Hylsyt

Osallistuin kirjailijatapahtumaan, jossa puhuttiin muun muassa hylsyistä, joiden sanottiin yksinkertaisesti kuuluvan kirjailijan ammattiin vaikka eihän niistä paljon julkisesti puhuta.

Hylsyn aiheuttamasta pettymyksestä on vaan päästävä yli. Jännä juttu, että vaikka kirjasta olisi jo kustannussopimus, toisen kustantamon hylkäävä päätös tuntuu paskamaiselta, sellainen saattaa putkahtaa ilahduttamaan kirjoittajaa useita kuukausia myöhemmin.

Hylsy voi johtua tekstin keskeneräisyydestä, eikä välttämättä huonoudesta. Kustantamo on mahdollisesti julkaisemassa samantyyppisen teoksen, resursseista saattaa olla pulaa, genre voi olla väärä tai teksti on vaan kelvoton, eikä sitä kannata painaa kirjaksi. Varmaan muitakin syitä on. Kaikki eivät halua työskennellä kaikkien kanssa, eivätkä kaikki ole välttämättä edes samaa mieltä siitä kannattaako tekstiä julkaista.

Kirjailijan ja kustantamon suhde ei ole samanlainen kuin tavallisen työntekijän suhde työnantajaan. Kun kirjailijasta halutaan päästä eroon saatetaan kuulemma hänen tekstinsä lukemista ja kommentoimista viivyttää kuukausitolkulla.  Tämä on kuulopuhetta, josta minulla ei ole todisteita.

Kustannustoimittajat saattavat vaihtua, koska he lopettavat, vaihtavat kustantajaa tai jäävät äitiyslomalle. Elävät. No joskus saattavat kuollakin kesken kaiken.

Olen lyhyen kirjoittajanurani aikana huomannut, että on kovin monenlaisia kirjailijoita. Kustantamoiden A-luokitukseen yltävät myyvät, mieluiten julkisuudessa viihtyvät ja sanavalmiit kirjailijat. He saavat kuulemma kirjamessuilla enemmän tarjoiluja kuin B-luokan kirjailijat, joita ovat ne muut. 

Meille opetettiin myös miten tehdä ja muokata Wikipedia-sivuja. Yleensä itsestään ei kirjoiteta. Wikipedia-tekstit ovat kovin sukupuolittuneita, sillä vain 20 prosenttia henkilöitä esittelevistä teksteistä on kirjoitettu naisista. Wikipedia-tekstejä saa muuten kirjoittaa kuka tahansa ja niissä esiintyviä virheitä on lupa korjata.

Tilaisuudessa kävi ilmi, että suurin osa oli tullut paikalle, koska halusi vaihtaa Wikipedia-kuvansa tai täydentää teoslistaa. Koska minusta ei ole kukaan kirjoittanut (odottelen, että joku laatisi minua ja elämäntyötäni ylistävän tekstin), päädyin lopulta poistumaan paikalta ja menin erääseen halpakauppaan ostamaan thermosukkahousut, joita lämpimästi suosittelen.

Omasta kustantamostani voin sanoa sen verran, että minua on kohdeltu reilusti. 

Harrasta

Suomalaisuus on harrasta ja hiljaista, teet melkein mitä tahansa, niin siitä muodostuu jonkinlainen retriitti. Työväenopiston jumpan jälkeen pukukopissa kaikki keskittyvät olennaiseen eli pukemaan vaatteet ylleen. Mitä siinä puhumaan, toisten rauhaa rikkomaan ja huomiota herättämään. Kansallinen voimamme on hiljaisuuden sietäminen ja oman yksityisyyden varjeleminen.

Netin kommenttiketjuja ei pitäisi lukea, mutta kun on jotenkin pakko vaikka tietää, että lopulta tulee oksettava olo. Vähän kuin olisi syönyt ämpärillisen heikkolaatuisia irtokarkkeja. Mistä lähtien toisten ihmisten ulkonäön tai vaatteiden estoton kommentointi on ollut sallittua? Olisi pelottavaa joutua moisen huomion kohteeksi.

Pimeys on laskeutunut yllemme ja ennustan sen pysyvät paikallaan useamman kuukauden ajan. Sen aiheuttamaa apeutta vastaan voi taistella perinteisin keinoin kuten hiilihydraatein, kirjoin, elokuvin, villasukissa hipsutellen, kynttilöitä poltellen, punaviiniä juoden tai marinoimalla itseään kirkasvalolampun valossa.

Malja ystävyydelle!

Yläkerrassa juhlittiin viime yönä, ensin kuului musiikkia sekä puhetta, joka yritti voittaa musiikin volyymin, ovien aukomista ja sulkemista, rappukäytävässä ramppaamista ja tupakkkarinkijutustelua. Jossain vaiheessa musiikki taukosi ja jäljelle jäi äänekäs keskustelu ja lopulta koitti ihana hiljaisuus, kunnes Kerttu, joka ei ilmeisesti ollut kuullut talviajasta , ryhtyi naukumaan ja raapimaan makuuhuoneeni ovea.

