Musikaali

Olen löytänyt sisäisen musikaali-ihmiseni. Aiemmin pidin musikaaliesityksiä täysin turhina lauleskeltuina kevytteatteriesityksinä (toimi yhtä huonosti kuin kevytlevite leivällä). Koulukaupunkini musikaalit sisälsivät tahatonta komiikkaa sekä laulu- ja tanssitaidottomuutta.

Tampereen Disney -tuotanto (joka olisi tietenkin aiemmin ollut kirosana) Notre Damen kellonsoittaja oli ammattimaisesti toteutettu, hyvin laulettu, mahtavan hienosti lavastettu ja yllättävän vaikuttava tarina. Huomatkaa, että teen vertailua vuosikymmenten takaiseen Kuopion kaupunginteatterin Fanny Hill -musikaalihirvitykseen.

Sain toisen poikani puolison teatteriseuraksi ja yhdessä totesimme, että onneksi rokkipoliisipoikani ei ole mukana tunnelmaa pilaamassa ja laulun mahdollisista epäpuhtauksista huomauttamassa.

Istuimme eturivissä, sillä muita penkkejä ei ollut  enää tarjolla (nämä olivat myös halvimmat paikat). Välillä pelotti, että joku tanssijoista potkaisee, mutta selvisimme esityksestä vammoitta.

Kun musikaalin lopussa itketti niin eikös se silloin ollut tehnyt tehtävänsä?

Minusta alkaa tuntua, että Tampere on lopultakin Suomen musikaalikaupunki. 

Teatteriseurani lipui esityksen jälkeen rauhallisesti teatteritungoksessa, eikä ollut röyhkeä kuten minä, joka rynnii ja tönii toisia syrjään päästäkseen ensimmäisenä pukemaan takin ylleen.  Anteeksi.

Kuva: Heikki Järvinen/ Tampereen teatteri