Liitto

Kirjailijaliitto lähetti jäsenluettelon, josta löytyy kiinnostavaa numerotietoa suomalaisista kirjailijoista. 

Kirjailijaliitto perustettiin 1897 (pian vietetään 125 vuotisjuhlaa) ja siihen kuuluu 823 jäsentä (liiton jäsenyyttä voi hakea kahden fiktiivisen teoksen julkaisun jälkeen). Kuulun myös Lääkäriliittoon, joka perustettiin vähän myöhemmin, vuonna 1910. Lääkäriliittoon kuuluu noin 28 000 lääkäriä (tämä luku löytyi Akavan sivulta). Suomalaisista Lääkäreistä 90 prosenttia kuuluu omaan liittoon. 

Kirjailijaliiton jäsenistä 55 prosenttia on naisia ja jäsenten keski-ikä on 59 vuotta. En löydä vastaaavia tietoja Lääkäriliiton jäsenistä.

Neljäkymmentäyksi prosenttia kirjailijoista julkaisee kirjan 1-2 vuoden välein ja 3/4 meistä (käytin me-sanaa!) julkaisee kirjojaan useamman kustantajan kautta. Kaunokirjallisesta työstä kirjailijoille kertyy 2294 euroa (mediaani) tuloa vuodessa. Kirjailija saa kovakantisesta kirjasta keskimäärin 3,10 euroa tekijänpalkkiota. Äänikirjapalkkio on yksi viidesosa tästä summasta. Apurahat ovat tärkeitä!

Kun opiskelin lääkäriksi, jotenkin häpesin valkoista takkia, joka piti pukea päälle, kun menimme klinikkaan. En kokenut olevani vaatteen arvoinen. Myöhemmin telttamainen asu ja kollegat tarjosivat turvaa. Nyt opettelen olemaan kirjailija ja kompastelen jalkoihini.

 

Perheet

Luin David Sedariksen kirjan Calypso, jossa kirjailija kertoo perheestään lämpimän humoristisesti. Hän kirjoittaa myös äitinsä alkoholismista ja siskonsa itsemurhasta, eikä onneksi valuta kaiken päälle siirappia. Löysin kirjan Marjatan kirjat ja mietteet -blogista, siitä kiitos. (http://marjatankirjat.blogspot.com/2022/03/kaksi-kirjaa-masentavaa-ja-lohduttavaa.html.) 

Haluaisin kirjoittaa jotain samantapaista, mutta miten sen voi tehdä läheisiään suututtamatta? Mitkä suhteet voisin kirjoittamisen vuoksi uhrata, en ystäviä enkä lapsiani, mutta saattaisin myydä vanhempani ja isovanhempani. Tosin pelkään sitä seuraavaa moraalista krapulaa.

Keneth Branaghin lapsuusmuistoista kertova Belfast voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin (miksi?). Se on ainoa näkemäni tämän vuoden Oscar-voittaja. Elokuva kertoo vuoden 1969 Belfastista, jossa katoliset ja protestantit taistelevat toisiaan vastaan. 

Elokuvan tapahtumia katsotaan pikkupojan silmin. Perheellä on rahavaikeuksia, isä työskentelee Engannissa, jonne muuttoa vanhemmat pohtivat. Poika ihastuu tyttöön luokallaan ja opiskelee ahkerasti päästäkseen istumaan ihastuksensa lähelle. Perheeseen kuuluvat myös isovanhemmat. Parasta elokuvassa olivat juuri isovanhemmat ja lapset. Yhtä isovanhempaa näytteli tietysti Judi Dench.

Belfast oli mielestäni liian siirappinen, laskelmoivan ja kiireisen tuntuinen. Pidin siitä, että elokuva oli mustavalkoinen alun ja lopun värikuvia lukuunottamatta. Pidin siitä miten elokuvassa käytettiin Van Morrisonin musiikkia. 

Polttopullojen heittelystä ja katukivetyksistä rakennetuista esteistä tuli mieleen Ukrainan sota ja sodan järjettömyys. Tästäkin huolimatta elokuva tuntui aika yhdentekevältä.

