaan
Ohjeet: 1. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi. 2. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen. 3. Kerro kirjoituksessasi lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen. 4. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille. 5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.
Aloitin tämän julkisen avautumisen 2007 hyvin pienimuotoisesti: kirjoitin harvakseltaan FB-statuksen pituisen tekstin. Vasta myöhemmin homma karkasi käsistä.
Muutama töppäys tuli alkuun tehtyä. Kun aloitin Viita akatemiassa kirjasin blogiini muiden viitalaisten olevan angstisia kirjallisuudenopiskelijoita. Kauhukseni huomasin, että googlaamalla Viita akatemian ei voinut olla törmäämättä blogiini. Oli pakko pyytää anteeksi. Eihän väite edes pitänyt paikkaansa, mutta se vaan kuulosti hauskalta. Olen siis epäluotettava.
Viime aikoina blogin päivittäminen on välillä tuntunut työläältä ja on ollut sellainen olo, että olen sanonut jo kaiken. Olin aiemmin Lääkärilehden kolumnisti. Eräs suorasanainen kollega sanoi "Kirjoitit hyvin, mutta kolumneissa ei ollut mitään asiaa". Näin taitaa olla blogissakin.
Blogin lisäksi olen saanut aikaiseksi romaanin (julkaistaan syksyllä Karistolta), jossa ei ehkä ole myöskään mitään asiaa. Jos joku kysyisi minulta mitä haluan sanoa (joku saattaa kysyä), en tietäisi vastausta.
Ohjeeksi aloittelevalle bloggaajalle voisin sanoa: jos haluat lukijoita häpäise itsesi, liioittele ja ole sopivasti rehellinen, mutta kuitenkin epäluotettava.
En viitsi levittää palkintoa, sillä jos jokainen siirtää sen kymmenelle, niin lopulta palkinnon saavat kaikki ja sitähän minä en halua.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Home sweet home
Käväisin Lontoossa tai oikeammin kongressikeskuksessa suurkaupungin liepeillä. Ehdin yhtenä päivänä sukkuloida ihmispaljoudessa Thamesin rannalla ja polttaa lievästi ihoani ja joudinpa musikaaliinkin. Ostin reissulla adapterin, jotta sain ladattua kännykkäni englantilaisten oudoissa pistorasioissa, muuta en matkalta hankkinut.
Passintarkastaja kysyi "Are you travelling alone?" "Yes" vastasin, eikun "No". Mies näytti kysyvältä, joten sanoin osallistuvani kongressiin. Keneltäkään muulta ei kysytty mitään. Mies joko epäili minun tulleen sotkemaan kuningattaren syntymäpäivät tai hänellä oli vain tylsää tai hän yritti iskeä minua. Epäilen kahta ensimmäistä.
Hotellimme sijaitsi melkein kongressikeskuksen kainalossa kaukana kaupungin keskustasta. Hotellin nimi oli Premier Inn ja siellä oli oikein lokoisaa nukkua, kunhan ensin sain huoneen ikkunan auki. Huoneen nurkassa seisoi sähköinen propelleilla varustellu laite, jolla ilman sai liikkeelle. Hotellin vierestä jostain kolmannen kerroksen korkeudella jyskyttivät junat. Lentokoneet laskeutuivat viiden minuutin välein viereiselle lentoasemalle siipi Premier Innin kattoa hipoen.
Aamiaisella yli-innokas aamiaistarjoilija luetteli osaamiaan sanoja suomen kielen sanoja "Kiitos" ja "Ole hyvä". Heläytin miehelle (siten kuin suomalainen heläyttää, niin etteivät muut kuule) "Good morning. Room 418". "You speak excellent English" mies sanoi ja ohjasi minut pöytään syömään papuja, munia ja pekonia.
