Sain vihdoin päätöksen, jota olin odottanut toiveikkaana, sillä olihan kustannustoimittaja kehunut tekstiäni ja olin muokannut sitä hänen ohjeidensa mukaan. Päätös ei ollut toivomani ja nyt pitäisi yrittää nousta tästä kuopasta. Minua roikotettiin pitkään toivon narussa ja sitten se naru katkaistiin. Eihän siitä putoamisesta ilman vammoja selviä.
On olemassa hoitokeinoja. Aion kokeilla uimista. Ehkä kävelemistä. Pullakahveja. Mahdollisesti menen elokuviin, jos keksin jotain katsomisen arvoista. Ehkä vaivun itsesääliin ja ostan irtokarkkeja.
Luen tällä hetkellä yhdysvaltalaisen Jo Ann Beardin novelleja/ esseitä, jotka ammentavat kirjailijan omasta elämästä. Rakastan teosta Juhlapäiviä ja aion lukea sen heti uudestaan, kunhan olen ensin päässyt kirjan loppuun. En keksi näin äkkiä yhtään suomalaista kirjailijaa, joka kirjoittaisi samaan tapaan. Beard on syntynyt 1955. Huomaa, että hänellä on elämää takanaan. On mistä kirjoittaa ja taitoa kirjoittaa.
Lähetimme aikoinaan ensimmäisen kirjoittamani lääketieteellisen artikkelin yhdysvaltalaiseen oman suppean alani lehteen, joka oli sillä hetkellä maailman arvostetuin. Lehden arvoa mitataan Impact Factorilla, joka saadaan jollain kaavalla siitä, miten usein lehden juttuja referoidaan.
Olin hyvin toiveikas. Vastaus viipyi harvinaisen pitkään ja moni sanoi, että se on hyvä merkki. No ei ollut. Tuntui raskaalta palata muokkaamaan artikkelia ja lähettämään sitä seuraavaan lääketieteelliseen julkaisuun, joka ei ollut sekään huono.
Kun se sitten kelpasi, ei ilo ollutkaan yhtä suuri kuin se pettymys siitä ensimmäisestä epäonnistumisesta.
Hyvä puoli tämän hetkisessä tilanteessani on se, että sain vihdoin nukuttua, sillä enää ei tarvitse jännittää miten käy. Eihän tässä auta kuin rynnätä kohti uusia pettymyksiä!
6 kommenttia:
Tsemppiä matalalentotunnelmiin, sieltä taas ylöspäin. Kiitos tuosta kirjavinkistä, pitää tutustua tuohon kirjailijaan. Saman tapainen kansi kuin äsken lukemassani suurteoksissa.
Minä uskon vakaasti että suomalaiset heimona ovat jjonkin korkeamman tahon veemäinen kokeilu, jossa me saamme tuntea miltä tuntuu kun asiat menevät persiilleen tämän tästä. Sitten korkeamman tahon edustajat analysoivat tulokset ja jos näyttää siltä että joku yksilö kestääkin vähän enemmän, niin laitetaan ruuvia tiukemmalle ja niin edelleen.
Miksikö uskon näin? Asumme maapallon kohdassa jossa periaatteessa on yksi kahdeksan kuukautta kestävä kylmä yö jota seuraa neljän kuukauden vähän lämpimämpi päivä. Kyllä sellaisessa ympäristössä kasvaa vahvaksi. Vaikeudet jotka muualla johtaisivat itsensä hirttämiseen, ovat meille joka päiväistä kauraa ja ohitamme ne olan kohautuksella. Vielä on päivää jäljellä joten eiköhän vielä sulle ehdi tapahtumaan paljon hyviä asioita.
Kiitos tsempistä!
Hauska ajatus. Vähän kuin se elokuva Truman Show (?), jossa tyyppi ei eläkään oikeaa elämää vaan on tietämättään televisiosarjan henkilö.
Ei vaan kohti uusia onnistumisia! Nytkin se oli lähellä.
Kirjoituksesi saa minut varaamaan uudelleen tuon Jo Ann Beardin kirjan, se oli minulla jo kerran, mutta en ehtinyt lukea.
Minusta oli jotain hyötyä! Luen sen uudestaan koska pidin siitä ja siksi että osa tekstistä jäi (hyvällä tavalla) epäselväksi.
Lähetä kommentti