Illallinen

Minulla kävi kaksi ruokavierasta. Sain kaksi kaunista kukkakimppua, joita tässä ihailen. 

Päädyin yksinkertaiseen ja helppoon kasvisruokaan, joka onnistui mielestäni hyvin. Sen valmistamisessa ei voi edes epäonnistua. Ruoka odotti hellalla kun vieraat saapuivat. Joimme kuohuviinilasilliset ja istuimme pöytään. Kaikki olivat tyytyväisiä.  Näin luulen.

Kun meillä kävi aikoinaan vieraita,  halusi ex-mieheni usein valmistaa ruoan. Kuvitellaan, että vieraiden piti tulla klo 18. Viideltä sanoin, että pitäisikö ruokaa alkaa valmistella. T meni jääkaapille, avasi olutpullon ja kuunteli Joan Baezia. Puoli kuudelta kysyin, voisinko tehdä jotain ruoan hyväksi. En voinut. Varttia vailla kuusi T alkoi keitellä jotain lihalientä ruokaa varten. 

Vieraat saapuivat. Seurusteltiin. T otti ruoanvalmistusoluen ja sipelsi yrttejä. Katoin pöydän. Seurusteltiin, kuunneltiin levyjä ja juotiin punaviiniä. 

T laittoi ruoan uuniin klo 20.30 ja istuimme pöytään klo 21.30. Lapset kitisivät, aikuiset olivat humalassa, ruoka maistui herkulliselta ja kaikilla oli hauskaa. 

Mummot barrikaadeille!

Pesin kylpyhuoneen. Tuosta pienessä tilasta löytyvät kaikki mukavuudet: suihku, vessanpytty, seinään pultattu pyykinkuivausteline ja pesukone. 

Vessanpytyn ja seinän välissä on kapea kohta, joka on täyttynyt pölyllä. Sitä irtoaa vaatteista, joita kuivatan kylpyhuoneessa. Tuohon pöylypesään ei mikään luuttu tai harja ulotu, ei myöskään vanutikku, joka on ihan hyvä siivousväline, mutta tässä tapauksessa liian lyhytvartinen ja pienikokoinen. 

Löysin vanhan pulloharjan, jolla ulotuin kriisipesäkkeeseen ja sain harjattua pölyt pois. Tätä pitäisi juhlia!

Teams-kokouksessa keskustelimme E:n kanssa Ukrainan sodasta. Olemme asiantuntijoita, hänen puolellaan on armeija ja aliupseerikoulu, minulla ei ole mitään virallista pätevyyttä, mutta ei se minua haittaa. Lähisukunikin vilisee sivareita. 

Päädyin eilen siihen, että mummojen pitäisi nousta kapinaan, kun lapsenlapsia katoaa, tapetaan ja haavoitetaan. Mummoista saattaisi löytyä rohkeutta lopettaa sota. Mummojen raahaaminen putkaan näyttäisi sitä paitsi pahalta. Mummot barrikaadeille, varsinkin liikuntaesteiset! Näyttävästi keppiä heilutellen ja rollaattoria tai potkukelkkaa lykkien.

Junalla Tesomalle

Olin laittamassa tulppaaneja biojätteisiin, kun keksin asetella niitä induktioliedelleni ja ottaa niistä kuvia kännykällä. Näytti siltä kuin nahistuvat leikkokukat leijuisivat avaruudessa. Tulppaanit saivat Facessa 40 ja Instassa 29 tykkäystä.

Tampereelta pääsee junalla Tesomalle. Matka IC-junalla kestää kymmenen minuuttia. Pitihän sitä kokeilla. 

Luin, että matkan maksamiseen voi käyttää matkakorttia, mutta tämä maksutapa ei toiminut. Yritin ostaa lipun netistä, enkä sitä saanut, vaikka raha meni tililtä. Kerroin tämän junavaunutoimistossaan istuvalle konduktöörille, joka sanoi uskovansa minua ja kehotti etsimään vapaan istumapaikan. Kaikki viranomaiset uskovat minua, mutta toistaiseksi en ole käyttänyt uskottavuuttani rikolliseen toimintaan. 