Kongressissa tarjottiin lounasta. Ruoka-astioiden ympärille muodostui heti epämääräinen jono. Tarjolla oli riisiä sekä liha- että herkkusienikasteiketta ja pienehköjä kokonaisia salaatinlehtiä. Lidlistä saa ostaa samanlaista salaatinlehtisekoitusta. Ruoka kerättiin kertakäyttölautaselle, josta sitä keihästettiin löysällä muovihaarukalla. Kuivat salaatinlehdet leijailivat kokolattiamatolle.
Katsoimme V:n kanssa musikaalin Beautiful. Musikaali kertoi Carol Kingin elämästä. Olen aikoinaan kuunnellut Tapestryn puhki, joten toisella väliajalla, näyttelijän laulaessa "You've got a friend" itketti. Nainen kuulosti ihan Carole Kingiltä.
Ajoin nuukuuttani musikaalista hotellille metrolla ja junalla. Juoksin minuutin kuluttua lähtevään junaan ja unohdin leimata Oyster- korttini, joten pelkäsin koko matkan tarkastajaa, joita kulki junissa alvariinsa. Ei tullut tarkastajaa. Pelkäsin mennä yksin Prince Regent asemalle, jossa ei ollut henkilökuntaa ja kammosin kävellä tyhjien parkkipaikkojen halki (muuta siellä ei kongressikeskuksen lisäksi ollut) hotellille. Juuri sellaisella parkkipaikoilla ihmisiä murhataan joka viikonloppu television brittisarjoissa.
Nyt olen kotona. Home sweet home.
tiistai 7. kesäkuuta 2016
Tauko
Kirjoitan tätä kännykällä, joten säästän sanoja. Osallistun kansallisiin säästötalkoisiin pihtaamalla kirjaimia. En yhdistä sanoja perheiksi.
Makaan lentokenttähotellin laitoslakanoissa ja murehdin huomista lentosäätä. Onko töyssyjä tai vastatuulta? Kylppärin hana vuotaa ja minulla on nälkä. Jääkaapissa on vain alkoholia.
Junassa naisporukka oli lähdössä laivaristeilylle. Kollektiivinen nauruunpurskahdus toteutui noin viiden minuutin välein.
Olen yksin, joten en viitsi nauraa. Muutaman kongressimatkapäivän jälkeen alkaa loma, eikä kenenkään tarvitse kuunnella työpaikalla huokailuani pariin viikkoon.
Palaan blogiini sunnuntaina. Kaikkea hyvää.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Lukupiiripiirakka
Lukupiiri kokoontui eilen luonani. Imuroin, pesin vessan, siivosin keittiön, leivoin raparperipiirakan (eipäs liioitella, piirakan pohja oli valmistaikinaa), silitin vierashuoneen sängylle kertyneen pyykkikasan, tein kirjan aiheeseen sopien burritoja, föönasin hiukseni, laitoin ripsiväriä ja katoin pikkuruiselle ruokapöydälleni lautaset, haarukat, veitset ja lasit kuudelle hengelle. Muuta siihen ei mahtunutkaan. Unohdin ripustaa vessaan puhtaan käsipyyhkeen. Avasin punaviinin hengittämään.
Olin valinnut luettavaksemme Cormac McCarthyn romaanin "Kaikki kauniit hevoset". Kirjan lukemisesta oli kulunut sen verran aikaa, että muistin juonen melko hatarasti. Näin romaanin lännenelokuvana, joita lapsena katsoimme mustavalkoisesta televisiosta. Kirjan hieno kieli saattaa tulevan romaanini häpeään.
McCarthyn kirjoittamaa dialogia on hankala lukea: aina ei kerrota kuka sanoo mitäkin. Repliikit on ladottu alakkain ilman vuorosanaviivoja. Osa keskusteluista käydään espanjaksi. Löysin kirjan lopusta sanaston, kun vihdoin pääsin kirjan loppuun.
