Ystävä kirjoitti minulle syntymäpäivärunon, jossa oli loppusoinnut kuten syntymäpäivärunossa kuuluukin. Alla luki tuleva Prisma-kirjailija. Minulla ei ole autoa, enkä käy Prismassa, joten en tunne markettien kirjavalikoimaa. Rahallisesti Prisma-kirjailijan status voisi olla kovinkin tavoiteltava.
Hämeenpuistossa rekan alle jäi "vanhempi nainen" (ketä vanhempi?). Jos
rekka ajaisi päältäni, lukisiko Aamulehdessä vanhempi nainen,
eläkeläinen tai peräti vanhus? Kun auto-onnettomuuksista kirjoitetaan,
auto joutuu väärälle kaistalle tai joku jää auton alle, kuin nämä
olisivat asioita, joita ihminen ei pysty hallitsemaan. Ehkä sitten on
niin.
Kun huomasin, että olen syntynyt samana vuonna kuin Elizabeth Strout, alkoi ikäni tuntua lähes positiiviselta asialta. Luin äskettäin Stroutin romaanin Olive, taas ja rakastin sitä. Romaani ei taida olla Prisma-kirjallisuutta. Romaanin viimeisellä sivulla yli 80-vuotias Olive Kitteridge kirjoittaa päiväkirjaansa: Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään.
Rakastan kirjoja ja minun on melkein vaikea tajuta, kun joku sanoo, ettei ole lukenut viime aikoina, kun ei ole ehtinyt. Aina ehtii lukea. Nautin kirjojen selailemisesta ja silitän niiden kansia vähän samaan tapaan kuin Kertun turkkia. Nyt kun kirjastossa ei saa liikkua vapaasti, on parille pöydälle kirjaston aulaan kerätty jotain lainattavaa. Hakiessani tilaamiani kirjoja viivyn pöytien ääressä tarpeettoman pitkään. Haluaisin julistaa kirjojen ilosanomaa. Yritän ymmärtää, että joku toinen voi pitää enemmän keilaamisesta, vanhoista autoista, humalahakuisesta juomisesta tai ompelemisesta.
Olen ostanut ensi viikolle lipun elokuvateatteri Niagaran näytökseen, johon otetaan kymmenen katsojaa. Nomadlandin pääosaa esittää Frances McDormand, joka näytteli Olive Kitteridgeä loistavassa televisiosarjassa Olive Kitteridge. McDormand ei fyysisesti muistuta kirjan Olivea, jonka mainitaan olevan iso nainen, mutta henkisesti hän yltää kyllä Oliven tasolle.
6 kommenttia:
Jaan helposti tunnelmasi kirjojen silittämisestä. Ja kirjastoista. Välillä ihmettelen, miksi voikin tulla heti asteen verran parempi olo pelkästään siitä, kun astuu kirjastoon. Kuin jostain olisi tuikattu annos lisähappea verenkiertoon. Varsinkin Turun vanhan kirjaston puolella se tunne on vahva. Ehkä se johtuu siitä, että aloitin lainaajana siellä. Siihen sekoittuu nostalgiaa. Kun on välillä ollut kauan poissa, nostalgia väkevöityy. Anteeksi, lähdin sivuraiteille omiini...
Muutama vuosi sitten ollessani noin kuusikymppinen bussiin nousi pieniä alakoululaisia. Rupesivat kuvaamaan toisiaan kännyköillään parin penkkirivin päästä minusta. Toinen tytöistä huomautti toiselle, ettei vanhuksia saa kuvata. Vilkaisin taakseni. Bussissa ei ollut muita aikuisia. Vanhus minä kai sitten olin. Lasten ja imeväisten suusta kuulee totuuden.
Itse olen kyllä nykyisin sitä mieltä, että yli kahdeksankymppiset vasta voivat olla vanhuksia.
Viime keväänä, kun kirjastot olivat kokonaan kiinni, tuli vallan ahdistunut olo. Oman kirjahyllyn kirjoja piti ruveta lukemaan. Nyt odotan malttamattomana kirjastorajoitusten purkamista.
Lukion suomenopettajamme inhosi svetisismejä yli kaiken. Se onneton, joka erehtyi niitä ainekirjoituksessaan käyttämään, joutui tyytymään heikonpuoleiseen arvosanaan. Aamulehden toimittajalla on ilmeisesti ollut vapaamielisempi opettaja - tai ainakaan hän ei ole onnistunut kitkemään juuriltaan mokomaa absoluuttista komparatiivia. Vain vanhemmat tutkijat tai konstaapelit sitä käyttäkööt!
Äidinkielenopettajani oli samoilla linjoilla.
Kirjastot ovat ihania. Kaikki kirjastot. Ja kirja on esineenä nerokas!
Molemmat Olive Kitteridget ovat Prisma-kirjallisuutta! Ja ehkä vähän yllättäen (?) myös kevään kirjallisuustieteellinen kiistakirja, Olli Löytyn esseekokokoelma "Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle" löytyy Prisman hyllystä.
En arvannutkaan, että Prismasta löytyy myös kirjallisuusesseitä!
Lähetä kommentti