Kun juna lähti liikkeelle, ilmaantui lippu sähköpostiini. Pohdin, pitäisikö tehdä asiasta tilannekatsaus konduktöörille, mutta luovuin ajatuksesta. 

Pian kuulutettiinkin Tesoma ja hyppäsin junasta. Ikurissa asuva ystävä oli vastassa ja tutustuimme Tesoman nähtävyyksiin. Kirjastosta ei löytynyt kumpaakaan kirjaani (olivat toivottavasti lainassa). Näimme uimahallin, vesitornin, kirkon, ostoskeskuksen, lammen ja jäähallin. Joimme kahvit ja valkkaria Ikurissa ja palasin bussilla kotiin. 

Kuopiosta Helsinkiin menevä juna pysähtyi taannoin Rättimäen seisakkeella, joka oli reilun kivenheiton päässä rautatieasemasta. Tesomalla on ihan laituri ja se näyttää asemalta toisin kuin Rättimäki.

Elämäni on jännittävää.

Lippu salkoon!

Jos oikein laskin, niin Suomessa on tänä vuonna kaksikymmentäyksi  liputuspäivää ja seitsemän päivää, jolloin suositellaan liputusta. En ymmärrä mitä eroa suosituksella ja varsinaisella liputuspäivällä on. Tuleeko liputuspäivänä tyhjästä lipputangosta joku sanktio? Suosituspäivänä lippu vedetään salkoon, jollei satu olemaan krapula, eikä sada. Joku ehkä tietää vastauksen tähän. Vaalipäivä on aina liputuspäivä. 

Merkittävän naishenkilön vuoksi pakkoliputetaan vain 19. maaliskuuta, joka on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Suosituspäiviin kuuluvat Miina Sillanpää (samalla liputetaan kansalaisvaikuttamista) ja Tove Jansson (ja suomalainen taide). Yhtään naista ei ole yksistään katsottu liputtamisen arvoiseksi vaan kylkeen on liimattu jotain yleisesti hyvänä pidettyä asiaa. Aino Aalto joutuu jakamaan päivän miehensä ja suomalaisen arkkitehtuurin kanssa. 

Toki moni mieskin kulkee samassa rintamassa jonkun tärkeän asian kanssa: Mikael Agricola (suomen kieli), J.V. Snellman (suomalaisuus), Eino Leino (runo ja suvi), Aleksis Kivi (suomalainen kirjallisuus), Kustaa Adolf (ruotsalaisuus) ja Jean Sibelius (suomalainen musiikki).  J.L. Runeberg juhlii vain itseään.  

Heinäkuussa on vain yksi liputuspäivä, vaikka hyvällä kelillä olisi helpompi vetää lippu salkoon, toisaalta tammikuussa ei ole vakiliputuspäiviä, tänä vuonna tammikuussa äänestettiin. Moni ei tiennyt mistä. 

Joku kysyi, kuka olisi nykyajan Minna Canth ja minä ehdotan Sofi Oksasta, joku toinen kannatti Sirpa Kähköstä, joka sekin on hyvä ehdotus. Molemmat ovat hyviä kirjailijoita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia naisia.

Ukrainan värit

Kävin M:n kanssa Tampere-talossa Ukrainan hyväksi järjestetyssä konsertissa.  Tilaisuudessa oli suorastaan harras tunnelma.

Osa yleisöstä oli pukeutunut Ukrainan lipun väreihin. Keltainen ei oikein ole suomalaisten väri vaan sininen, valkoinen, harmaa ja musta. Ehkä lakkaan kynteni sinisellä ja keltaisella kynsilakalla, mutta loppuuko sota siihen? Mieluummin sinikeltaiset kynnet kuin termobariset pommit.