Kirjamessut olivat juuri sellaiset kuin muistin. Tungosta, tuuppimista ja jonotusta. Kuuntelin pari kirjailijaliiton esitystä Töölö-lavalla ja tunkeuduin ihmismassaan kun Pajtim Statovcia haastateltiin hänen romaanistaan Bolla. Vaatimattoman ja sympaattisen oloinen kirjailija sanoi, että hänestä on mukava odotella inspiraatiota. Yleensähän kirjailijat korostavat istuvansa takapuoli tuolissa kahdeksan tuntia päivässä vaikka saisivat aikaiseksi vain yhden lauseen.

Kirjailijaliiton sessioissa puhuttiin rahasta, mistäpä muusta, peruskirjailijan mediaanitulo kirjoitustyöstä on noin kaksituhatta euroa vuodessa. Jos haluamme lukea suomalaista kirjallisuutta, tarvitsemme apurahajärjestelmää tai taiteilijapalkkaa. Tommi Kinnunen kertoi, etteivät apurahat, romaanien myyntitulot ja kirjojen lainauksista kertyvät ansiot riitä toimeentuloon ja asuntolainan maksuun (vaikka hänen kirjojaan myydään ja lainataan paljon!), niinpä hän tekee päivisin opettajantöitä, iltaisin hän on isä ja puoliso ja öisin kirjoittaa.

Instagram on täynnä kirjailijaliiton standilla otettuja ammattina kirjailija -kuvia. Kiersin arkana kyseisen kohteen. Kirjailijoiden messukäynnit näyttäytyvät Instassa kirjailijaselfieinä ja pitkinä hilpeinä kirjailijapöytinä.

Ostin kaksi kirjaa ja kolme pussillista teetä.

Söimme A:n kanssa Triplassa ja meillä oli hauskaa. Triplassa tungos jatkui, ikäänkuin kukaan ei olisi koskaan kuullut ilmastonmuutoksesta. Olisi kiva, jos kauppakeskuksissa (Triplan ulkoseinässä lukee Mall) toimisi myös liikkeitä, joissa myytäisiin käytettyjä, kunnostettuja vaatteita ja sisustustavaroita, eikä pelkästään halpaa kertakäyttömuotia. Tällaisten kauppakeskusten vuokrat taitavat olla liian korkeita.

Ystävyys on hieno juttu ja ehkä meidän ystävyytemme on omanlaisensa (kaikki ihmissuhteet ovat), sillä olemme eri sukupuolta. Tapasin A:n nykyisen puolison ensimmäistä kertaa, eikä hän lähtenyt kanssamme syömään.  Malja ystävyydelle!

Messut

Olen alkanut kärsiä järjettömästä pelosta, että jään auton alle ennen kuin kirjani julkaistaan. Tämä ei liity mitenkään peräkkäin kirjoittamieni sanojen laatuun tai niiden järjestykseen vaan työhön, jota olen varsinkin viime aikoina tekstin hyväksi tehnyt. Pitää varoa teiden ylityksiä ja välttää pyöräilyä.

Olen löytänyt nimen kolmannelle kirjalleni, jota ei vielä edes ole. Nimen keksiminen on vaikeinta, joten olen tavallaan pitkällä olemattomassa luomisprosessissani. Nyt teitä jännittää, mikä se ihmeellinen nimi on. Aion käyttää mottoa, jonka olen kuullut ystävältäni S:lta: nimeksi tulee "Häpeällä siitä selviää" (saattaa olla, että olen kuullut sen muodossa "Häpeällähän siitä selviää"). Suunnittelen tekeväni aiheesta myös ristipistotyön nyt kun joutavaa aikaa on.

Vuosi sitten koin kirjamessuille menon mahdottomaksi. Sain kustantamosta lipun ja jostain syystä arvelen nyt kykeneväni taas messureissuun. Kertaan jo mielessäni esiintymislavoja: Hakaniemi, Kallio, Töölö, Punavuori, Senaatintori, Kumpula, Suomenlinna, Esplanadi... Olen todennäköisesti jatkuvasti väärässä paikassa tai juutun tungokseen koko päivän ajaksi. Illalla messuväen poistuttua minut lakaistaan messukeskuksen lattialta. 

Joku poeka

Postinjakaja on pudottanut postiluukustani kirjeitä, joiden oikealla vastaanottajalla on sama sukunimi kuin minulla, mutta eri etunimi. Osoite poikkeaa hieman omastani, eikä taas kirjekuorten sukunimeä ole kyseisen asunnon postiluukussa. Kirjeet koskevat perintää ja ulosottoa. Olen viime aikoina kirjoittanut kirjeiden päälle "Tuli väärään osoitteeseen", pudottanut postilaatikkoon ja ollut tyytyväinen, etteivät kirjeet ole tarkoitettu minulle.

