Sain vihdoin päätöksen, jota olin odottanut toiveikkaana, sillä olihan kustannustoimittaja kehunut tekstiäni ja olin muokannut sitä hänen ohjeidensa mukaan. Päätös ei ollut toivomani ja nyt pitäisi yrittää nousta tästä kuopasta. Minua roikotettiin pitkään toivon narussa ja sitten se naru katkaistiin. Eihän siitä putoamisesta ilman vammoja selviä.
On olemassa hoitokeinoja. Aion kokeilla uimista. Ehkä kävelemistä. Pullakahveja. Mahdollisesti menen elokuviin, jos keksin jotain katsomisen arvoista. Ehkä vaivun itsesääliin ja ostan irtokarkkeja.
Luen tällä hetkellä yhdysvaltalaisen Jo Ann Beardin novelleja/ esseitä, jotka ammentavat kirjailijan omasta elämästä. Rakastan teosta Juhlapäiviä ja aion lukea sen heti uudestaan, kunhan olen ensin päässyt kirjan loppuun. En keksi yhtään suomalaista kirjailijaa, joka kirjoittaisi samaan tapaan. Beard on syntynyt 1955. Huomaa, että hänellä on elämää takanaan. On mistä kirjoittaa ja taitoa kirjoittaa.
Lähetimme aikoinaan ensimmäisen kirjoittamani lääketieteellisen artikkelin yhdysvaltalaiseen oman suppean alani lehteen, joka oli sillä hetkellä maailman arvostetuin. Lehden arvoa mitataan Impact Factorilla, joka saadaan jollain kaavalla siitä, miten usein lehden juttuja referoidaan.
Olin hyvin toiveikas. Vastaus viipyi harvinaisen pitkään ja moni sanoi, että se on hyvä merkki. No ei ollut. Tuntui raskaalta palata muokkaamaan artikkelia ja lähettämään sitä seuraavaan lääketieteelliseen julkaisuun, joka ei ollut sekään huono.
Kun se sitten kelpasi, ei ilo ollutkaan yhtä suuri kuin se suru siitä ensimmäisestä epäonnistumisesta.
Hyvä puoli tämän hetkisessä tilanteessani on se, että sain vihdoin nukuttua, sillä enää ei tarvitse jännittää miten käy. Eihän tässä auta kuin rynnätä kohti uusia pettymyksiä!