"Kaikki kauniit hevoset" on kirja, joka oikeastaan pitäisi aloittaa uudelleen sen nimilehdeltä, jolloin lopulta ymmärtäisi mistä kaikesta on kysymys. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten se on petollinen portti miehen tuotantoon.
Puhuimme muustakin kuin kirjasta. Koska kirjan henkilöt olivat nuoria, etenimme pedofiliaan, lasten seksuaalisen hyväksikäytön osoittamisen vaikeuteen, tutkivaan journalismiin, Anneli Aueriin, Annie Proulxiin ja nykylasten englanninkielen taitoon (ymmärtävät härskiyksiä vaikka ne puhutaan kummallisella aksentilla). Enää ei voi edes päiväkotilapsien kuullen puhua salaisuuksia englanniksi.
Tapaamme seuraavan kerran vasta syyskuussa, sillä pidämme kesäloman. Kirja on silloinkin amerikkalainen, John Williamsin Stoner.
Olin valinnut luettavaksemme Cormac McCarthyn romaanin "Kaikki kauniit hevoset". Kirjan lukemisesta oli kulunut sen verran aikaa, että muistin juonen melko hatarasti. Näin romaanin lännenelokuvana, joita lapsena katsoimme mustavalkoisesta televisiosta. Kirjan hieno kieli saattaa tulevan romaanini häpeään.
McCarthyn kirjoittamaa dialogia on hankala lukea: aina ei kerrota kuka sanoo mitäkin. Repliikit on ladottu alakkain ilman vuorosanaviivoja. Osa keskusteluista käydään espanjaksi. Löysin kirjan lopusta sanaston, kun vihdoin pääsin kirjan loppuun.
"Kaikki kauniit hevoset" on kirja, joka oikeastaan pitäisi aloittaa uudelleen sen nimilehdeltä, jolloin lopulta ymmärtäisi mistä kaikesta on kysymys. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten se on petollinen portti miehen tuotantoon.
Puhuimme muustakin kuin kirjasta. Koska kirjan henkilöt olivat nuoria, etenimme pedofiliaan, lasten seksuaalisen hyväksikäytön osoittamisen vaikeuteen, tutkivaan journalismiin, Anneli Aueriin, Annie Proulxiin ja nykylasten englanninkielen taitoon (ymmärtävät härskiyksiä vaikka ne puhutaan kummallisella aksentilla). Enää ei voi edes päiväkotilapsien kuullen puhua salaisuuksia englanniksi.
Tapaamme seuraavan kerran vasta syyskuussa, sillä pidämme kesäloman. Kirja on silloinkin amerikkalainen, John Williamsin Stoner.
lauantai 4. kesäkuuta 2016
Vanha pariskunta
Istuin aamupäivän kirjastossa editoimassa käsikirjoitustani. Voi kun voisin kirjoittaa enemmän ja tehdä vähemmän muita töitä. Olisihan se mahdollista, mutta minulla ei ole voimia muuttaa elämääni.
Olen hiljalleen kiintynyt niihin kirjallisiin tyyppeihin ja minulla on ollut välillä heidän kanssaan hauskempaa kuin oikeiden ihmisten seurassa. Huolestuttavaa. Käsikirjoituksen henkilöt toimivat melkein aina niin kuin haluan, mutta reaalimaailman ihmisistä ei voi sanoa samaa.
Yhdestä miehestä pitää päästä eroon, sillä tekstissä on liikaa leskimiehiä. Ei tarvitse hankkia asetta, eivätkä matot tärvelly (veritahraisia mattoja ei saa puhtaaksi edes mäntysuovalla), senkun vaan painelee delete-nappia. Reino olisi ollut kiva hemmo, mutta ei mahda mitään. Kirjaan ei jää yhtään naturalistia, mikä on tietysti suuri puute. Reino hyppäsi tekstiin filkkareilta, animaatiosta, jossa mies menee nudistiyhteisöön tapaamaan kuolevaa äitiään.