Kun aikoinaan asuimme Kuopiossa, odottelin jotain lähetystä ja kävin sitä postista kyselemässä, jolloin virkailija sanoi "Poeka on varmaan vienyt viärään paekkaan". Poika tuli osaksi puhettamme, poika otettiin esille aina kun kaikki ei mennyt ihan nappiin.

Töissä olen toisinaan sanonut, että tähän ei saa ottaa potilasta (yleisesti ottaen sellaista valtaa ei ole minulla ollut, mutta asiasta on sovittu esimiehen kanssa). Kun listassa on sitten ollutkin juuri tuossa kohdassa potilaan nimi ja olen asiasta valittanut, on minulle sanottu "Joku on sen siihen laittanut". Poeka onkin siis täällä nimeltään joku.

Toivottavasti kirjeiden oikea vastaanottaja saa asiansa kuntoon ja poika löytää hänet.

Miesselitys

Kävin allekirjoittamassa sopimuksen yksityisvastaanotosta, jota aion jatkossa tehdä vähäisessä määrin, sillä sille on kysyntää, eikä toisaalta lisäraha ole haitaksi, kun sattuu olemaan tuota asuntolainaa ja olen ottanut jo osan eläkkeestäni etukäteen siinä vaiheessa kun vähensin työaikaani.

Lääkäriaseman tapaamisessa ehdotettiin kevääksi luentoa, jolloin aloin mumista jotain epäselvää, jonka voisi tulkita kielteiseksi vastaukseksi, jolloin minua lohdutettiin  "Täällä voi sanoa ei".  Minä siis sanoin lopulta ei, kun kerran sain siihen luvan.

Luin Rebecca Solnitin feministisen esseekokoelman Miehet selittävät minulle asioita. Ensimmäisessä esseessä kerrotaan siitä kun eräs mies alkaa suorastaan luennoida Solnitille kirjasta, johon tämä kannattaisi perehtyä ja jota tämä ei ole varmaankaan lukenut, kunnes selviää, että tämä teos on Solnitin itsensä kirjoittama. Tätä on siis mansplaining!

Yhdessä esseessä mainitaan, että naisen mielipide netissä on nykyajan liian lyhyt hame, jolla nainen kerjää miehiltä raiskaus- ja tappouhkauksia.

Minulla ei ole onneksi mielipiteitä.

Miessukupuoli altistaa jostain syystä väkivallalle ja rikollisuudelle (huomattavasti merkittävämmin kuin maahanmuutto!). Suomen vankiloissa oli 2018 päivittäin keskimäärin 2910 vankia, joista naisia oli keskimäärin 218. Myös joukkoampumiset ja puukotukset ovat miesten alaa. Keksiikö joku selitystä tälle. Mietin tätä asiaa ihan vilpittömästi. Johtuuko se testosteronista? Agressio voi olla oikein suunnattuna ihan positiivinenkin voima.

Aurinko nousee ja sain kässäriini lisäaikaa eikä erityisen agressiivisia ajatuksia ole, joten mikä tässä on ollessa.

Kodu

Aamuisella kävelyllä majapaikasta Tarton linja-autoasemalle  ilmaantui sumun seasta humalainen suomalaismies, joka pyrki ottamaan kontaktia. Osalle matkailijoista loma ja vieraaseen kaupunkiin matkustaminen tarkoittaa kokopäiväistä mahdollisuutta juopotella ja ne matkailijat ovat äänekkäimpiä ja näkyvimpiä.

Viikossa siirtyy turististin roolista jonkinlaiseen välitilaan, se liittyy kävelyyn, joka ei ole enää yhtä viipyilevää vaan määrätietoisempaa etenemistä.

Viron matkailussa laivamatka on, varsinkin yksin matkustaessa, rasittavin, sillä et voi omia tavaroillasi paikkaa kahvilasta tai voit, mutta joudut jättämään laukun vartioimatta. Tavallinen strategia on, että istumapaikat varataan koko porukalle ja vielä varalle pari ylimääräistäkin tuolia, sillä ainahan voi samalta kylältä ilmaantua lisää paikkaa tarvitsevia. Yksi matkalainen jätetään matkatavaroiden vahdiksi ja muut ryntäävät myymälöihin.

Ihmisen tehtävä on kuluttaa. Jos et osta, niin et ole olemassakaan. Laivalla toimii henkilö, jonka ammattinimike on shoppinghostes. Hänen puoleensa voi kääntyä jos on ostosongelmia näin tämä henkilö meille kuulutti.

