Huumoriaistin häviäminen

Luin blogipäivityksiäni vuodelta 2012 ja muutaman kerran jopa naurahdin. Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vähän kuin yrittäisi imeä vettä kuivuneesta kaivosta. Tänä aamuna kaipasin jo potilaitakin. Vielä enemmän haikailen tamperelaista kirjoittajakoulua, Viita-akatemiaa.

Kävin Viita-akatemiaa vuosina 2009-2012. Opettajana toimi mainio Niina Hakalahti ja kurssilla piipahtivat ainakin Kirsi Kunnas, Sinikka Nopola, Juha Hurme, Johanna Sinisalo ja Torsti Lehtinen. Jos oikein muistan, ensimmäisellä tapaamisella pöydän pintaa tuijotti viisitoista aloittelijaa. Osa meistä lopetti opiskelun kesken, joka on ihan ymmärrettävää, sillä moni nuori kirjoittaja muutti tuon kolmen vuoden aikana toiselle paikkakunnalle. Nuorille tapahtuu kaikenlaista, uusia ovia avautuu ja vanhat paukautetaan kiinni.

Tuosta pienestä joukosta on puhjennut kuusi kokonaisen kaunokirjallisen teoksen julkaissutta kirjailijaa, kolme runoilijaa ja kolme proosan kirjoittajaa. Viimeisin esikoiskirjailija julkaisee proosateoksensa ensi keväänä WSOY:lta. Hän taisi olla joukossamme vain vuoden, en ole ihan varma, ei kuitenkaan loppuun saakka. Olen vakuuttunut, että lisää kirjailijoita on tulossa. Monia kirjoituskilpailuvoittoja on tuohon joukkoon pudonnut. Ei minulle.

Marisha Rasi-Koskinen ryhmästäni voitti viikonloppuna Tulenkantaja-palkinnon kuudennella kaunokirjallisella teoksellaan REC, joka on kiehtova romaani. Suosittelen. Vuotta aiemmin Marisha voitti Junior Finland-palkinnon teoksellaan Auringon pimeä puoli. Kehuskelen aina Marishalla.

Miten vaikeaa oli lukea omia tuotoksiaan muille, eikä palautteen antaminenkaan ollut helppoa. Jotenkin se nauraminen oli tärkeintä ja rento ote. Huonosti kirjoittaminen. Häpeän voittaminen. En ihan taatusti alkuun edes ajatellut, että mikään kirjoittamani päätyisi oikeaksi kirjaksi, näin kuitenkin kävi. Maailmassa tapahtuu outoja asioita. 

Joskus lukioaikana äidinkielen opettajani oli huolestunut minusta ja ihmetteli mihin heidimäinen huumori oli kadonnut. Välillä olen itsekin huolestunut, mutta olen jotenkin vuosien mittaan oppinut luottamaan, että kyllä se sieltä taas löytyy kun ei liikaa pinnistele. Antaa mennä kun on alamäki taas.

Olen tänä aamuna tihrustanut puhelimen näytöltä, mitä saan joulukuussa tehdä. Huumorin katoaminen on näissä olosuhteissa pikkujuttu. Pelkään hajuaistin häviämistä.  Outoja ovat ihmisten pelot.

Musta perjantai

Eilinen Black Friday toi mieleeni mustamakkaran, mustarastaan, black metallin, salmiakin ja mustasukkaisuuden. Mustameri on 2212 metriä syvä ja sen pinta-ala on 422 000 neliökilometriä. Musta tuntuu. Tuntuuko susta? 

Suomeksi musta perjantai kuulostaa päivältä, jolloin on ajettu kolme kuolonkolaria.

Pimeys. Oletteko huomanneet, että nykyään kodeissamme ja katujen yllä roikkuvat ledit ovatkin kausivalot, eivätkä jouluvalot? 

Luin Ylen jutusta, että Black Friday ei ole välttämättä halpa, vaan hintoja nostetaan syys-lokakuussa, koska näin alennusprosentit saadaan kuulostamaan muhkeammilta. 

Suomalainen ei kehtaa kehua kalliilla ostoksella, vaan sillä miten halvalla on onnistunut arvokkaan tuotteen hankkimaan. Alennusmyynnistä ostin!