Kuvassa näkyy Ron Mueckin veistos "Couple under an umbrella" (Mueckin näyttely on Sara Hildenillä). Teoksen mittasuhteet voi kuvitella katsomalla taustalla istuvaa museovahtia. Kiehtovaa katsoa miehen säärikarvoja, varpaankynsiä, käsivarsien maksaläikkiä ja lämpöä jolla hän tarttuu naisen olkavarteen.
Mueck on kuvataiteen Knausgård, hän kuvaa elämää yhtä tarkasti ja rehellisesti kuin Karl Ove, mutta vaikka joka ryppy ja karva näkyvät, on kuvattuja kohdeltu lopulta aika kunnioittavasti.
perjantai 3. kesäkuuta 2016
Iltakävely
Töistä pyöräillessäni mietin, mitä tekisin ja muistin vaatekaupan, jossa en ole käynyt aikoihin. Liikkeen ovessa luki kutsuvasti Ale.
Etsin rekistä kaksi mekkoa, joita päätin sovittaa. Vedin ensimmäisen leningin päälleni, jolloin myyjä päivitteli miten valtavan hyvin se minulle sopi. Ei se ollutkaan hassumpi vaikka siinä oli oudot pussihihat. Kun tulin sovituskopista seuraava leninki ylläni, myyjä oikein innostui ylistämään mallin sopivuutta ja värin sointuvuutta suomalaiseen kalvakkaan ihooni.
"Missä tällaista voi käyttää?", pohdin ääneen.
"Iltakävelyllä"
Ei kukaan suomalainen laita hienoa mekkoa päälle mennäkseen iltakävelylle. Kävelylle lähdetään metsään, puetaan päälle verkkarit ja jos sattuu olemaan kypsemmässä iässä tartutaan kävelysauvoihin, joilla huidotaan muita polulla liikkuvia.
Luin Hesarista jutun viisikymppisestä sinkkunaisesta, joka sanoi, että työpaikkaakin etsitään, mutta rakkauden ajatellaan tulevan tielle ihan sattumalta. Pitäisi siis vääntää hakemuksia ja käyttää verkostoja, iskeä ensimmäisenä kiinni muihin eronneisiin. Ei pitäisi rajoittua oman paikkakunnan tarjontaan, sillä koko maailma on potentiaalista parisuhdemarkkina-aluetta.
Minusta on huomaamatta kehkeytynyt syrjäytynyt pitkäaikaissinkku, joka ei enää edes viitsi etsiä pestiä jonkun vanhemman miehen naisystävänä. Selväähän on, että ikäiseni mies etsii kymmenen vuotta nuorempaa seuralaista, jos sellaiseen suinkin on mahdollisuus. Moni joutuu tosin tyytymään samanikäiseen.
Pieni romantikko minussa haluaa uskoa, että kaikki mitä oikeasti tarvitsee, löytyy etsimättä.
Etsin rekistä kaksi mekkoa, joita päätin sovittaa. Vedin ensimmäisen leningin päälleni, jolloin myyjä päivitteli miten valtavan hyvin se minulle sopi. Ei se ollutkaan hassumpi vaikka siinä oli oudot pussihihat. Kun tulin sovituskopista seuraava leninki ylläni, myyjä oikein innostui ylistämään mallin sopivuutta ja värin sointuvuutta suomalaiseen kalvakkaan ihooni.
"Missä tällaista voi käyttää?", pohdin ääneen.
"Iltakävelyllä"
Ei kukaan suomalainen laita hienoa mekkoa päälle mennäkseen iltakävelylle. Kävelylle lähdetään metsään, puetaan päälle verkkarit ja jos sattuu olemaan kypsemmässä iässä tartutaan kävelysauvoihin, joilla huidotaan muita polulla liikkuvia.