Kotimatkalla mietin kurssikaveriani, joka oli alkuperäiseltä ammatiltaan sairaanhoitaja ja varsin ronski ihminen. Kun palasimme Kuopioon kurssimatkalta Budabestistä, hän iloitsi "Kohta suap kunnon ruisleipee!" Häneltä muistan myös legendaarisen lauseen "Sormi suklaaosastolle, ompa iso rostata". Ei hänellä ollut tapana tätä kuitenkaan potilaille sanoa. Kaikenlaista sitä joutessaan muistelee. Anteeksi.

Kerttu vaikutti ilahtuneelta paluustani ja istuu nyt matkalaukussa.

Karlova

Latasin kännykkääni Voice Recorder -ohjelman ja kuuntelin PDF-muodossa olevaa käsikirjoitustani. Koneääni on sinänsä hämmästyttävän aidon kuuloinen, mutta käsikirjoitukseni kuulostaa sen lukemana pesukoneen käyttöohjeelta.

Hakeuduin Karlova -nimiseen Tarton puutalokaupunginosaan ja siellä pisteeseen, jossa hotellista saamassani kartassa luki "Vibrant bohemian neighbourhood of Karlova". Löysin hipsterikahvilan, jossa kahvinpavutkin paahdetaan itse. Siitä jatkoin ihanaan lounaspaikkaan. Talo näytti suomalaisittain ajateltuna purkukuntoiselta, mutta sisältä se oli viihtyisä ja ruoka erinomaista. Nuorten miesten (asiakkaiden) kasvoissa roikkuivat hipsteriviikset.

Illallinen on yksin matkustaessa hankalin, sillä en halua ruokapaikkoihin, joissa rakastavaiset tuijottavat toisiaan silmiin kynttilän liekin ylitse, siispä valitsin nepalilaisen vaatimattoman ravintolan, jossa söivät lapsiperheet ja tällaiset yksinäiset reppanat. Tunsin oloni kotoisaksi.

Ostin kasvonaamion, joita olen Instassa nähnyt ja harjan, jolla saan lakaistua kissankarvat vaatteistani. Täällä on monta ostoskeskusta täynnä tavaroita, joita en erityisemmin kaipaa, ehkä käyn vielä kauppahallissa jos se sattuu olemaan tänään auki. 

Olen tehnyt töitäkin vaikka en ole asiasta joka käänteessä erikseen maininnut.

Museossa

Tampere Majassa asumisesta alkaa tulla rutiinia. Herätys puoli kahdeksalta, aamiaiselle kahdeksan maissa (kahvia, puuroa, tuoremehua, paahtoleipää, juustoa, tomaattia, kurkkua ja keitetty kananmuna). Blogin päivitys, käsikirjoituksen editointia (olen lukenut sen niin monta kertaa, että teksti kyllästyttää, mutta koska sitä pitää mainostaa, en sano sen olevan paskaa, en yksinkertaisesti pysty enää arvioimaan sitä), ulkoilua, lounas ja leivoskahvit kahvila Wernerissä. Koko paakkelsivalikoimaa en ehdi maistaa läpi, mutta herkullisia ja edullisia ne ovat. Muu ohjelma vaihtelee päivittäin.

Tällaiselle yksinäiselle matkalle kannattaa varata mukaan käsityö, sillä ilman sitä olisin tullut hulluksi. Kaipaan jotain näpräämistä, konkreettista puuhaa, joka täällä puuttuu ja jota kotioloissa välttämättä on. Kotona laitan astioita koneeseen, siivoilen, pilkon vihanneksia, annan kissalle syötävää ja huollan vaatteitani.

Kävelin komeaan Viron kansallismuseoon (Eesti Rahva Muuseum), joka avattiin 2016. Museo on hyvin moderni, esittelytekstit vaihtuvat virosta suomeksi kun vilautat lippua tekstin alle merkityn symbolin päällä.

Viron historia on mielenkiintoinen ja museo esittelee myös historian arkista puolta kuten keittiökoneita, iskelmämusiikkia, kirjallisuutta, käsitöitä jne. Söin museon tyylikkäässä kahvilassa lounaan.

Alla voit nähdä museossa käytettävät vessasymbolit, jotka eivät olleet ainakaan minulle järin selkeitä.

Ystävyys

Tampere Majan kellarissa järjestettiin Tarton suomalaisten hernekeittoilta, johon oli kutsuttu myös nälkäisiä lääketieteen opiskelijoita. Tapahtumaan osallistui lisäksi Tampere-Tartto seuran aktiiveja Tampereelta. Istuin kahden tamperelaisen Tarton ystävän kanssa samassa pöydässä, nainen oli entinen kirjastonhoitaja, joka kirjoittaa vuosikirjaa aikuisten kirjasarjoista ja mies eläkkeellä oleva kontrabasisti.