Vaatteisiin satsaaminen on turhempaa kuin uuteen puhelimeen, televisioon, musiikin kuunteluun tarvittavaan laitteistoon, autoon,veneeseen, työkaluihin, ruohonleikkuriin tai urheiluvälineisiin panostaminen. Nämä "miehiset" kulutuskohteet ovat rationaalisia, kun naiselliseksi mielletyt taas turhia. 

Moni nainen kokee huonoa omatuntoa ostaessaan itselleen ja shoppailee siksikin lastentarvikkeita ja -vaatteita, joista lapset eivät edes piittaa. 

Sama endorfiinin etsintä toimii melkein kaikessa ostamisessa.

Inhoan kaksi kolmen hinnalla alennuksia. Haluan vain yhden! Tarvitsen vain yhden! Minulla on vain yksi elämä (tarvitsisin kaksi, vähintään). Haluan ostaa vain yhdet alushousut kerrallaan, syön vain yhden suklaapatukan, eikä kaappeihini mahdu kolmea pussillista vehnäjauhoja. 

The more you bye, the more you save.

Aulaklubi

Esiinnyin Tampere-talon Aulaklubilla Kirjaviikot -tapahtumassa. Kirjaviikot on peruuntuneiden kirjamessujen lohdutuspalkinto, ylimääräinen jälkiruoka, kokin terveiset tai ilmainen juoma. 

Minä ja romaanini (Ei saa elvyttää) saimme varttimme Pirkkalaiskirjailijoiden ensimmäisessä sessiossa. Yleisöä oli enemmän kuin arvelin, ehkä parikymmentä. Tapahtuma striimattiin Aamulehden toimesta ja se oli vielä eilen illalla lehden sivuilla nähtävissä, nyt aamulla en enää sitä löytänyt. 

Ystävät sanoivat, että oma esiintymiseni meni hyvin, mutta nämä ovat niitä asioita, joissa ystäviin ei kannata luottaa. Minua kiinnosti erityisesti Anneli Kanto, joka puhui kirjoitusoppaastaan Kirjoittamassa (suosittelen) ja Mokoma -yhtyeestäkin tunnettu Marko Annala ja hänen mainiolta kuulostava romaaninsa Kuutio (laitoin kirjastovarauksen heti vetämään). Annala on kotoisin Lappeenrannasta ja puhuu edelleen paikallista murretta. Hänen vaimonsa Inga Magga on Like-kustantamon esikoiskirjailija ja Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Esitystä tehdessäni jouduin miettimään miksi oikein olen kirjoittanut Aurista, emerita hammaslääketieteen professorista. Halusin kirjoittaa iäkkäästä naisesta, sillä alan joidenkin silmissä olla vanha, vanhempani ovat vanhuksia ja minua ärsyttää se, että ikäihmisiä pidetään jotenkin homogeenisena joukkona. Eivät kaikki ole herttaisia isovanhempia, kaikilla ei ole edes lapsia. Jotkut ovat jopa v-mäisiä. Iän takia ei saisi ketään sivuuttaakaan, ei nuoria eikä vanhoja. Halusin pohtia vanhenemista, kuolemaa ja suhdettani eutanasiaan. Halusin nauramalla häätää vanhenemisen kauhun kimpustani. En onnistunut.

Eräs kirjailija kysyi, miksi tein Aurista narsistin. Aurin tapaisia perhettään laiminlyöviä uraihmisiä löytyy miehistä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena vaan ihan ymmärrettävänä, varsinkin jos he saavat suuria aikaan, kehittävät rokotteen tai perustavat pörssiyhtiön. 

Anni Kytömäki voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Onnea Annille! En tunne Annia, mutta hänen veljensä on tuttavani. Kirjakin on vielä lukematta. Finlandia-palkinto on siitä kiva, että sen voittajalle en voi olla kateellinen, sillä se olisi vähän sama kuin olisin kateellinen Madonnalle, Margaret Atwoodille tai Sanna Marinille. Sellaiseen ei mielikuvitukseni yllä.