Luin Hesarista jutun viisikymppisestä sinkkunaisesta, joka sanoi, että työpaikkaakin etsitään, mutta rakkauden ajatellaan tulevan tielle ihan sattumalta. Pitäisi siis vääntää hakemuksia ja käyttää verkostoja, iskeä ensimmäisenä kiinni muihin eronneisiin. Ei pitäisi rajoittua oman paikkakunnan tarjontaan, sillä koko maailma on potentiaalista parisuhdemarkkina-aluetta.
Minusta on huomaamatta kehkeytynyt syrjäytynyt pitkäaikaissinkku, joka ei enää edes viitsi etsiä pestiä jonkun vanhemman miehen naisystävänä. Selväähän on, että ikäiseni mies etsii kymmenen vuotta nuorempaa seuralaista, jos sellaiseen suinkin on mahdollisuus. Moni joutuu tosin tyytymään samanikäiseen.
Pieni romantikko minussa haluaa uskoa, että kaikki mitä oikeasti tarvitsee, löytyy etsimättä.
torstai 2. kesäkuuta 2016
Yhdeksäs sinfonia
Tänään joku tyyppi työterveydestä kävi puhumassa työssä jaksamisesta. Meillä on kuulemma hyvä työyhteisö, kun sanomme toisillemme huomenta ja nauramme kahvihuoneessa. Mitä se auttaa, jos työtä on liikaa? Seuraavaksi tehdään työn kuormittavuuskysely, kun ei tarvitsisi kuin vilkaista miten pitkiä työpäiviä teemme vaikka pinnaamme kaikenlaisista aamu- ja päivämeetingeistä.
Kulttuuri edistää työssä jaksamista, joten käväisin filharmonian kevään viimeisessä konsertissa Tampere -talossa. Sali oli täynnä (eilen ei enää saanut lippuja). Esitettiin Beethovenin yhdeksäs sinfonia, jonka neljännen osan ovat kaikki vähemmänkin musiikillisesti sivistyneet kuulleet. Mietin konsertin aikana huomista työpäivää ja vähän ensi viikkoakin, täytyy tunnustaa. Ei saisi, vaan pitäisi irrottaa ajatuksensa leijumaan korkeimpiin sfääreihin. An die Freude!
Santtu-Matias Rouvali antoi hetken odotuttaa itseään, ei liikaa, mutta draaman kannalta juuri sopivasti. Jotenkin sitä aina hämmästyy, kun mies, joka näyttää poikakeijulta, onnistuu johtamaan kokonaista orkesteria.
Sopraano Jenni Lättilän lauluvihko putosi lattialle juuri kun piti laulaa. Hetken jännitin löytääkö laulaja oikean kohdan. Pienen plaraamisen jälkeen sivu löytyi ja kaipa hän olisi osannut laulaa ilman vihkoakin.
Konsertin loputtua Rouvali nosteli orkesteria seisaalleen ja laulajat kipittivät pitkissä koltuissaan ja frakeissaan näyttämölle ja ulos moneen kertaan. Rouvalilla oli yllään musta paita ja housut. Hikinen paita tarttui kapellimestarin selkään.
Lopulta tapahtui se, mitä pelkäsin: ihmiset alkoivat kimmota pystyyn taputtamaan. Pakkohan minunkin oli nousta. No olihan se hieno esitys, mutta tarvitseeko ihan seisaalleen nousta?
Kulttuuri edistää työssä jaksamista, joten käväisin filharmonian kevään viimeisessä konsertissa Tampere -talossa. Sali oli täynnä (eilen ei enää saanut lippuja). Esitettiin Beethovenin yhdeksäs sinfonia, jonka neljännen osan ovat kaikki vähemmänkin musiikillisesti sivistyneet kuulleet. Mietin konsertin aikana huomista työpäivää ja vähän ensi viikkoakin, täytyy tunnustaa. Ei saisi, vaan pitäisi irrottaa ajatuksensa leijumaan korkeimpiin sfääreihin. An die Freude!