Googlasin Tampereen ystävyyskaupunkeja, joita ovat Tarton lisäksi Chemnitz ja Essen (Saksa), Kanton (Kiina), Kaunas (Liettua), Kiova (Ukraina), Linz (Itävalta), Miskolc (Unkari), Nizhni Novgorod (Venäjä), Norrköping (Ruotsi), Odense (Tanska), Olomouc (Tsekin tasavalta), Syracuse (Yhdysvallat), Trondheim (Norja), lisäksi Tampereella on ystävyyskaupungit Puolassa, Islannissa ja Fär-saarilla (kaupunkien nimistä löytyi eksoottisia kirjaimia, joten jätän ne laiskuuttani mainitsematta).

Kuusikymmenluku on ollut kaupunkien ystävystymisen huippuvuosikymmen, viime vuosina on ollut hiljaista. Missä ovat Ranska, Italia ja Espanja ja monet muut? Kun edellä mainitut kaupungit ovat ystäviä, ovatko muut Tampereelle pelkkää ilmaa? Vai peräti inhokkeja.

Hernekeittotilaisuudessa esiteltiin Tampere Majaa, joka on toiminut 22 vuoden ajan. Talosta löytyy 24 vuodepaikkaa, sauna, taidegalleria ja kellari, jossa järjestetään kulttuuritapahtumia. Rakennus on yli kahdensadan vuoden takaa (tai ainakin osia siitä). Galleria ei peri taiteilijoilta vuokraa vaan ottaa palkaksi taiteilijan työn, ilmankos seinillä roikkuu niin paljon tauluja.

Ulkona sataa siinä määrin, ettei edes kaltaiseni ulkoiluhullu viitsi lähteä kadulle reippailemaan kun ei ole ihan pakko. Eilen käväisin pittoreskissa kaupunginosassa nimeltään Supilinn (muistuttaa Pispalaa, mutta on rosoisempi) ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Istuin kolmessa kahvilassa kahvia ryystämässä.

Aparaaditehtaassa

Tarton Aparaaditehas sijaitsee vanhassa tehdasrakennuksessa, jossa neuvostoaikaan rakennettiin sukellusveneiden osia ja peitteeksi tälle toiminnalle toimimattomia vetoketjuja ja sateenvarjoja. Miksei samalla toimivia?

Nykyään tehdas on trendikäs ravintoloiden, kahviloiden, gallerioiden ja designkauppojen keskittymä. Aparaaditehtaassa järjestetään myös erilaisia tapahtumia. Erittäin suositeltava kohde. Söin siellä lounaaksi borssikeittoa ja ihanaa leipää kolmella eurolla. Paikka on kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista, epäilisin sinne ehtivän noin viidessätoista minuutissa.

Aamiaiselle osallistui tänään samaan aikaan kolme muutakin ihmistä, kaikki virolaisia.

Sain kutsun Tarton suomalaisten hernekeittoiltaan. Vaikka pelkään suurempina joukkoina parveilevia vieraita ihmisiä, en keksinyt siihen hätään mitään sopivaa tekosyytä kuten "olen juuri silloin Viron kansallismuseossa". Tilaisuus on varmasti kiva ja olenhan täällä yksin, joten ihmisten seura saattaisi tehdä hyvää.

Tartto, Tarton, Tartossa, Tarttoon

Tallinnan laiva oli lastattu sokerilla ruokituilla lapsilla, leikillä, kalliilla kosmetiikalla, kiukuttelulla, oluttuopeilla, hajuvesillä, pubivisalla, stressaantuneilla vanhemmilla ja lasten bingolla.

Tallinnan linja-autoaseman vessamaksu on noussut kolmeenkymmeneen senttiin.

Matkalla Tarttoon (kaupungin nimen taivutus piti tarkastaa netistä) virolaiset tienvarsipusikot vilahtelivat ohitse. Maisema poikkesi suomalaisesta siinä, ettei maisema sijainnut Suomessa. Oli melkein läpitunkemattoman harmaata. Katsoin kännykältäni HBO:n dokumenttia sadomasokismiin ja nahkavaatteisiin hurahtaneesta toimittajasta ja kirjailijasta, joka kirjoitti kirjaa entisestä tähtiurheilijasta, joka on nykyään transnainen.

Vietän Pirkkalaiskirjailijoiden residenssiviikkoa Tartossa ja majoitun Tampere Majassa, joka on kodikas majatalo Tarton historiallisessa keskustassa (kopioin tämän esitteestä). Talossa on seitsemän huonetta, joista ainakin osassa näyttää olevan sängyt useammallekin, huoneestani löytyy leveä teinisänky ja kapea munkin sänky. Tampere Majassa näyttää olevan esillä suomalaisen taiteilijan näyttely.

Majapaikan vastaanotto on avoinna vain kuuteen, joten sisään mennään omalla avaimella, illalla mietin, onko täällä edes muita, mutta sitten joku kolisteli huoneeseensa. Respan nainen sanoi, että meitä on kolme. Aamiaisella join kahvin muumimukista ja ikkunalla tökötti pari Aarikan kynttilänjalkaa. Seinillä roikkuu runsaasti taidetta.