Kirjaviikot

Jos joku haluaa kuulla tai peräti nähdä minua, niin saapukoot Tampere -talon Aulaklubille keskiviikkona 25.11 klo 17, jolloin Pirkkalaiskirjailijoiden esiintyminen alkaa. Oma viidentoista minuutin hetkeni koittaa klo 17.45. Tuolloin olisi tarkoitus vakuuttaa teille, että tarvitsette romaanini Ei saa elvyttää tai joku ystävänne tai sukulaisenne saattaisi tarvita sitä tai vaikka ei tarvitsisikaan ja vaikka jälleenmyyntiarvo on mitätön, niin voisitte hankkia sen kuitenkin. Ja tuleehan tuo joulu tänäkin vuonna, luulisin. Toisaalta peruutuksiin kannattaa tässäkin varautua.

Mitä ihminen lopulta tarvitsee, kupin kahvia, lautasellisen kaurapuuroa, hammasharjan, hyvän romaanin (jokainen saa itse määritellä millaisen), lasillisen punaviiniä, ystävällisiä sanoja, Bachin musiikkia ja itse neulotut villasukat. Läheisyys on pakko jättää pois tästä perustarpeiden luettelosta, sillä se ei ole enää mikään jokanaisenoikeus. Kun tuo korona.

Aamulehden tilaajat voivat seurata Kirjaviikkojen tapahtumia verkossa. Kirjaviikot on jonkinlainen köyhän kirjallisuuden ystävän versio peruuntuneista kirjamessuista. 

Tampere-talolla myydään myös kirjoja ja jos joku haluaa romaanini ostaa, niin mielelläni signeeraan vaikka minulla onkin huono käsiala. 

Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti ylimielisen kritiikin Anne Vuori-Kemilän romaanista Mustaa jäätä. Kritiikki kertoo oikeastaan enemmän Antti Majanderista ja kirjallisuuspalkinnoista kuin Vuori-Kemilän kirjasta, jota en ole vielä lukenut. 

Tuli vielä mieleen, että suomalainen kirjailija nousee tavallisten kansalaisten silmissä merkittäväksi vasta kun hän on kirjoittanut sodasta tai sen seurauksista.

Pohdintoja kaikesta joutavasta

Ennen kirjoittamista on hyvä lämmitellä. Parhaiten kirjoituskädet saa vetreytettyä lukemalla proosarunoja, varsinkin Anja Erämajan kirjoittamia. Niiden jälkeen on yhtä kiire läppärille kuin pahassa vatsataudissa vessaan. Runoja ei tarvitse edes ymmärtää, mitä absurdimpaa sen parempi. Runot ovat kuin kevyt lämmittely ennen urheilusuoritusta. Muutama kyykkäys, olkapäiden pyöräytys ja haarahyppy. 

Kustantamojen kevään katalogit ovat ilmestyneet. Niistä on kiva valita luettavaa ja laittaa varaukset kirjastoon vetämään. On jotain mitä odottaa. Kaikki tulee taas sitten yhtä aikaa. Tätä ette minulta vie vaikka koronavirukset marssisivat kimppuumme parijonossa.  

Luin Juhani Branderin omakohtaisen esseekokoelman Miehen kuolema: Pohdintoja maskuliinisuudesta ja tajusin, etten ole koskaan kysynyt pojaltani, lyötiinkö häntä koulussa. En osannut edes epäillä sellaista. Branderin esseet luettuani luulen, että melkein kaikki pojat joutuvat kohtaamaan väkivaltaa koulussa. Miesten maailma avautuu nyt mielessä sarjana nöyryytyksiä, sekä ankarana tunteiden tukahduttamisena. Onko nykymuotoisen asepalvelun aika ohi, sillä siihen vaikuttaa kuuluvan simputuskulttuuri ja erilaisten ennakkoluulojen vahvistaminen. 

Nyt pakkaan käsidesit ja suojavälineet ja lähden rohkeasti kauppaan.

Koulutus

Kävin Kirjailijaliiton toimistossa Runebrerginkadulla. Tiloissa pidettiin esiintymiskoulutuksen toinen, pienryhmissä järjestettävä osa. Toimisto sijaitsi arvokkaassa talossa, sen seinillä seisoivat täyteen ahdetut kirjahyllyt ja tiloissa roikkui kirjailijoiden muotokuvia. Toimisto ja sen työntekijät esiteltiin minulle. Minulle!

Opin, että 

Esiintyessä kannattaa pitää taukoja ja katsoa yleisöä.  

Yleisö ei ole vihollinen vaan toivoo esiintyjän onnistuvan. 

Ei kannata vähätellä itseään. 