Rahaakin olen lahjoittanut. Olen hajauttanut lahjoitukseni SPR:lle, Unicefille ja Kirkon ulkomaanavulle. A on lahjoittanut puhelimellaan niin paljon, että emme saaneet ostettua bussilippuja A:n puhelimella. Limitit ovat paukkuneet.

Konsertin väliajalla mietittiin M:n kanssa, että niin kauan asiat ovat hyvin, kun Niinistö pukeutuu pukuun ja Marinin yllä on musta poolopaita. Kun he pukevat päälleen vihreät t-paidat on syytä huolestua. 

Pohdimme vielä Ukrainan värejä. Samoilla voisi osoittaa solidaarisuuttaan myös Ruotsille. Eihän sitä tiedä mihin suuntaan tämä maailma menee. 

Tunnen voimatonta raivoa siviilien tappamisesta Ukrainassa ja siitä, miten venäläisille valehdellaan sodasta.

Pakko

Tänäänkin on "Pakko mennä ulos" -päivä. Kun on lapsena sitä jankutettu, pakko on juuttunut aivoihin, eikä kenenkään tarvitse enää komentaa.  Pennut ulos, aurinko paistaa. Vihasin lapsena nimitystä pentu. Sitäkin nimittäin välillä käytettiin. Nyt mietin koiranpentuja, jotka ovat suloisia.

Kävin eilen katsomassa valikoiman Filkkareissa palkituista elokuvista. Pidin erityisesti Anssi Kasitonnin lyhäristä La Saboteur ja Dania Bdeirin Warshasta. Anssi Kasitonnin elokuva oli jotenkin ihanan lapsekas ja innostunut. Humoristinen, kekseliäs ja vähän kaurismäkeläinen. Warshassa taas pohdittiin sukupuolta. Upea, vapautunut ja suvaitsevainen lyhäri, kaunis. Näitä ehkä nähdään myöhemmin Areenassa, ainakin toivon niin. 

Kansantajuisissa psykologisissa jutuissa puhutaan siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen huomannut uuden tunteen liittyen Ukrainan sotaan. Vahingonilo. Vahingonilo siitä, että Venäjä ei olekaan edennyt siten kuin varmaan odotettiin. Helposti unohtuu, että heidänkin sotilaitaan kuolee. Sotilailla on perhe, ystäviä ja mahdollisesti rakastettu. Eivät kaikki ole sinne hingunneet.

Palkintojen jakoa

Filmifestivaaleista ei saa kunnon otetta, jollei niihin osallistu siinä määrin, ettei ehdi nukkua ja syödä. Kokemukseni Tampere film festival -tapahtumasta jäi tänä vuonna laimeaksi. Kaipasin myös ystäviä, joiden seurassa olen aiemmin festivaaleilla käynyt. 

Näin Tampere-aiheisia filmejä Arkistojen aarteita -näytöksessä, yhden ulkomaalaisten lyhytelokuvien kilpailusarjan sekä osallistuin palkintoseremonioihin Finnkinon Atlas 1-salissa. 

Eilinen palkinnonjakotilaisuus meni osaltani hieman pieleen, sillä lähdin teatterista ennen esitettäviä elokuvia. Vieressäni istui nainen, joka kärsi armottomasta flunssasta, yski, aivasteli, joi vettä ja söi yskänlääketabletteja. En minä pelkästään hänen vuokseen lähtenyt, vaan alkoi jo väsyttää ja toisella puolellani istunut nainen teki lähtöä, joten poistuin hänen imussaan. 

Palkintojen jakaminen on sinänsä liikuttavaa katsottavaa, mutta pitääkö niitä kunniakirjoja, ekologisia, opiskelija yms. pieniä palkintoja olla niin paljon? Välillä koko tuotantoryhmä tulee lavalle ja jokainen haluaa sanoa jotakin sekä suomeksi että kehnolla englannilla. Entä kun sama elokuva palkitaan toistamiseen ja koko revohka raahautuu lavalle toistamaan kiitoksensa kahdella kielellä. Toiset itkevät ja jotkut puhuvat sekavia valvottuaan pari festivaaliyötä ja juhlittuaan palkintoa jo etukäteen. Muutama puhkesi onnen kyyneliin. Toiset puhuivat Zoomin kautta. Mitä siitä nyt sanoisi, onhan näitä nähty. Voittajien lisäksi lavalla pyörivät erilaiset palkintoraadit, suomeksi ja englanniksi tietysti.

