Hytti

Katsoin Juho Kuosmasen kiitellyn ja palkitun elokuvan Hytti nro 6. Kävi niin kuin usein suurissa odotuksissa tuppaa käymään, ne eivät täysin täyttyneet. Elokuvaa voisi kuitenkin nimittää nostalgiseksi hyvän mielen elokuvaksi. Kaikki tietävät, että Hytti nro 6 on saanut inspiraationsa Rosa Liksomin samannimisestä romaanista. 

Kuosmasen elokuvassa suomalaisopiskelija (Seidi Haarla) matkustaa junalla Muurmanskiin katsomaan kalliomaalauksia ja venäläinen kaivosmies Ljoha (Juri Borisov) on menossa samalle paikkakunnalle töihin. He joutuvat samaan vaunuosastoon. Jo elokuvan alussa käy ilmi, että suomalaisnaisen rakastettu on venäläinen naisprofessori, joten romanssiodotuksia ei juuri ole. Ljoha juo viinaa, syö suolakurkkuja ja on pelottava. Jotensakin kliseinen näkemys venäläisistä. Ljosan ja suomalaisnaisen välille syntyy kuitenkin jonkinlainen lämmin side. 

Mietimme, että miltä vuosikymmeneltä elokuva oli, ainakin ajalta ennen kännyköitä. 

Pidin näyttelijöistä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmasta. Mutta elokuva ei saanut minua sekaisin, kuten rosoisempi Mies joka ei halunnut nähdä Titanicia.

Olen kirjoittanutkin siitä, kun matkustimme 80-luvulla Neuvostoliiton, Romanian ja Bulgarian halki junalla Istanbuliin. Mekin nukuimme neljän hengen vaunuosastossa. Seuranamme samassa hytissä matkusti venäläinen nainen poikansa kanssa. Tuolloin junamatkustajat pukivat heti makuuvaunuun tullessaan pyjamat päälle ja kävivät asemilla ostamassa mummoilta omenia yöasuissaan. 

Muut matkustajat olivat kovin kiinnostuneita meistä ja karttakirjastamme, jota moni kävi matkan aikana selailemassa. En nähnyt kenenkään juovan viinaa. Emme ymmärtäneet kanssamatkustajien puheesta mitään, mutta ei se haitannut.

Neuvostoliiton ja Romanian rajalla junavaunut nostetiin ilmaan ja niihin vaihdettiin uudet pyörät, sillä raideleveys muuttui. Tullimiehet tarkastivat tavaramme todella tarkasti, he avasivat tamponilootankin ja selasivat matkakirjat. Rajalla meiltä vietiin äidin ja pojan osoitelappu (he jäivät junasta jo aiemmin). Toivottavasti heille ei koitunut tästä ongelmia. 

Ajatus on tärkein

Tapasin nelikuisen vauvan. Hän katseli lounaspaikan kattoa kun me muut söimme.  Katossa loisti kaksi lamppua. Kun puhutaan erityisherkistä ihmisistä, niin päädyimme siihen, että tämä lapsi on erityishelppo ihminen.

Tänään on Älä osta mitään -päivä, josta kaupallisesti käytetään nimitystä Black Friday. Jälkimmäisen motto kuuluu "Osta paljon!" Ennen kyseistä päivää elektroniikan hintoja nostetaan, että tänä perjantaina voidaan myydä kännyköitä, televisioita ja langattomia kuulokkeita alennuksella. 

Lahjat ovat ongelma. Jos tiedän tarkkaan, mitä lahjan saaja haluaa ja tarvitsee, se on helppoa, mutta usein lahjat ovat vain riesa. Onko lahja sopivan hintainen? Onko se pelkkä ongelmajäte saajalleen? Kaikki ostavat lahjoja samaan aikaan ja kaupat ovat täynnä hikisiä äkäisiä kuluttajia. 

Olen saanut monta kivaa lahjaa ja joskus olen jopa keksinyt toisille osuvia lahjoja (harvoin). Usein sanotaan, että ajatus on tärkein. Eikö silloin riitä, että sanoo toiselle jotain kivaa? Ei kai ole pakko ostaa tarpeetonta krääsää. 

V siivosi kerran kaappejaan ja antoi minulle tarpeettoman kahvipaketin (he eivät käyttäneet suodatinkahvia). Olin antanut kahvin hänelle. Olihan se koomista.