Kuulijalle jää yleensä mieleen vain pari asiaa. 

Opin kaikenlaista esiintymisjännityksestä. 

Pidin kymmenen minuutin esityksen romaanistani ja sain hyviä neuvoja, jotka olen jo osittain unohtanut. Kaksi muutakin osallistujaa esiintyivät ja hekin saivat ohjeita. 

Oli kiva seurata kouluttajan työtä, miten taitavasti hän löysi esityksien vahvuudet ja heikkoudet ja osasi ehdottaa sopivia ratkaisuja. Tuntui, että hän halusi auttaa meitä tekemään parhaamme.

Em mää mikään oo

Olin pikkuvanha lapsi, elin pari ensimmäistä vuottani mummoni kanssa, joka oli kansakoulunopettaja. Istuin todennäköisesti pulpetissa ennen kuin osasin kävellä. Siskoni syntyi kun olin viisivuotias. Monet sanomiseni huvittivat aikuisia, niitä kerrottiin kahvipöydässä ja kaikki nauroivat ystävällisesti. Vihasin sitä.

Nyt hassut jutut julkaistaan somessa, jossa ne tulevat huomattavasti laajemman piirin tietoon. Ovathan ne söpöjä. 

Isä otti meistä valokuvia ja kehitti ne itse. Yhdessä kuvassa naamani oli rutussa ja suu itkuun vääntyneenä. Häpesin sitä kuvaa. Nyt pienten lasten kuvia julkaistaan somessa (ei ehkä itkuraivokuvia kuitenkaan). 

Mitähän minä nyt yritän sanoa. Kenenkään kuvaa ei pitäisi julkaista ilman lupaa, ehkä niitä ei kannattaisi edes ottaa luvatta (joku kirjoitti tästä Hesarin mielipideosastolla ja arveli, ettei pikkulapsen lupa riitä). En olisi missään nimessä halunnut sitä itkukuvaa edes otettavan. 

Kenestäkään ei saisi kirjoittaa henkilöltä kysymättä, kirjoitan kuitenkin. Anteeksi. 

Lähden huomenna Helsinkiin (jo kolmatta kertaa parin viikon sisällä). Ei pitäisi. Osallistun mainioon esiintymiskoulutukseen, jonka pitäjä on opettanut Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja valmentanut Hesarin toimittajat Musta laatikko-esityksiin. 

Huomisessa pienryhmässä on lisäkseni yksi muutaman vuoden takainen kaunokirjallisuuden Finlandia -voittaja ja toinen parin vuoden takainen palkintoehdokas. Suunnittelen jo sanovani "Em mää mikään taiteilija oo".

Olimme kaikkein tärkeimpiä

Söin lasteni ja heidän puolisoidensa kanssa Siipiveikot-ravintolassa.  Siivet ovat erityinen tamperelainen juttu. Kokeilin vegeversiota, joka oli ihan onnistunut. Brolerin siivet ovat oikeastaan jätettä, jota kertyy, kun halutumpia linnun osia pakataan siisteinä palasina muoviin ja myydään marketeissa.

Viereisessä pöydässä istui joukko keski-ikäisiä äänekkäitä tyyppejä. Varsinkin eräs punaposkinen vähän pönäkkä pukumies piti kovaa meteliä. Pöytään kannettiin aina vaan uusia juomia ja ruokia, mies piti tunteellisia puheita ja lauloi. Välillä hän ponkaisi pystyyn ja nosti molemmat kätensä ylös ihan vaan humalasta ja elämisen riemusta. Mies huusi "Me eletään satavuotiaiksi!" Ette kyllä elä, suurella elämäntapamuutoksella saatatte saavuttaa  seitsemänkymmenvuotispäivän. Meillä oli joskus tapana arvailla ihmisten lääkityksiä: Diformin ret 500 mgx2, Candesartan 16 mgx1, Primaspan 100 mgx1, Simvastatin 40 mgx1...

Kun porukka poistui, ravintolan täytti kummallinen hiljaisuus. Sitä humalaista elämäniloa ei enää ollut, eikä sitä kaivattu.

Opiskeluaikana istuimme usein eräässä pubissa, jonne kaikkien oli päästävä. Sinne jonotettiin välillä tuntikausia. Jonossa oli oikeastaan hauskempaa kuin sisällä ravintolassa. Kun sitten pääsimme sisälle ja saimme istumapaikat, niin monesti lauloimme, eikä meille koskaan tullut mieleen, että joku voisi häiriintyä, sillä olimme kaikkein tärkeimpiä. 

