maanantai 5. huhtikuuta 2021

Tunnustan

Tunnustan, että olen tehnyt väärin ja tavannut viimeisen viikon aikana sukulaisia ja ystäviä. Menen nurkkaan häpeämään ja sen jälkeen parannan tapani. Tapaamiset ovat olleet virkistäviä. Ihmisen ei ole hyvä viettää aikaa vain itsensä seurassa.

Käänsin eilen kahvipöydässä keskustelun eutanasiaan, jota olen viime aikoina miettinyt ihan liikaa. Jälkeenpäin tuli mieleen, ettei kuolinapu ole välttämättä sopiva rupattelun aihe. No keskusteltiin me koronastakin. Siitäkin tulee puhuttua aivan liikaa. Muut olivat jo saaneet rokotteen. Vieressäni istunut nuori lääkäri oli hoitanut sairaalassa koronapotilaita, eikä pitänyt sitä sen kummempana työnä kuin muitakaan lääkärin hommia. Hänen kertomanaan kaikki tuntui huomattavasti arkisemmalta kuin lehtikirjoituksissa annetaan ymmärtää. Arkisuus tuntui lohdulliselta.

Olen miettinyt ostamista. Kun aikoinaan tein yöpäivystyksiä, menin usein suoraan töistä kaupungille ja tokkuraisessa euforiassa ostin jonkun uuden vaatekappaleen itselleni palkkioksi. Sen jälkeen menin kotiin nukkumaan ja heräsin joku kamala riepu vieressäni. Miespuolinen kollega sanoi raahautuneensa päivystyksestä kamerakauppaan. Siellä hän sai kulutettua huomattavasti enemmän rahaa kuin oli ansainnut. Eivät ne minun pusero-ostoksenikaan olleet taloudellisesti ja ekologisesti katsoen oikean suuntaisia.

Olen huomannut, että silloin kun olen oikein tyytyväinen, ei tee mieli ostaa mitään. Tyytyväiselle ihmiselle on huomattavasti vaikeampi myydä puseroita kuin tyytymättömälle.

2 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Ostelu on monesti lohdutusta. On se myös ihan rentouttavaa huviakin, siis pelkkä katselukin ja sovittelu/suunnittelu. Minulle on vain käynyt niin, etten enää löydä kaupoista oikein mitään. Se johtuu varmaan kranttuilusta näin vanhemmiten, mutta myös siitä, että kauppojen valikoimat on supistuneet - oli jo ennen koronaakin ja on yhä enemmän, koska ihmiset tilaavat nettikaupoista.

Lohdutukseksi sinulle kerron, että olen itsekin "koronasyntinen". Kyllä minäkin olen ottanut koko ajan riskin siinä, että olen tavannut nuorimman pojan perhettä, vaikka lapsi on päiväkodissa ja poika sekä vaimonsa tapaavat toimittajan työssä paljon ihmisiä, vaimo varsinkin aikakauslehtitoimittajana on käynyt milloin haastattelemassa Virpi Miettistä Porvooossa milloin Aino Huilajaa Lapissa. On tuntunut liian julmalta olla heitä tapaamatta.
Vanhimman pojan pitäisi tulla käymään ensi viikonlopulla ja hänen toisessa koulussaan (on rehtori näissä) on juuri löytynyt tartunta ja lapsia taas etäopetuksessa altistuksen vuoksi. Kaiken lisäksi suunnittelemme reissua Turkuun, jossa kuusihenkisellä uusperheellä on kullakin omia kontaktejaan.
No, minullahan alkaa olla osasuoja ekarokotuksen ansiosta. Reagoin siihen kovalla kuumeella eli tod. näk. reagoisin virukseenkin aika voimakkaasti. Vai miten se menee - olenko nyt saanut vahvan suojauksen?
Ei sitä voi - elävä ihminen - aivan elämättäkään olla!

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Olen ymmärtänyt, että se kuume on merkki siitä että immuniteettia kehittyy hyvin, mutta en ole varma asiasta. Ei se ainakaan huono merkki ole. Ihmiset suhtautuvat koronaan niin monin tavoin. Ehkä olen jossain keskivälillä suunnattoman pelon ja täydellisen välinpitämättömyyden janalla.

Shoppailu on ollut kivaa, mutta se on menettänyt viehätystään. Kaupatkin katoavat hiljalleen keskustasta ja näkyy runsaasti tyhjiä liiketiloja. Parasta olisi käydä kahviloissa, mutta nyt se ei onnistu.