Shoppailu

Palaan shoppailua kriittisesti käsitteleviin kirjoihin. Gummerus on julkaissut kolme ihan lähiaikoina: Laura Pörsti, Viimeinen vuosi (kaunokirjallisin), Laura Friman, Tauko (kevyin näistä, kuvaa vuoden vaatelakkoa) ja Julia Thuren, Kaikki kuluttamisesta (asiapitoisin). 

Jokainen näistä kirjoista on jonkinlainen tsemppauskirja kulutustapojaan pohtivalle. Kirjat ovat naisille kirjoitettuja, sillä me ostamme vaatteita ja sisustamme koteja. Miehet kuluttavat ”järkevästi” hankkimalla kaikenlaisia energiaa kuluttavia härpäkkeitä (Thuren kyllä mainitsee tämän).  Tietysti on myös miehiä, jotka ovat kiinnostuneita vaatteista ja sisustamisesta.

Elektroniikan valmistaminen kuluttaa luontoa, tarvitaan kaivoksia, jotta saadaan harvinaisia metalleja päivittyviin vimpaimiin. Niiden käyttö kuluttaa energiaa (kirjoitan tätä kahdeksan vuotta vanhalla läppärillä). Luin, etteivät keinokuituiset vaatteet ole yhtä merkittävä mikromuovin lähde kuin autonrenkaat. En ole koskaan kuullut kenenkään miehen voivottelevan ostoksiaan. Kuka kirjoittaisi miehille suunnatun kulutuskriittisen tsemppauskirjan?

Kouluaikana meillä oli amerkkalainen vaihto-oppilas, joka pesi hiuksensa ja vaihtoi vaatteita päivittäin. Pidimme hänen toimintaansa outona ja pesukone louskutti vaatteita jatkuvasti. Olimme oppineet, että hiukset likaantuvat nopeammin jos niitä pesee yhtenään. Nyt kaikki vaihtavat vaatteita ja pesevät hiuksiaan melkein päivittäin elleivät ole etätyössä. 

Face kysyi eilen(kin) "Mitä mietit?" ja vastasin "Kiitos kysymästä. Kumpi on ekologisempaa, polttohautaus vai sellainen tavallinen?" Tämä marraskuu saa ihmisen parhaat puolet ja luovimmat ajatukset esille.

Kerttu työntää jatkuvasti kuononsa tuohon näppäimistölle. Kertun kulutus on järkevää: ruokaa (aina samaa), kissanhiekkaa ja huonekaluja. Kerttu on tullut jo vanhaksi, eikä jaksa repiä sohvaa erityisen ponnekkaasti vaan enemmän tavan vuoksi. Sen raapimisesta puuttuu nuoruuden intohimo.

Maallinen vastaanotto

Emeritaprofessori Leila Haaparanta puhui Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa. Filosofiaan perehtymättömänkin oli miellyttävää kuunnella, kun hän selitti mitä filosofia on. On se vaan hienoa, että joku on tehnyt uransa ajattelemalla. Yhdistyksen jäsenet kysyivät niin viisaita kysymyksiä, etten kaikkia edes ymmärtänyt. 

Kun etäyhteydet suljettiin, eräs paikan päällä ollut kirjailija kysyi "Mitä mieltä olet Esa Saarisesta?"

Tapasin T:n rautatieasemalla ja ostin häneltä Kazuo Ishiguron uuden romaanin Klara ja aurinko. T:lle oli vahingossa kertynyt kaksi kappaletta tätä romaania. T oli lähdössä Helsinkiin Kirjailijaliiton syyskokoukseen ja kysyi miksi minä en lähde. 

En osallistunut kokoukseen, sillä en tunne itseäni oikeaksi kirjailijaksi, vaikka kirjoitan päivittäin. Kun valmistuin lääkäriksi en kokenut olevani oikea lääkäri vaan valkoinen takki päällä kulkeva huijari. En tunne ketään. Pelkäisin istuvani yksin jossain ball roomin nurkassa illallista närppimässä. 