Elokuva on ryhmätyötä. Olen jotenkin kateellinen noille tyypeille, joilla tuntui olevan hyvä meininki. Heistä oli tullut ystäviä ainakin yhden elokuvan ajaksi. 

Istuin salissa kaksi tuntia näkemättä yhtään elokuvaa. Ne olisivat tulleet myöhemmin. Menen tänään vielä katsomaan kokoelman palkittuja filmejä. 

En jaksa luetella palkintoelokuvia. Katsokaa Filkkarien sivuilta. Yleisöpalkintoa ei vielä edes julkaistu, sillä äänestysaika loppui vasta puolilta öin.

Iloisen kesän Tampere

Pari vuotta sitten Filkkarien avajaisissa tyypit löivät lavalla kyynärpäitään yhteen ja opeteltiin olemaan kättelemättä. Viime vuonna tapahtumaa ei pidetty livenä, mutta eilen pääsin taas katsomaan lyhäreitä. 

Aloitin festivaalit arkistojen aarteilla otsikolla Iloisen kesän Tampere. 

Ensimmäinen elokuva (vuodelta 1929) kertoi Tammerkosken sillan rakentamisesta. Kyseessä oli mykkäelokuva. Elokuvassa näimme miten Tammerkosken siltaa rakennettiin ja Väinö Aaltosen taiteilemat patsaat pystytettiin. Harjannostajaisissa ryystettiin kahvia tassilta. En nähnyt pidettiinkö sokeripalaa huulten välissä. Todennäköisesti. Elokuvan kesto (21 min) jäi sietorajojen sisälle.

Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Tampere iloisen kesän kaupunki vuodelta 1964 korosti sitä, että Tampere on hieno kesäkaupunki. Harva suomalainen kaupunki on talvella parhaimmillaan. Ei tule mieleen ainuttakaan talvikaupunkia, ellei satu pitämään pimeästä ja kylmästä. Elokuvassa tamperelaiset naiset pukeutuivat Marimekkoihin.  Tamperetta mainostettiin 14 minuutin ajan.

Asko Tolosen ohjaamassa filmissä (1966) Antti Litja saapuu Tampereelle moottorikiitojunalla etsimään tiettyä naista ja löytää hänet. Kesto 13 minuuttia menetteli. 

Seuraavaksi näimme tamperelaisia mainoksia, jotka herättivät hilpeyttä.

Arvo Ahlroosin Super M -konsertto murhaajalle (1982) sai minut katsomaan kelloa muutamaankin otteeseen . Aika kului erityisen hitaasti, toisaalta yleensä se kuluu turhankin nopeasti. Elokuvassa kamera juuttui usein Näsinneulaan, milloin se ei kuvannut talojen purkamista. Ehkä elokuvan sanoma oli, ettei olisi pitänyt mennä purkamaan. Mitään ei kyllä sanottu.  Voisin käyttää elokuvasta ilmaisuja tekotaiteellinen ja vähemmän onnistunut kokeilu.

Elokuvat oli valinnut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI. Kiitos heille. Pyrin bongaamaan mistä päin Tamperetta kamera oli kaupunkia tallentanut. Ei mennyt aika hukkaan ja välillä oli melko hupaisaakin.

Rauhaa maailmaan

Voitaisiinko Suomeen järjestää humanitäärisiä jalkakäytäviä, joita pitkin saisi liikkua turvallisesti kaatumatta ja luitaan murtamatta.  

Blogin päivittäminen on työlästä: Jos ei kirjoita Ukrainan sodasta on tunteeton ja jos kirjoittaa, ei kukaan halua lukea, sillä sota ahdistaa liikaa. Toisaalta minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa sodasta. 