Ritari

Ostin langat islantilaisvillapaitaan, joita neulovat nyt kaikki, kunnes ketään ei enää moinen paksu villapaidan junttura kiinnosta. Suosituimman mallin suomalainen nimi on Ritari.

Myyjä kertoi, että lankaa menee niin paljon kuin sitä vaan saadaan. Onko tämä nyt uusi piikkimatto, hula-vanne tai leipäkone? Tai matto, joita virkattiin maitopusseista. (Maitoa myytiin jossain vaiheessa muovipusseissa. Juomaa täynnä oleva pussi aseteltiin "kätevään" muoviseen kaatoastiaan.)

Sopivan kokoiset pyöröpuikot olivat loppu, eikä sellaisia löytynyt omasta sotkuisesta pyöröpuikkokasastanikaan. Päätin lähteä iltakävelylle erääseen hienoon tamperelaiseen lankakauppaan, jonne matkaa kertyi kolmisen kilometriä. Lankakauppa olikin suljettu tänään jo neljältä eikä kuudelta. Näin näyteikkunasta, kun villalankanainen järjesteli kaiken värisiä villalankoja hyllyyn, mutta ovi oli tiukasti lukossa.  Olisi tehnyt mieli hakata ikkunaa, mutta en kehdannut.

Olin vähintään yhtä pettynyt kuin siskoni ja hänen hollantilainen vieraansa, jotka aikoinaan soutivat kesämökiltä viiden kilometrin päähän kauppaan ostamaan saunaolutta. Kauppa oli mennyt kiinni pari minuuttia ennen heidän hikistä loppukiriään. 

Sain lopulta pyöröpuikon lainaksi, joten katastrofi on selätetty. 

Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan

Kotitaloni läheisyydessä pyörii nainen, jonka arvelen olevan mielenterveyskuntoutuja. Sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa, ottaa hanakasti kontaktia ja minä vastailen korkeintaan yhdellä sanalla, koska arvelen sen lannistavan ihmiskontaktin etsimisen nimenomaan minusta, muihin hän saa rauhassa liittyä. Lannistumisesta ei vielä näy merkkejä.

Olin tänä aamuna liukastelemassa kohti rautatieasemaa, kun nainen huuteli perääni tarvitsevansa apuani. En kehdannut olla kysymättä, mihin hän apua kaipasi. Hän olisi halunnut minun auttavan itsensä kadun yli, sillä hänellä oli kuulemma liukkaat kengät, mitenkään liikuntaesteinen hän ei ole, sen olen jo aiemmin havainnut. Sanoin, että minulla on kiire junaan (nainen oli menossa ihan vastakkaiseen suuntaan). Olisin kyllä ehkä ehtinyt heittää hänet suojatielle ja kadun yli, mutta kun olen tälläinen pahis, jätin hänet sinne jalkakäytävälle ruikuttamaan. Nyt sitten karma kostaa minulle, liukastun ja murran luuni. 

Olin kesällä ohjelman Iso A ja pötypuhetta nauhoituksissa. Anitta Ahonen juontaa ohjelmasarjaa, jossa kolme henkilöä kertoo elämästään kolme juttua, joista yksi on valhe. Kaksi muuta yrittää arvata, mikä on pötyä. 

Ohjelman äänittäminen oli hauskaa. Tilanne olisi kyllä ollut rennompi, jos olisimme ehtineet hieman ensin tutustua toisiimme, eikä mikrofonia olisi melkein heti lyöty eteen.

Nyt ohjelma esitettiin Radio Sun -kanavalla ja se on kuultavissa myös netissä. Ensin olin nauhoituksesta innoissani, sitten mietin kaikkia mahdollisia uhkia, joista suurin oli tietysti se, että olisin tylsä. Kuuntelin ohjelman ja sehän oli oikeastaan aika hauska. Anitta Ahonen oli kiva juontaja ja "kanssakilpailijat" mainioita. 

Seuraava väistämätön vaihe oli tietysti häpeä. Äänenikin narisi, kun muiden äänet helisivät kuin aisakellot. Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan. 