Luen Jukka Viikilän romaania Taivaallinen vastaanotto. Kirjasto yritää jo periä romaania muille lainaajille, joten taistelen aikaa vastaan. Romaani vaatisi nimenomaan aikaa. Taivaallinen vastaanotto koostuu pienistä tiheistä teksteistä, jotka eivät alkuun tunnu liittyvän mitenkään toisiinsa. Monet tekstit ovat hyvin aforistisia ja niihin haluaisi pysähtyä. On kirjailija Jan Holm, jolle tehdään läppäleikkaus (jonkin sortin autofiktiosta on kyse, sillä Viikilälle on tehty avosydänleikkaus). On joukko ihmisiä, jotka kommentoivat Jan Holmin romaania Taivaallinen vastaanotto. On taksikuski, veli, sydänkirurgi. Näinkin voi siis kirjoittaa kun osaa.

"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti."

"Sosiaalinen media on hyvin kaukana vapaasta tiedonvälityksestä, se on tekoälyn ohjaama palkinnoille ja rangaistuksille perustuva tunne-elämäm lisäosa."

"Rakastajan ajatus on siinä, että olisi joku jolle olla rehellinen."

"Mikään ei pelasta minua tulemasta vanhaksi, epäkiinnostavaksi kirjailijaksi. Vaikka nauttisinkin nyt vielä kustantamon suosiota, minut tullaan hylkäämään samalla tavalla kuin kaikki vanhat hylätään. Ennen kuin minusta tuli kirjailija ajattelin kirjallisuutta pelastuksena ikääntymiseltä. Nuorena kaikki ihailemani kirjailijat olivat vanhoja tai kuolleita. Hyvät kirjailijat olivat aina vanhoja riippumatta siitä, minkä ikäisiä he olivat. Mutta mitä enemmän olen oppinut tuntemaan kirjallista maailmaa, sitä vähemmän huomaan sen erottuvan muusta maailmasta. Kaikkein kovimmasta bisneksestä kustantamot eroavat tekopyhyydessä ja epäsuoruudessa. Vanheneva kirjailija voi vain ounastella milloin hänen aikansa on tullut, kukaan ei tule sitä hänelle kertomaan."

Iäkäs nainen jäi auton alle

Minua ärsyttää lehtien tapa uutisoida auto-onnettomuuksista. Nainen jäi auton alle kuulostaa siltä kuin tämä poloinen olisi huvikseen jäänyt toljottamaan kadulle häntä lähestyvän auton eteen, jolloin auto vaan jatkoi kulkuaan, eikä asialle voinut mitään. Tai sitten tämä nainen liukui passiivisesti auton puskuriin ja siitä kulkuvälineen alle. Pitäisi sanoa, että autoilija törmäsi autollaan jalankulkijaan. Usein kyseessä on iäkäs nainen, eli lehden näkökulmasta yli kuusikymmenvuotias.

Henkirikoksista uutisoidessakin tavataan käyttää passiivia, niissä nainen tapettiin keittiöveitsellä, eikä kuten oikeasti pitäisi kirjoittaa: Aviomies puukotti naisen. Tai mies ammuttiin, kun joku tähtäsi ja tappoi miehen, sillä eihän se uhri todellakaan aina ole nainen.

Kun julkkis tapaa jonkun ihmisen ja luo tähän rakkaussuhteen, hän löytää onnen. Vaikka oikeasti tämä löytää ihmisen, jonka kanssa mielellään rakastelee useammankin kerran. Miksei puhuta onnen löytymisestä, silloin kun joku löytää sen vaikka harrastuksesta, toisten auttamisesta, muista ihmisistä (ei sukupuolisuhteesta) tai ihan vaan omasta itsestään. Oikeastaan vastustan ajatusta onnen löytymisestä, sillä sittenhän sen voi myös kadottaa. Joskus tuntuu, että välillä pää on veden pinnan yläpuolella ja välillä sen alla.

Käytän Storytelin ilmaiskuukautta kuuntelemalla Laura Frimanin kirjaa Tauko. En halua kuunnella kaunokirjallisuutta vaan luen romaanin mieluummin paperilta, joten Tauko sopii hyvin. Siinä toimittaja kertoo vuoden ostolakosta. Vuoden vaihtuessa hän päättää olla ostamatta yhtään vaatekappaletta kahteentoista kuukauteen. Kun Friman kertoo keskivartalostaan ja klassisen komeasta miehestään, minun on pakko googlettaa heidän kuvansa. Mitä heidän ulkonäkönsä minulle kuuluu?  

Jos haluat pohtia omaa vaatesuhdettasi suosittelen Laura Pörstin kirjaa Viimeinen vuosi, josta saa paljon tietoa vaateteollisuudesta ja joka onnistui liikuttamaan ainakin minua.