Hävitin sateenvarjoni.

Läksiäiset

Läksiäiset ovat takana ja lähtöhalaukset moneen kertaan halattu. H halusi välttämättä jatkoille Paapan kapakkaan, enkä raaskinut kieltäytyä vaikka olisi tehnyt mieli kotiin. H kantoi pöytään mielijuomaansa vodkaa jaffalla vaikka kuinka koitimme kieltää. H:lla on erilaisia teorioita lantratun vodkan ylivertaisista ominaisuuksista. Lopulta H kävi sanomassa bändin laulajalle, että Heidi on jäämässä eläkkeelle ja Heidille pitää laulaa, joten nainen julisti mikrofoniin eläkkeelle jäämiseni. Käytän tässä kohtaa taas S:n viisasta opetusta: häpeällähän siitä selviää.

V piti läksiäisissä hauskan tampereenkielisen puheensa, josta lainaan luvatta pienen pätkän:

"Että kiitos nyh Heiri. Kyä mää oon kiitollinen että mää oon saanu suhun tutustua. Säät oot vähän ninkul luannovvoima. Ei ehkä mikääm myrsky, mutta semmonen sitkee omallaisensa home. Että ihan sama mitä te siä yritätte, mää kyä teen tätä mun omaa juttua. Kerta tää om muj juttu, ja tää oh hyvä. Semmonen pehmeen äkkiväärä, nerokkaan oivaltava, joka naurattaa silloj ja naurattaa viä jälkeenki päin. Lisäjuttuja tosiaankin orotellessa. Että onnee, ja kiitos, ja anteeks."

Sekundaihminen

Minulle järjestetään tänään läksiäiset ja sehän stressaa. Toisaalta nautin huomiosta ja toisaalta kaihdan sitä. En voi perua osallistumistani, sehän olisi kuin jättäytyisi pois omista häistään.

Telakalla esitetään poliittista näytelmää Homo Secundus-sekundaihminen. Aioin kirjoittaa, että se oli liian pitkä ja varsinkin tanssiosuuksia olisi voinut lyhentää ja nyt vasta huomasin, että näytelmä oli Teatteri telakan, tanssiteatteri Tsuumin ja Minimin yhteistuotanto. Ilmankos ne sitten tanssivat niin paljon ja jotkut jopa osasivat tanssia.

Homo Secundusta ei voisi kuvitella suureen laitosteatteriin, sen verran räävitön ja kantaaottava se oli. Käsiteltiin maahanmuuttoa, ilmastonmuutosta, muoviroskaa ja työttömyyttä. Ihmisyyttä ja rakkautta.

Näytelmä oli hauska ja siinä oli ripaus amatöörimäisyyttä, en tiedä oikein mistä se tuli, ehkä lavasteista, tanssista (kaikki eivät olleet tanssijoita kuitenkaan), lauluista,  hypyistä intiimeihin pieniin kohtauksiin ja taas TE-keskuksen joukkokohtauksiin. Vai innosta, jota oli näyttämöllä havaitsevinani. Vai siitä kuuluisasta rosoisuudesta.

Hyvä Kerttu!

Kertun nimi on oikeasti Hobbit-Dolls Showtime ja hän täyttää 16.10 yksitoista vuotta ja on väriviallinen lemmikkitason kissa. Hänen äitinsä on/oli Hobbit-Dolls Purrball ja isänsä Purrecious Migi (nimien edessä oli vielä jotain kirjainlyhenteitä). Papereiden etsimiseen meni pari tuntia ja samalla tuli tehtyä pientä konmaritusta. Kerttu saapui huonekalujani raapimaan 18.4.2010.

Käytin Kerttulia eläinlääkärissä. Nainen ottaa yksinään vastaan pieneläinpotilaita vaatimattomassa tilassa, kerrostalon alakerrassa.

Eläinlääkäri kehui Kertun silmien kaunetta ja kissan rauhallisuutta, mutta väitti lemmikilläni olevan ylipainoa. Puhui asiasta hyvin varovaisesti ja hienotunteisesti toisin kuin kaverin kissan eläinlääkäri, joka oli sanonut "Kissanne on huomattavan lihava!"

Ylipaino kuulemma lisää sydänsairauksien ja diabeteksen riskiä. Onneksi Kerttu ei tupakoi.

Kerttu hoitaa itse kyntensä pureskelemalla, koska ei osaa käyttää kynsisaksia. Yksi kynsi oli kuitenkin painunut tassuun, eikä se saanut itse sitä pois. Eläinlääkäri nappasi kynnen, suihkutti kuoppaan jotain pihka-ainetta ja hoiti jälkeä vielä laserilla. Laserlaite oli kuulemma maksanut 25 000 euroa, eikä näyttänyt kummoiselta.