Santtu-Matias Rouvali antoi hetken odotuttaa itseään, ei liikaa, mutta draaman kannalta juuri sopivasti. Jotenkin sitä aina hämmästyy, kun mies, joka näyttää poikakeijulta, onnistuu johtamaan kokonaista orkesteria.
Sopraano Jenni Lättilän lauluvihko putosi lattialle juuri kun piti laulaa. Hetken jännitin löytääkö laulaja oikean kohdan. Pienen plaraamisen jälkeen sivu löytyi ja kaipa hän olisi osannut laulaa ilman vihkoakin.
Konsertin loputtua Rouvali nosteli orkesteria seisaalleen ja laulajat kipittivät pitkissä koltuissaan ja frakeissaan näyttämölle ja ulos moneen kertaan. Rouvalilla oli yllään musta paita ja housut. Hikinen paita tarttui kapellimestarin selkään.
Lopulta tapahtui se, mitä pelkäsin: ihmiset alkoivat kimmota pystyyn taputtamaan. Pakkohan minunkin oli nousta. No olihan se hieno esitys, mutta tarvitseeko ihan seisaalleen nousta?
keskiviikko 1. kesäkuuta 2016
VIP-asiakas
Sain sähköpostin, jossa ilmoitettiin ilouutinen: "Loistavaa, olet käynyt luonani useasti ostoksilla, joten voin ilolla
toivottaa sinut tervetulleeksi VIP-ystävieni joukkoon. Saat nauttia
tästä eteenpäin eduista, joista vain harvat ja valitut kuulevat."
Olin päässyt Anttilan VIP-asiakkaaksi!
Samana päivänä sain uuden viestin, joka sisälsi korjauksen: "Sait meiltä äsken teknisen virheen vuoksi sähköpostin, joka ei ollut tarkoitettu sinulle."
En olekaan VIP-asiakas. Lohdutuspalkintona voin pitää etukupongin, jolla saan 20 euroa alennusta yli 100 euron ostoksesta.
Mietityttää, mistä Anttila oli saanut sähköpostiosoitteeni, sillä minä en ole sitä heille luovuttanut.
Lähes jokainen vaateliike tarjoa jonkinlaista jäsenyyttä. "Ei mitään vaivaa, sanotte vain nimenne ja sähköpostinne niin saatte tästä ensimmäisestä farkkuostoksesta 15% alennusta". Sen jälkeen deletoit mainossähköpostejasi niin kauan kuin vielä kykenet sähköpostia lukemaan.
Viestien lopussa lukee pienellä "Unsubscibe", tökit sitä ja lähetät eteenpäin. Ei vaikutusta. V sanoo, että ne vain päättelevät, että olet elossa ja lähettävät postia entistä innokkaammin.
Olin päässyt Anttilan VIP-asiakkaaksi!
Samana päivänä sain uuden viestin, joka sisälsi korjauksen: "Sait meiltä äsken teknisen virheen vuoksi sähköpostin, joka ei ollut tarkoitettu sinulle."
En olekaan VIP-asiakas. Lohdutuspalkintona voin pitää etukupongin, jolla saan 20 euroa alennusta yli 100 euron ostoksesta.
Mietityttää, mistä Anttila oli saanut sähköpostiosoitteeni, sillä minä en ole sitä heille luovuttanut.
Lähes jokainen vaateliike tarjoa jonkinlaista jäsenyyttä. "Ei mitään vaivaa, sanotte vain nimenne ja sähköpostinne niin saatte tästä ensimmäisestä farkkuostoksesta 15% alennusta". Sen jälkeen deletoit mainossähköpostejasi niin kauan kuin vielä kykenet sähköpostia lukemaan.
Viestien lopussa lukee pienellä "Unsubscibe", tökit sitä ja lähetät eteenpäin. Ei vaikutusta. V sanoo, että ne vain päättelevät, että olet elossa ja lähettävät postia entistä innokkaammin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)