Taideluennolla

Eilen pidettiin taidehistorian kurssin tämän syksyn viimeinen luento. Meitä sivistettiin kertomalla kubismista ja futurismista. 

On jännää, miten joku keksii ja uskaltaa tehdä ensimmäistä kertaa jotain uutta. Siitä ei nimittäin juuri kiitosta saa. Kubistit tohtivat liimata maalauksiinsa sanomalehdistä leikattuja paloja, muovia, pahvia yms. He käyttivät sabluunoita numeroiden tai kirjainten maalaamiseen. 

Kubistit sahasivat siveltimillään ihmisiä ja esineitä palasiksi ja kuvasivat noita osasia mistä suunnasta lystäsivät. Miksi muuten heidän taideteoksissaan oli niin paljon kitaroita, kysyn vaan. 

Jos olette taiteen suhteen yhtä tietämättömiä kuin minä, niin kerron teille, että tunnettuja kubisteja ovat mm. Fernand Léger, Georges Brague, Pablo Picasso ja Juan Gris. Picasson toki kaikki tietävät.

Futurismi oli italialainen modernistinen liike, joka muistutti kubismia. Värejä, vauhtia, vaarallisia tilanteita, nopeita kulkuvälineitä. Myös veistotaide tuli uudistaa. Viedä vanhat taideteokset saunan taakse ja hävittää.

Taiteilijat kirjoittivat vihaisen manifestinkin "Ihailla vanhaa taulua on kuin uhraisi tunteensa tuhkauurnaan. Invalideille ja rikollisille tämä ihailtava menneisyys on balsamia heidän haavoilleen, sillä heille ei ole suotu tulevaisuutta, mutta me olemme nuoria ja voimakkaita. Pankaa kirjastot tuleen! Padotkaa vesiväylät, niin että ne hukuttavat museot!" Semmoista.

Futuristeja ette ainakaan tunne (en minäkään tuntenut): Umberto Boccioni, Luigi Russolo, Giacomo Balla, Gino Severini ja Carlo Carrà. 

Maalaus:  Juan Gris Asetelma bordeaux -pullon kanssa.

Veistos: Umberto Boccioni

 

Kirjoittamisesta ynnä muusta

Lähden tammikuussa Ateenaan kirjailijaliiton residenssiin. Tai lähden jos lähden. Ostin jo lentoliputkin. Harkitsin kyllä maata pitkin matkustamista, mutta se olisi vienyt vähintään kolme vuorokautta ja se olisi lisännyt ihmiskontakteja (tähän on tultu, kilttien ihmistenkin tapaaminen on vaarallista). Lippuehtojen mukaan lennon ajankohtaa voi muuttaa, mutta lippuja ei voi perua. Nyt sitten jännitän mihin suuntaan tämä pandemia kehkeytyy.  Toivoisin, että koronapassi otettaisiin laajemmin käyttöön.

Olen nolon kiinnostunut tositelevisio-ohjelmista. Katsoin Areenasta sarjan LAKEUSlife, joka kertoo parikymppisistä pohjalaisnuorista. Nämä nuoret haaveilevat omakotitaloista ja kunnanvaltuustopaikoista. Nuori mies parturoi metsiä valtavalla metsäkoneella, joka katkaisee järeät männyt kuin ne olisivat heinänkorsia. Kukaan ei murehdi ilmaston lämpenemistä. Ohjelman nuoret tuntuvat vanhemmilta kuin minä. Helena Anhavan runossa kirjoitetaan "Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori."

Pidän kovasti Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta -podcastista. Varsinkin niistä jaksoista, joissa hän pohtii vilpittömään tyyliinsä kirjoittamista. Viimeisimmässä jaksossa hän puhuu kirjoituskoulutuksesta ja kirjoittamisen opettamisesta. Toisin kuin jotkut luulevat, kirjailijat harvoin syntyvät kynä ja muistikirja kädessään valmiina kirjaamaan huomioita ympäröivästä maailmasta. Suurin osa tarvitsee koulutusta tai ainakin harjoittelua. 