Meinasin kysyä Kertun elinajanennustetta, jotta tietäisin milloin voin ostaa uuden sohvan, mutta en kehdannut.

Kertun unikoulu on edennyt, se herättää minut vasta vähän vaille kuusi. Hyvä Kerttu!

Vieläkö kirjoitat?

Minulta kysytään usein "Vieläkö kirjoitat?" Samaa kysytään myös niiltä, jotka ovat julkaisseet useita teoksia ja joiden elanto kertyy kirjoittamalla.

Kirjailijalta kysytään (ainakin naiskirjailijalta) "Vieläkö kirjoitat?"
Runoilijalta udellaan "Vieläkö kirjoittelet niitä runoja?"
Lasten- ja nuortenkirjailijoilta kysytään "Milloin kirjoitat oikean (aikuisten) romaanin?"

Lääkärinä minulta ei ole koskaan kysytty "Vieläkö hoidat niitä potilaita?" eikä lastenlääkäriltä kysytä "Milloin ryhdyt hoitamaan aikuispotilaita?"

Luin kaksi nuortenkirjaa, Johannan Hulkon Suojaava kerros ilmaa ja Kirsti Kurosen säeromaanin Merikki, molemmat Kariston kirjoja. Nuortenkirjoja voi suositella myös aikuisille. Vaikka ne ovat usein sujuvasti kirjoitettuja ja nopealukuisia, eivät kuitenkaan tyhjiä ja pinnallisia. 

Säeromaani on kivan ilmavaa luettavaa. Proosaa, joka näyttää painettuna runolta. Kurosen kirjassa käsitellään ystävyyttä ja siihen liittyviä pettymyksiä. Kirsi Kuronen sanoi kirjan julkkareissa, että säeromaanissa on helppo kuvata nimenomaan tunteita.

Johanna Hulkon romaanin pääosassa on ylipainoinen tyttö, joka ei tarinan myötä laihdu ja ryhdy koulun suosituimmaksi tytöksi vaan onneksi jotain ihan muuta. Ylimääräiset kilot voi tässä kirjassa suorastaan tuntea kantavansa. 

Luonnonilmiöitä

Kesken sunnuntailenkin kännykästä meni akku. En saa enää koskaan niitä askeleita takaisin. Mistä tiedän, että olen edes liikkunut, kun askelmittarissa on vain pieni osa  reippaista harppauksista, jotka otin?

Sukelsin villiin ja koskemattomaan Kaupin metsään, eikä siitä löydy edes kuvamateriaalia todisteeksi.

Kahviloiden ovet imevät helposti kahvilan tiskille. Sanon myyjälle ilman epäröintiä haluavani kahvia, jonka jälkeen jahkailen hetken ja otan pullan. Kuntosalien ovella kohtaan pelkkää vastatuulta. Nämä ovat luonnonilmiöitä, joille en voi mitään.

Sain kollegalta eläkelahjaksi suklaata, vein toisen rasian eilen kylään ja toista olen tyhjentänyt ihan itsekseni. Elämäni maistuu minttusuklaalta.  Samalla tunnustelen, onko sunnuntai paskapäivä vai onko se syytön sunnuntaiahdistukseeni. En ole vielä varma, annanko sunnuntaille vapautuksen.  Saattaahan olla, että iltaa myöten alan stressaantua jostakin. 

Solistin kengät

Eilisessä Filharmonian konsertissa esitettiin teos, jonka solistina heilui lyömäsoittaja. Hän paukutti erilaisia rumpuja, marimbaa ja soitinta, jonka nimeä en tiedä. Teos oli James Macmillanin Veni, veni, Emmanuel. Ette ole kuulleetkaan, en ollut minäkään.

Solistin soittimet oli sijoitettu lavan molemmille reunoille ja hän kipitti (yleisöön nähden) Rouvalin takaa soittimelta soittimelle metallinhohtoisissa korkokengissään. Välillä tuli kiire.

Tämä nainen kävellä tikutti polvet aavistuksen koukussa, pienessä etunojassa ja pelkäsin hänen kaatuvan, mutta pystyssä pysyi. Moderni haastava teos, ainakin jos pukee korkokengät. Laskin esityksen aikana montako viinitonkkaa tarvitaan läksiäisiin.

Väliajan jälkeen orkesteri soitti Rimski Korsakovin kauniin teoksen, jonka nimen kirjoitusasua en muista.

Tapasin konsertissa kollegan, joka sanoi olevansa vihreä kateudesta eläköitymisestäni. Facessa sain eläkeuutisella enemmän tykkäyksiä kuin koskaan. Tuntui kuin olisin voittanut lotossa, enkä vanhentunut ja väsähtänyt ja väistynyt työelämästä.