Siskojen kanssa on mietitty sellaista, että pitäisi koota makaronivarmuusvarasto. Kriisin myötä kaupoista alkavat makaronit loppua. Viinipulloja ei kannata viedä kierrätykseen vaan säästää, sillä niistä voi myöhemmin askarrella aseita. 

Olen kuunnellut 12 tuntia David Forster Wallacen romaania Päättymätön riemu, vajaa 57 tuntia on Riemua jäljellä. Kuuntelunopeuteni on 1.25. 

Päättymätön julkaistiin 1995 ja sen tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Yhtiöiden sponsoroimat vuoden nimet korvaavat alkuperäiset vuosiluvut ja kirjassa eletään lähinnä Depend-aikuisalusvaatteen vuotta. Romaanissa kuvataan pääasiassa Bostonissa sijaitsevan Einfieldin tennisakatemian opiskelijoita. Huumeet ovat romaanissa suuressa osassa. 

Päättymättömässä riemussa on hulvaton pätkä miehestä, joka päättää lopettaa hampun polttamisen. Kyseisestä huumeesta käytetään peitenimeä Bob Hope. Mies ostaa aina "viimeistä kertaa" Bobbya ja kieltää myyjää enää myymästä hänelle, joten seuraavalla kerralla on etsittävä uusi myyjä. Hän heittää joka kerran kaiken välineistön roskiin ja joutuu sitten ostamaan uuden.  Ostotoimenpiteet ja itsensä pettäminen alkavat hiljalleen vaatia yhä suurempaa vaivannäköä. 

Eipä minulla muuta. Kuten misseillä oli tapana sanoa, toivon rauhaa maailmaan. 

Peggy Pickit näkee jumalan kasvot

En ole aiemmin käynyt Ryhmäteatterissa. Nyt kävin. Pieni teatterisali oli loppuunmyyty ja siitä voi olla vain iloinen. Teatterissa esitettiin neljän henkilön näytelmä Peggy Pickit näkee jumalan kasvot.

Näytelmän on kirjoittanut näytelmäkirjailija ja ohjaaja Roland Shimmelpfenning (suomennos Simo Lylyn) ja olen nähnyt sen aiemmin Svenska Teaternin esittämänä Tampereen teatterikesässä.  Jotain vielä näytelmästä muistin.  Tulkinta taisi olla groteskimpi kuin tämä.

Tragikoomisessa näytelmässä kaksi pariskuntaa tapaa kuuden vuoden tauon jälkeen. Toinen pariskunnista on työskennellyt avustusjärjestössä jossain päin Afrikkaa, toinen on hankkinut lapsen, omakotitalon ja autotallin. 

Näytelmän juju on siinä, että näyttelijät kertovat ajatuksensa ja salaisuutensa yleisölle ja sitten kelataan taas vähän taaksepäin ja jatketaan. Tunnistin hyväosaisten ystävysten kommunikaation kaksinaamaisuuden ja tarkasti naamioidut loukkaukset. 

Toisaalta näytelmässä käsitellään auttamista ja sen motiiveja. Miten autettavat jätetään pärjäämään omillaan kun tilanne vaikeutuu. Vaikka tiedettäisiin, että heille käy huonosti.

Teksti on hyvä, näyttelijät osaavia (Minna Suuronen, Robin Svartström, Meri Nenonen ja Jarkko Pajunen) ja näytelmän imu säilyy loppuun saakka. Näytelmän on ohjannut Jarno Kuosa.

Peggy Picket on muuten röyhelöihin puettu nukke, jonka toisen pariskunnan lapsi haluaa lähettää lapselle Afrikkaan.

Teatterin jälkeen laitoimme A:n kanssa ihanaa ruokaa ja katsoimme kaikki mahdolliset uutislähtetykset. 

Kuva on napattu Ryhmäteatterin kuvamateriaaleista.
 

Avulias pakettiautomies

Näin Tokmannin kassanaisella Ukrainan lipun värisen silmämeikin. Hän sanoi meikanneensa solidaarisuudesta Ukrainaan. Näki, että meikissä oli nähty vaivaa.