Kuten olen jo aiemmin kertonut, kävin tamperelaisen Viita-akatemian, joka on kolmevuotinen kirjoittajakoulutus. Tapasimme alkuun joka toinen viikko lauantaisin ja sunnuntaisin, myöhemmin opetusta oli harvemmin. Koulutusta veti tuolloin kirjailija Niina Hakalahti, joka on hauska ja lämmin tyyppi. Tarkkasilmäinen ja kokenut tekstien lukija. Välillä tuntui, että hän oli liian kiltti, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän, että kannustava ote toimii paremmin kuin kovin kriittinen. Minuun se ainakin upposi, sillä ongelmani ei ole kirjailijaneroharha. Koulutus perustuu opetuksen lisäksi kirjoittamiseen ja toisten tekstien lukemiseen ja kommentoimiseen. Myös kirjailijavieraita kävi. Toisista kirjoitajista sai sen kirjoittavan yhteisön.

Viita-akatemiaryhmä kokoontui Sampolan sivurakennuksessa, jossa tuoksui kahvilta ja jonka seiniltä edesmenneet kirjailijat tarkkailivat meitä. Oli kivaa ja nauroimme paljon, vaikka kirjoittaminen on lopulta yksinäistä puuhaa. 

Muitakin kirjoittamiseen liittyviä kursseja on tullut käytyä. Oriveden opiston kesäkurssit olivat hauskoja, sillä siellä pääsi irti tavallisesta arjesta, sai istua opiston pihalla kirjoittamassa ja käydä hotellin terassilla kaljoilla. Viimeksi osallistuin Ahlmanin opiston kurssille, jota veti Petri Tamminen. Taija Tuominen ja Harri István Mäki ovat opettaneet minua. Isälläni on ollut tapana sanoa, että kun ei ole lahjoja, pitää vaan tehdä enemmän töitä. 

Erkka Mykkänen kävi vuoden ajan Viita-akatemaa ja saman verran Kriittistä korkeakoulua. Hän on siis kirjoittajakoulupudokas, mutta opettaa nyt kirjoittamista. Hän on julkaissut romaanin, novelleja ja runoja. Kuunnelkaa hänen podcastiaan.

Roosalupi

Art Cafe Kehräsaaressa järjestettiin perjantaina tamperelainen kirjallisuustapahtuma Roosalupi, jonka aiheena oli autofiktio. Tilaisuudessa esiintyivät Koko Hubara (jota haastatteli Alexandra Salmela), Sisko Savonlahti (haastattelijana meikäläinen) ja Jukka Viikilä (jota haastatteli Saara Henriksson). Väkeä saapui paikalle niin, että kaikissa tuoleissa istui joku tyyppi viisautta ja olutta janoamassa. 

En kuunnellut Koko Hubaran haastattelua ollenkaan vaan pyörittelin hermostuneena kahta suttuista paperia, joille olin kirjoittanut kolmetoista kysymystä (ja kolme varakysymystä) Sisko Savonlahdelle. Ehdin kysyä niistä kolme. Savonlahden ulosanti oli runsas, nopea ja humoristinen. Yleisöä nauratti ja yritin laatia uutta strategiaa. Päädyin siihen, että tänne oli tultu kuuntelemaan Savonlahtea ja ihmiset vaikuttivat viihtyvän, joten yritin puhua (silloin kun onnistuin saamaan suunvuoron, no en erityisesti yrittänytkään sitä saada) pääasiassa niistä teemoista joista haastateltavakin puhui. 

Keskustelimme mm. nuorten naisten ulkonäköpaineista ja Savonlahti kauhisteli mihin tämä johtaa sitten, kun heistä tulee vanhoja. Ei välttämättä mihinkään. Minäkään en ole huolissani naamastani tai vartalostani vaan aivoistani (joiden toiminta ei ole entistä tasoa) ja virtsanpidätyskyvystäni (joka on toistaiseksi hyvä). Mitä ajattelusta, kunhan pissa ei tule housuun. 

Viimeisenä Saara Henriksson haastatteli sympaattista Jukka Viikilää, joka oli edellisenä iltana juhlinut Finlandia-ehdokkuuttaan. Luen juuri hänen romaaniaan Taivaallinen vastaanotto, jonka rakenne on hienosti sanottuna fragmentaarinen (sanan voi tyhmempi googlata). En kuunnellut Viikilääkään vaan yritin toipua haastattelusta. Vaikka sain kiitosta, en tuntenut itseäni voittajaksi. 