Muutoksia

Tarkkasilmäinen lukija on mahdollisesti huomannut, että poistin blogin lukijalistan, sillä kukaan ei enää näytä rekisteröityvän lukijaksi. Se ei taida olla muotia tai sitten uusia lukijoita ei ole.

Olen lisännyt blogiini koko nimeni, sillä anonymiteetti on muutenkin lähinnä kuvitteellista. Nyt mennään tällä harvinaisella, aatelisella Mäkisellä. Äskettäin tuli mieleen, että olisin voinut julkaista kirjan nimellä H.M. Mäkinen. Jostain kumman syytä pelkkien nimikirjainten käyttö viittaa siihen, että kirjoittaja saattaisi olla mies.

Olen taas editoinut käsikirjoitustani pari päivää. Tunnin työrupeaman jälkeen alan katsella ulos, minulle tulee nälkä ja silmäluomeni pyrkivät valumaan alas. Havaitsen ikkunan takana tuulessa holtittomasti heiluvat pihlajan oksat ja huomaankin päivittäväni blogia, josta saan nopeamman hyvän mielen piikin kuin käsikirjoituksen viilaamisesta.  Joskus blogin kirjoittaminen oli kuin opiaattikoukku, nyt sitä tarvitsee lähinnä vieroitusoireiden poissa pitämiseen. Kirjan viimeistely saattaa palkita korkeintaan kaukaisessa tulevaisuudessa.

Olen kateellinen kaikille, jotka menevät Turkuun kirjamessuille. Päädyn tässä rypiessäni siihen, että käsikirjoitukseni on paska ja siitä vedän johtopäätöksen, etten itsekään ole kummoinen ihminen. En ole lukenut Olli Jalosen kirjaa Taivaanpallo, mutta siinä Angus tajuaa jotain olennaista: "Elämä on sellaista, että haluaa olla enemmän kuin on" (lähteenä viimeisin Suomen kuvalehti, josta joskus käytimme nimeä Suomen kuivalehti).

Viimeinen työpäivä

Norjalainen professori luennoi klinikassamme eilen aamulla, eikä herättänyt naisvaltaisen, korkeasti koulutetun yleisön sympatioita vitsaillessaan morsiammensa ryppypelosta ja kertoessaan laihduttaneensa kymmenen kiloa.  Päättelimme, että a. mies oli jättänyt vanhan vaimonsa b. kehissä oli uusi vetreä tapaus c. mies yritti nuortua (mikä ei ole mahdollista vaan korkeintaan säälittävää)  d. professori suolsi seksististä juttuaan viimeisessä hormonihumalassaan.

Luennon jälkeen ohjasin erikoistuvaa lääkäriä, toimin yhden erikoislääkärin tukena, kun hän piti itselleen uutta poliklinikkaa ensimmäistä kertaa, sanelin viimeiset saneluni, allekirjoitin tekstejä, heitin rikkinäiset työkengät roskikseen, tyhjensin sähköpostin (ihanaa!) ja pukukaappini (löysin särkylääkkeitä vuodelta 2013, tyhjän 2010 kalenterin, pipon, jota en osannut edes kaivata), siivoilin työhuonetta ja tietokonetta henkilökohtaisesta roinasta ja join kahvia. Sain yhdeltä kollegalta suklaata ja halasin monta työkaveria. Viikon päästä on vielä läksiäiset.

Kävin eilen illalla kävelyllä! Taidan tehdä siitä uuden harrastuksen itselleni.

Nyt on ryhdyttävä editoimaan tekstiä.

Toiseksi viimeinen

Verbaalisesti lahjakas työkaverini kuvasi erään entisen poliitikon päällystakkia itsensäpaljastajan takiksi. Poliitikko liikkuu kaupungilla vähän liian ison beigen poplarin helmat tuulessa lepattaen. Pertti Jarlakin piirtää vilauttajalle juuri sellaisen palttoon.

Sairaala tarjosi tänään kahvit, lohipiirakat ja kinuskitäytekakun poliklinikan väelle tulevan eläköitymiseni kunniaksi.  Aloitin työt Tampereella 2.10.2006 ja viimeinen työpäiväni on 2.10.2019. Pidän tällaisista sattumista, ikään kuin olisin suunnitellut kaiken vaikka suuri osa elämästä on sattumaa. Huomisen jälkeen alkaa loma ja sitten koittavat eläkepäivät, joista nykyinen nuoriso voi vain haaveilla.

Voiko olla mitään vähemmän seksikästä kuin eläkkeelle jääminen?

Sain sairaalalta sievän kultaisen kaulakorun. Naisille annetaan kaulakoru, miesraukat joutuvat tyytymään solmioneulaan.

Minulle ehdotettiin, että tekisin viimeisenä työpäivänä jotain, jota olen aina halunnut tehdä.  Ehkä heitän tietokoneen keskusyksikön ikkunasta ja katso miten se murskautuu asfalttiin.