Puhelin

Aloitin päiväni kirjoittamalla, ja koska olen ottanut vähän etäisyyttä käsikirjoitukseeni, ei se enää vaikuttanutkaan ihan niin paskalta kuin vaikka viikko sitten. Kirjoitan ajasta, jolloin ei kännyköitä ollut, ja huomaan mitä kaikkia vaikeuksia se käteen kasvaneen luurin puuttuminen tuottaa. 

Sovimme eilen kavereiden kanssa perjantaille tapaamista Hesaan. Kun neljä ihmistä sopii päivän logistiikasta, on WhatsAppista hyötyä, mutta kahden ihmisen kohtaamisen järjestäminen on helpompaa ihan puhelimitse. Ei tarvitse näpyttää useita viestejä, ja saa helpommin kiinni toisen tahtotilasta. 

Katsoin Jenni Toivoniemen elokuvan Seurapeli, joka kertoo alle neljäkymppisten ystävysten mökkitapaamisesta, joka on samalla yhden naisen yllätyssynttärijuhla. Elokuva oli raikas ja jotenkin samaistuttava, vaikka tuollaisia juhlia ei elämääni enää kuulu. Mökkitapaamisen aluksi elokuvassa kaikilta kerättiin kännykät. Samaa voisi ehkä soveltaa monessa muussakin tapaamisessa. 

Soitin isälleni isänpäivätoivotukset, vastaamiseen meni melko pitkään, sillä puhelin oli kaksikerroksisen omakotitalon toisessa kerroksessa. Kun vanhempani hankkivat asunnon, me lapset olimme sitä mieltä, että kannattaisi hankkia yhdessä tasossa oleva koti, mutta minkäs teet. 

Vanhuksen käsite on muuttunut, varsinkin nyt kun tammikuussa Yhdysvaltojen presidentin viran ottaa vastaan vanhus, Joe Biden, joka on tuolloin jo 78-vuotias.

Pieni on kaunista

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on julkaistu. Yllättäen mukana on kolme pienempää kustantamoa, jotka eivät ole aiemmin listalle yltäneet: oma kustantamoni Karisto (Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä), Sammakko (Heikki Kännö, Runoilija) ja Aviador (Ritva Hellsten, Raija).  

Otavan onni on Karisto, otsikoi Antti Majander kommenttinsa Hesarissa (Karisto kuuluu nykyään Otava-konserniin).

Hesari julkaisi 4.11 artikkelin Psykedeelit masennusta vastaan. Kyse on psilosybiinistä, jota löytyy suippomadonlakista (Psilocybe semilanceata), psilosybiiniä on käytetty päihteenä ja laki määrittelee sen huumausaineeksi. Nyt psilosybiinistä on saatu rohkaisevia tuloksia masennuksen hoidossa.

Pari kurssikaveriani teki sienten psilosybiinipitoisuudesta syventäviä opintoja hassusti nauravan farmakologian professorin ohjauksessa. Niin me sitten kerättiin noita pieniä sieniä nurmikentältä yliopiston (silloisen korkeakoulun) läheisyydestä. Jotenkin muistelen, että meillä olisi ollut sienikori mukana, mutta olen varmaan keksinyt korin myöhemmin. 

Kun farmakologian professorilta kysyttiin, käyttikö joku noita sieniä huumaustarkoituksiin, hän nauroi persoonalliseen tyyliinsä ja sanoi jotensakin nän: "Eivät ne ainakaan myönnä".  

En olisi uskaltanut suippomadonlakkia kokeilla, sillä se "matka" saattaa olla hyvin ahdistava.

En saa millään näitä kahta asiaa psilosybiiniä ja kirjallisuuspalkintoja yhteen nättiin nippuun, saati yhteiseen koriin, mutta ei se mitään.

Aamutakki, villasukat ja käteinen raha

Kietoudun aamuisin vanhaan aamutakkiin, jonka olen ostanut alennusmyynnistä. Sananmukaisesti kietoudun, sillä se on kulahtanut kietaisutakki. Takki on tottunut minuun ja minä häneen.

Menen iltaisin nukkumaan villasukat jaloissani, joissa ne roikkuvat kuin löysä nahka. Herätessäni löydän peiton alta vain toisen sukan. 