Vaalenpunaiset potkuhousut

Metso TALK -sarjassa vierailivat eilen Samuel Jyrinki ja Leena-Maija Rossi. Jyrinki on Herkkä mies -blogistaan tunnettu (en tunne) somevaikuttaja, jolta Otava on tänä vuonna julkaissut omaelämäkerrallisen teoksen Paratiisi vai helvetti. Hän on neljän lapsen isä, vanhollislestadiolainen ja biseksuaali. Samuel Jyrinki näytti kauniilta ihmiseltä androgyynisissä vaatteissaan ja kevyessä meikissään. Toinen keskustelija oli sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi, jota kiinnostaa erityisesti intersektionaalisuus. Leena-Maija Rossin ulkoasu oli myös varsin androgyyni, mutta hänellä ei ollut meikkiä. Rossin ala oli aiemmin nimeltään naistutkimus ja nyt siis sukupuolentutkimus. Arvaan, että sukupuolentutkimus on monen mielestä tarpeetonta.

Facessa jaetaan innolla kolumneja, joissa todetaan sukupuolen olevan binäärinen ominaisuus. Varmaan biologisesti näin onkin, mutta se ei poista ihmisen omaa kokemusta sukupuolestaan. Pahimmillaan ihminen kokee niin vaikeaa sukupuolidysforiaa, että saattaa vahingoittaa itseään fyysisesti.

Lasta pyritään kasvattamaan sukupuoleensa jo vauvasta. Facen kierrätyspalstalla myydään erikseen vauvanvaatepaketteja  tyttö- ja poikavauvoille. Miespuolinen yritysjohtajakin saattaa villiintyä ja pukea vaaleanpunaisen paidan pikkutakkinsa alle, mutta poikavauvoja ei koskaan pueta vaaleanpunaiseen. Vauvan sanotaan usein oleva kovasti tytön tai pojan näköinen. Minusta alle puolen vuoden ikäisen lapsen sukupuoli on vain vauva. 

Transihmiset ovat ehkä kaikkein tarkimpia siinä, että heitä puhutellaan ja kohdellaan sen sukupuolen mukaisesti, mitä he sisäisesti ovat (ja jota kohti he ulkoisestikin pyrkivät). Minusta ihminen saa erehtyä kerran käyttäessään väärää nimeä tai puhuttelua puhutellessaan transihmistä, mutta sen jälkeen se on toisen osapuolen tahallista loukkaamista. 

Toivoisin sukupuolirooleihin joustavuutta, että jokainen voisi elää vapaasti sellaisena naisena, miehenä tai muunsukupuolisena (muunsukupuolisuus on minulle edelleen hieman hämärä asia) kuin kokee omakseen. Toivoisin translain uudistuksen toteutuvan transihmisten toivomaan suuntaan.

Tunteellinen siili

Runoilija Kirsi Kunnas menehtyi 96-vuotiaana. Tuntui melkein siltä kuin joulupukki olisi mennyt kuolemaan. 

Isä luki minulle aikoinaan Kunnaksen runoa Kattila ja perunat niin, että sylkipisarat lensivät suusta. Muistan vieläkin runon poljennon "voi tätä hoppua hoppua hoppua/ huusivat perunat, voi tätä hoppua/ ei tule loppua loppua loppua..." 

Voitin luokan runonlausuntakilpailut runolla Tunteellinen siili, mutta jostain syystä päädyin vaihtamaan ruonon loppukilpailuissa johonkin tylsempään (pienessä päässäni ajattelin, ettei samaa runoa pidä lausua uudestaan). En voittanut.

Kirsi Kunnas -muistoni ovat pääasiassa "melkein tapasin Kirsi Kunnaksen" -muistoja. Runoilijalta oli vaikea välttyä Tampereella ja kukapa olisi sitä halunnutkaan. Muistan lierihatun ja kaulassa roikkuvat puuhelmet.

Kun Kirsi Kunnas kävi Viidassa, olin jostain syystä poissa paikkakunnalta (harmitti). Näin hänet Teoksen kirjakaupassa lukemassa runojaan, Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa, jossa mietittiin yhdistyksen nimen vaihtamista (Kunnas oli vanhan nimen kannalla) ja jossain runotapahtumassa Kivessä. Hän istui viereisessä pöydässä, joi kaksi lasillista punaviiniä ja nousi ylös kuin olisi yhtäkkiä muistanut olevansa vanha ja sanoi "Lähden kotiin" ja taksia alettiin puuhata. 