Olen kokenut voimatonta raivoa. Tänä aamuna juttu sotaa pakenevasta äidistä lapsineen itketti. Ehkä siksi, ettei siihen sisältynyt kauhua ja väkivaltaa. 

Moni pakettiautomies on pakannut auton täyteen nyssäköitä ja lähtenyt kohti Ukrainan rajaa. Minusta on järkevämpää avustaa ihmisiä jonkun tunnetun järjestön kautta. Kuulemma pakettiautomiehissä on se etu, että he ehtivät paikalle nopeammin kuin vaikkapa SPR. 

Kun pakenevia ihmisiä on yli miljoona, pakettiautoista saattaa olla jopa haittaa. Toivottavasti he kuljettavat tavaraa, joka on oikeasti tarpeellista, eikä muiden hylkäämiä lumppuja. 

Luin Ilta-Sanomista, että pakettiautomiehet aiheuttavat ruuhkaa rajoille, he tarvitsevat hotellimajoitusta ja ruokaa, joka saattaa olla pois autettavilta. Rajoille voi syntyä jäteongelmia, kun sinne jää tarpeetonta tavaraa. 

Ilta-Sanomien jutussa Safer Globen toiminnanjohtaja Maria Mekri sanoo, että on parempi antaa rahaa jollekin tunnetulle järjesölle, viestiä rauhan puolesta ja tukea venäläisten toimia sotaa vastaan. Kannattaa olla kriittinen. Katastrofitilanteissa myös huijaukset lisääntyvät. Hän suosittelee myös tietokoneen päivittämistä. Hän sanoo myös: Kohtele venäläisiä normaalisti, vältä russofobiaa. 

Kun ukrainalaisia tulee Suomeen, he tarvitsevat apuamme.

Auttaminen on hieno asia, mutta tässä pätee sama kuin lääketieteessä: Do no harm.

Seitsemäs päivä

Suomalaista sotilasasiantuntijaa haastateltiin Venäjän käyttämistä termobaarisista pommeista. Asiantuntija sanoi, että niitä on pienempiä ja suurempia. Hän puhui hyvin neutraalisti kuin esittelisi kodinkoneita. Sitten hän mainitsi, että kun ihminen joutuu tämmöisen pommin tielle, hän ikäänkuin höyrystyy olemattomiin.

Tavalliset ukrainalaiset ovat askarrelleet polttopulloja. Suomalaisten nimitys tällaiselle pullolle on Molotovin coctail. Pullo sisältää nestemäistä polttoainetta, jossa on mukana erikseen sytytettävä tulenlähde, joka sitten sytytetään ja pullo viskataan haluttuun kohteeseen. Polttoaine leviää ja syttyy maalissaan. Suomalaisen version polttopullosta kehitti kapteeni Kuittinen. Tämä tieto on peräisin Wikipediasta, joten se on tukevaa faktaa.  

Nyt tuli mieleen, että Molotovin coctail on puolustusase ja termobaarinen pommi hyökkäysase. Tuntuisi hassulta ajatella armeijaa, joka hyökkäisi toiseen valtioon mehupullojen avulla.

Etsin kuvaa Ukrainan lipusta ja eksyin Varustelekan sivulle. Liike myy militaristisen näköisiä tuotteita, joita moni käyttää retkeilyssä. Niissä sanotaan olevan hyvä hinta laatusuhde. Varusteleka myy myös Ukrainan lippuja. Ne olivat loppuneet. Myös Venäjän liput olivat lopussa. Ruotsin lippuja oli varastossa.

Pitäisi varmaan vähentää tiedotusvälineiden seurantaa. Ei pitäisi kirjoittaa asioista, joista ei ymmärrä mitään. Anteeksi. On vaan pakko. Olen herkkä ahdistumaan. Jostain syystä ahdistus tulee välillä ulos tilanteeseen sopimattomana huumorina. Tämmöiseen sitten käytän aikani.