Kävin eilen kuntosaliryhmässä. Eräällä harjoittelukerralla keskustelimme käteisestä rahasta. Olen ärsyyntynyt Tammelantorin kahvilaan, jossa pankkikortti ei kelpaa maksuvälineeksi. Eräs kuntosalinainen aikoo loppuun saakka käyttää käteistä rahaa. Se on hänelle jonkinlainen ihmisoikeusjuttu. 

Jos käteisestä luovuttaisiin kokonaan, pimeä talous vähenisi. En tiedä katoaisiko se täysin, kaipa tavaroita tai palveluita keksittäisiin maksaa muilla pimeillä keinoilla.

Olen totuttanut itseni käymään Amurin Helmessä pullakahveilla lihaskuntoharjoittelun jälkeen. Kahvila on tulostanut pieniä lappusia, joilla pitää ensin käydä varaamassa istumapaikka itselleen tai seurueelleen ja vasta sen jälkeen saa tehdä ostokset. Jätän lappusen lisäksi pöydälle piponi valtaukseni merkiksi.  

Varasin Valamosta itselleni kirjoitushuoneen viikoksi joulukuulle. En tiedä miten selviän logistisista haasteista, sillä julkisella liikenteellä ei pääse perille, vaan neljän kilometrin päähän luostarista, eikä minulla ole autoa. Kauppa on kymmenen minuutin ajomatkan päässä, eikä minulla edelleenkään ole autoa. Lounaan voi syödä luostarin ravintolassa, mutta muu ruoka on kuljetettava mukanaan. En tiedä mitä sieltä sitten etsin, kirjoitusrauhaa vai ongelmia. Noin yleisesti ottaen ongelmia ei tarvitse etsiä vaan ne tulevat ihan etsimättäkin. 

Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos ei ole vielä selvillä. Suomen koronatilanne on vakaa (toistaiseksi). Villasukka on edelleen kadoksissa.

Odotan suurta kuvataidekokemusta

Kuuntelin toimittaja Anna Tommolaa, joka on kirjoittanut kirjan "Yöllinen elämämme. Miksi näemme unia." Erään teorian mukaan unet ovat simulaatiota, samaan tapaan kuin lentäjät harjoittelevat lentämistä simulaattorissa, me mahdollisesti harjoittelemme unien avulla elämäämme. Myöhästymme junasta, hävitämme lapsemme ja muutenkin epäonnistumme nukkuessamme. Ehkä se sitten auttaa meitä.

Aamun Hesarin digiversiossa haastateltiin unitutkija Timo Partosta. Olemme joko illan tai aamun virkkuja. Olen aamuvirkku. Tarkastan herättyäni vastapäisen kerrostalon valot ja näen valot kolmessa ikkunassa. Siitä tulee turvallinen olo.

Tampereen taiteilijaseura täyttää sata vuotta ja sen kunniaksi Sara Hildenillä on esillä kuuden taiteilijaseuran jäsenen töitä, kaikki taiteilijat ovat syntyneet 50-luvulla: Tomas Byström,  Tuula Lehtinen, Osmo Rauhala, Teemu Saukkonen, Jyrki Siukonen ja Ilkka Vääti. 

Jälkeenpäin ajattelin eniten Tuula Lehtisen töitä (hänen ansiostaan tästä näyttelystä ei tullut all male panel!). Hän on alunperin taidegraafikko ja toiminut alan professorinakin Bergenissä. Nyt ei esillä ollut grafiikkaa vaan maalauksia, punainen vessanpytty täynnä ruusuja ja joukko naisellisia kenkiä.

Taiteilijalle on opetettu, ettei saa maalata pikkutarkasta, kopioida, eikä ainakaan maalata kukkia! Lehtinen on tehnyt tätä kaikkea, mutta kukkatauluissa on aina mukana jotain hyvin henkilökohtaista. 

Vaikka käyn säännöllisesti taidenäyttelyissä ja gallerioissa, en ole ollenkaan varma, vaikuttaako kuvataide minuun kovinkaan voimakkaasti. Liikutun elokuvista, teatterista, kirjallisuudesta ja musiikista. En ole itkenyt taulun ääressä tai vihannut patsasta. Odotan edelleen sitä suurta kuvataidekokemusta. Ärsyynnyn kun joku alkaa tulkita teoksia.

Monissa taidemuseoissa on kiva kahvila ja museokauppa.