En löytänyt kirjahyllystäni yhtään Kirsi Kunnaksen runokokoelmaa, mutta kirjasta Uuden runon kauneimmat, löysin muutamia runoja.

Melkein vegaani

Olen innostunut syömään kasvisruokaa. Melkein vegaani. Olen herännäinen ja nehän ovat niitä rasittavimpia. Kuuntelen lenkkeillessäni Suvi Auvisen kirjaa Lihan loppu, joka on pamfletti vegaanisen ruokavalion puolesta. 

Kirjan myötä olen kiinnittänyt huomiota ruokakauppojen mainoksiin. Kolme tamperelaista  K-kauppaa mainostaa Aamulehdessä kanan fileesuikaleita, savukirjolohifilettä, kananpojan liekkisiipiä, HK:n valmisruokaa (Kebabriisi ja Lihapullapasta), kokolihaleikkeitä ja Pirkka -tonnikalapaloja, lisäksi tarjotaan ostettavaksi Pirkka -appelsiineja. Meitä houkutellaan lihalla. Viimeisimmässä valtion ravitsemusneuvottelukunnan suosituksessa lukee: vähennetään lihavalmisteiden ja punaisen lihan käyttöä.

Ei ihme, että Helsingin kaupungin ilmoitus lopettaa lihan tarjoaminen kaupungin tilaisuuksissa on saanut lihansyöjät pois tolaltaan. Miksi ruoka herättää niin suuria tunteita? 

Ostin kasvilampun, kiinnitin sen pöytälamppuun ja asetin olohuoneen ikkunalaudalle. Ajattelin pitää huonekasvini hengissä tämän loputtoman pimeän ajan läpi. Valo on kuitenkin ruma, omituisen punertava. Odotan milloin huumepoliisit tekevät ratsian kotiini, sillä kasvilampun valo kajastaa tuohon kadulle. Jos joku tietää tavallisen värisen kasvilampun ja missä niitä myydään, niin olisin iloinen. Eikö tavallinen tehokas valonlähde riitä?

Sanat

Taidehistorian kurssilla puhuttiin fauvismista. Taidesuunta sai vaikutteita Paul Gauguinista ja inspiraationa käytettiin afrikkalaista kansantaidetta (ei kai tämä vaan ole kulttuurista omimista!). Kuuluisia fauvisteja olivat mm. Henri Matisse, Georges Rouault ja Kees van Dongen. 

Kun maistelen sanaa fauvisti, minulle tulee mieleen mies (anteeksi henkilö), jolla on joku tosi nolo perversio, jonka hän pelkää paljastuvan.  

Hesarin Teema -lehdessä kysyttiin taas kerran kauneimpia suomalaisia sanoja. Olen miettinyt eilisestä minkälainen kaunis suomalainen sana olisi. Minusta siinä pitäisi olla paljon vokaaleja, varsinkin a- ja u-kirjaimia. Vaikkapa luuta on kaunis sana tai kuu, kaulin, laamapaita, saari tai aamu-uninen.

Kookoksen tuoksu

Vesijumpan alkua odotellessani vesijuoksin vähän ja ihmettelin miksi tämä on tänään tavallista raskaampaa, kunnes huomasin, että olin unohtanut sitoa vyötärölleni kellukkeen. Uimahallin seinän vesijuoksuohjeessa sanottiinkin  "kokeile kellukkeella tai ilman".

Kotiin kävellessäni haistoin ympärilläni kookoksen tuoksun (käytin Lidlistä ostamaani kookoksen tuoksuista suihkuvaahtoa ja vartalovoidetta). Kuin olisin käynyt etelänmatkalla. Rantalomakohteissa tuoksuu aina kookokselta. 

Kävin Tampereen taidemuseossa katsomassa Magnus Enckellin näyttelyn. Taiteilija kuului 1800-1900 vaihteen Suomen taiteen kultakauden edustajiin.  Enckellin varhaisvaiheen työt edustivat symbolismia ja ne olivat väritykseltään lähinnä mustia ja harmaita. Myöhemmin Enckell sai mustasta kyllikseen ja löysi värit.

Enckellin töissä näkyy alastomia miehiä. Taidehistorian tunneilla on katsottu tauluja, joissa alastomien naisten ympärillä käyskentelee miehiä paksuissa palttoissa. 

