Roskakeissi

Vappu on taas vietetty, ja hämmästyttävää kyllä, elossa ollaan. Kävin oikein kivoilla vappuetkoilla, joissa oli paljon toimittajia, kuohuviiniä, munkkeja ja teekkarisimaa. Vappuaattona olin tutummassa porukassa, tarjottiin kuohuviiniä ja hyvää ruokaa. 

Eilen kävin Hatanpäällä kävelemässä ja pyyhin keittiöstä yläpölyt (sen tahman, jota kertyy keittiön kappien päälle). Tänään menen kuntosalille. Huomenna vesijumppaan. Kohti säntillisempää elämää siis. Kuuntelin lenkillä Riikka Suomisen podcastia Suuri rakkaushuijaus, suosittelen, jos uudet erilaiset, ehkä vähän anarkistisetkin ajatukset parisuhdeasioista kiinnostavat. Ihan vaikka vaan teoreettisessa mielessä.

Taloni yhtiökokouksessa pohditaan toistuvasti puutteellista roskien lajittelua, sillä sekajäteroskiksien tilavuus ei tahdo riittää. Riittäisi, jos roskat lajiteltaisiin oikein. 

Talossa on paljon pieniä asuntoja ja vuokralaiset vaihtuvat tiuhaan. Eilen löysin roskasäiliöiden vierestä imurin ja silityslaudan. Jokin aika sitten aitaan nojasi kookas peili. Kyllä niistä tavaroista saisi hiljalleen koottua itselleen kaiken tarpeellisen ja vähän ylimääräistäkin.

Nyt porraskäytävän ilmoitustaululle on ripustettu lappu, että asukkaat ovat vieneet roskiaan kirjaston roskasäiliöihin. Niin ei saisi tietenkään toimia. Odotan jännityksellä roskakeissin seuraavaa vaihetta. 

Kuura ja karkaileva isomummo -lastenkirjaa on nyt tilattu 29 kirjastoon, joten sitä voi varata, jos kiinnostaa. Arvioitu julkaisupäivä on 12. lokakuuta.

Puhelimen vaarat

Katsoin Netflix-tuotantoa olevan dokumentin Valvontakapitalismin vaarat ja poistin puhelimestani sähköpostin, Facen, Instan, Ylen uutiset ja kaikki ilmoitukset. 

Tunsin hetken ajan helpotusta ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten oloni kävi levottomaksi ja latasin kaiken rojun padilleni. Kannattaa kokeilla kauanko pystyy olemaan ilman puhelinta/padia. Kestin vartin verran. 

Blogi on alustana hitaampi, vähemmän koukuttava ja selvästi menossa pois muodista. Lukijat ovat vähentyneet.

Roosalupi oli onnistunut ja kulttuuriravintola Kivi oli erinomainen paikka tällaiselle tapahtumalle. Olisin toivonut enemmän yleisöä. Oli kaunis ilma ja tilaisuus pidettiin sisätiloissa (jokaiselle suomalaiselle tulee tässä tilanteessa pakokauhu, että onko tämä juuri se kesän viimeinen lämmin ilta). Me esiintyjät emme ilmeisesti olleet riittävän vetovoimaisia. 

Homma pelasi erinomaisesti: esiintyjät olivat sanavalmiita, haastattelijat kirjailijoita, joten he osasivat kysyä oikeita kysymyksiä ja aikataulu napakka (30 minuuttia/kirjailija, ei yleisökysymyksiä). Siinä mielessä tilaisuus muistutti Helsinki lit- kirjallisuustapahtumaa. Nykyihminen jaksaa keskittyä juuri sen puoli tuntia. Usein yleisökysymykset kiinnostavat lähinnä kysyjiä. Minusta ne kannattaisi keskittää session loppuun (jos niitä halutaan).

Saimme Niina Hakalahden kanssa kehuja. Sanoin minua kehuneelle kuulijalle, että ei se romaani (Ei saa elvyttää) ole niin hyvä kuin tämän perusteella vaikuttaa. Tarvitsisin lääkityksen. 

Joku sanoi, että olemmeko Niinan kanssa harkinneet stand up-esiintymistä. 

Olin eilen vappujuhlissa. Siellä oli tarjolla "Vodka baari", jonka kohdalle en onneksi pysähtynyt. Tapasin ihailemani näytelmäkirjailijan! Nuori ammattimuusikko soitti isännän kanssa Beatles-kappaleita ja lähti sen jälkeen Festivaali-festivaalin keikalle. Kuulin hauskoja tarinoita, jotka jätän korrektisti kertomatta. 

Kulkutauti

Ilahduin kuullessani, että Suomalaisen kirjakaupan mainoslehtisessä mainostettiin romaaniani Ei saa elvyttää. Tällaisia taputuksia tarvitaan näinä päivinä.

Hain munkkeja Pyynikin näkötornin kahvilasta, jonne kiemurteli alakuloinen harva jono jo puoli tuntia kahvilan avaamisen jälkeen. Kahvilatilaan otettiin vain yksi asiakas kerralllaan. Nykyään tuntuisi säädyttömältä jonottaa entiseen malliin ja istua pikkuruisessa kahvilapöydässä köhimässä.

Illalla osallistuin Zoom-ohjelman kautta vappubileisiin. Näin monta vierasta tyyppiä ja kotia. Poistuin melko pian, enkä enää sen jälkeen onnistunut avaamaan bilepaikan ovea.

Aamun ainoa toive on, että kirjastot avattaisiin mahdollisimman pian. Enempää en uskalla toivoa.

Luen lukupiirikirjaa Huvila meren rannalla (Axel Munthe) ja hämmästelen, sillä luulin sen kertovan Caprin saaresta, auringosta ja suolaisesta merituulesta.

Olen edennyt kirjan puoliväliin ja vähän ylikin, eikä saarelle ole juurikaan päästy vaan kirjan tarinoiden päähenkilö, Munthea muistuttava lääkäri on hoitanut kolerapotilaita Napolissa, ikävystyneitä hienostorouvia Pariisissa ja Roomassa ja tarponut Lapissa.

1800-luvun lopun muotisairaus oli kirjan mukaan colitis, joten muotisairaudet eivät ole mikään uusi ilmiö. Kirjan kolerakuvaukset ovat sen verran puistattavia, että otan mielummin tämän nykyisen kulkutaudin.