Yllä näette kuvan maalauksesta nimeltään Heräävä fauni. Taulu herätti aikoinaan pahennustakin ja toivottiin taiteilijan kehittävän maalauksiaan terveempään suuntaan. Mies esitetään taulussa passiivisena ja aistillisena. Niin ei sovi tehdä. Melkein tunsin nenässäni kookoksen tuoksun.

Magnus Enckell on tärkeä taiteilija tamperelaisille, sillä Tampereen tuomiokirkon alttarimaalaus on hänen maalaamansa. Muut kuvat ovat Hugo Simbergin.

Älä juo runoja!

Ravintola Kivessä Tampereella järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia, kuten runoraatia. Raatia vetää runoilija Erkki Kiviniemi, runot lukee Erika Magnuson ja vakiojäseninä toimivat Miljoonasateestakin tuttu muusikko Heikki Salo ja kirjailija Niina Hakalahti. Mukana on yksi vierailija, tällä kertaa näyttelijä Karoliina Blackburn. 

Oli nautinto kuunnella Salon ja Hakalahden arvioita runoista, sillä ne olivat osuvia ja samalla humoristisia. 

Eino Santasen runo Sulhanen videolla sai Salon muistelemaan itseään nuorena vävynä ja Hakalahden pohtimaan erilaisia rooleja (nyt kävelen ja olen jalankulkija ja kun otan pyöräni telineestä ja alan polkea, olen pyöräilijä, samalla olen monessa muussakin roolissa, ei ihan näin, mutta jotain sinne päin).

V. A. Koskenniemen "Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..." sai Oulussa koulua käyneeltä Hakalahdelta vain yhden pisteen, sillä hänen mielestään Koskenniemeä oli hierottu naamaan jo koulussa ihan riittävästi. V.A. Koskenniemi ja rössypottu, molempia oli vaan liikaa. Ymmärrän asian hyvin, sillä olen googlannut rössypotun, joka muistuttaa näköjään savolaista mykyrokkaa.

Jos oikein muistan Kristiina Wallinin runo (kokoelmasta Meduusameri) voitti kisan, vaikka voitolla ei tässä ollutkaan väliä. Tuskin Koskenniemikään pahastui Niina Hakalahden ykkösestä.

Runoudesta voi tulla humalaan. Join yhden alkoholittoman oluen ja olin ainakin pienessä hiprakassa ja nukuin levottomasti. Älä siis juo runoja vaan ota iso tuoppi!

Laitan tähän loppuun pätkän kyseisestä Kristiina Wallinin runosta (Meduusameri, Tammi 2020):

"Sillä tavalla muistan, senkin mikä katoaa/ olemattomuuden kuvitelmavarjot/ kuinka kannoin äitiä sylissä, lauloin kehtolaulua/ virkkasin villalangasta supikoiralle pesän..."

Roosalupi

Haastattelen kirjailija Sisko Savonlahtea tamperelaisessa Roosalupi -kirjallisuustapahtumassa, jossa käsitellään autofiktiota. Tilaisuus järjestetään Art Cafe Kehräsaaressa 12. marraskuuta klo 19 ja Savonlahden lisäksi siellä esiintyvät Jukka Viikilä ja Koko Hubara. Tervetuloa! 

Olen mielestäni valmistautunut hyvin, ainoa epävarmuus on se, etten tiedä mitä Savonlahti vastaa kysymyksiini. Sen verran olen katsonut hänen haastattelujaan, että olen melko vakuuttunut, ettei tarvitse pelätä hiljaisuutta. 

Pidän Savonlahden molemmista romaaneista. Minusta tämä toisinkoinen on surullisempi kuin esikoinen, molemmista löytyy itseironiaa.  Kirjailijan esikoiskirjaa on myyty 45 000 kappaletta, joka on valtava määrä. Mietin, miltä tuntuu, kun oma talon korkuinen kuva toimii messuosaston somisteena.

Leikkasin uudella veitsellä haavan sormenpäähäni. Jo toista kertaa tällä viikolla. Joku ihmetteli, ettei kotoani löytynyt laastareita, vaikka olen lääkäri. Nyt löytyy. Totun veitseeni kunhan olen ensin leikannut haavan jokaiseen sormeeni.

Kirjoitin Reuma-lehteen kolumnin, joka käsittelee vaihtoehtoisia hoitomuotoja ja olen kerrankin aika tyytyväinen tuotokseen. Lähetän sen vasta ensi viikolla ja se julkaistaan muistaakseni joulukuussa.