Ensimmäinen filkkari- tai fiinisti sanottuna Tampere film festival -päivä on ohi. Istuin kuusi tuntia Plevnan kakkossalissa. Yleisö hätisteltiin ulos kahden tunnin välein. Lyhyillä tauoilla kävin vessassa ja söin eväitä. Tyhjin vatsoin ei jaksa lyhytelokuvia katsoa. Aamulla heräsin elokuvakrapulaan, jonka voi näköjään saada ilman pisaraakaan alkoholia.
Ensimmäinen katsomani elokuva oli Selma Vilhusen dokumentti "Hobbyhorse revolution". Nuoret tytöt ratsastavat keppihevosilla kouluratsastusta, hyppäävät aitoja, tekevät metsäretkiä ja kilpailevat Suomen mestaruudesta. He myös tekevät ratsujaan ja menestyneemmät valmentavat aloittelijoita. Hevosilla on rotu, komea nimi ja omaperäinen luonteensa. Harrastuksen kautta elokuvassa käsitellään kasvamisen kipeyttä, kiusaamista ja selviämistä. Tyttöjen elämää katsotaan arvostaen, eikä naureskellen. Varsin sympaattinen dokumentti, joka välillä hieman pitkästytti.
Avajaisseremoniassa pidettiin paljon puheita, esiteltiin tuomarit, joiden työtä en totisesti kadehdi kun raukat joutuvat katsomaan kaikki elokuvat. Näin tilaisuudessa Kanadan suurlähettilään ja Georg Dolivon, joka oli vanhentunut sitten 70-luvun, jolloin hän esiintyi televisiossa.
Avajaisissa nähtiin myös elokuvia. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja (Daniel Mulloy) oli paikalla ja löpisi tietenkin miten ihana kaupunki Tampere on ja miten mahtavia ihmisiä tamperelaiset ovat. Home oli ahdistava elokuva, joka alkaa varhaisesta aamusta, jolloin nuori perhe lähtee (loma?)matkalle. Siinä vaiheessa kun ajetaan parkkipaikalle ja paikalle tulleet miehet pakkaavat lapset auton takakonttiin saattaa aavistaa, ettei kyseessä ole rentouttava Teneriffan reissu.
Kuuden minuutin animaatio Choke (Tukahtua) on ohjelmalehtisen mukaan saanut inspiraation Kyle Morisseausta, joka kuului alkuperäiskansoihin ja lähti kaupunkiin opiskelemaan. Nuori mies löytyi myöhemmin kuolleena. Ymmärrän elokuvasta edes jotakin vasta ankaran googlauksen jälkeen.
Puheenvuoro on hillitön elokuva Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokouksesta. Plevnassa istui myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sanna Marin. Englantilainen Art of Motion kertoo parkourista ja siitä miten yhteisöllistä se on ja pitää porukat poissa vankilasta. Los Retratos (Colombia) on ihana elokuva mummosta, joka luulee ostavansa arvan, jolla voittaisi kanan, mutta saakin Polaroid-kameran.
Kansanvälisen kilpailun aloitti japanilainen "And so we put goldfish in the pool", jossa kotikaupungistaan pois halajavat nuoret tytöt varastavat kultakaloja ja laittavat ne uima-altaaseen niinkuin otsikkokin kertoo. Elokuvassa oli jotain hyvin raikasta ja anarkistista. Englantilainen Stems on kolmen mituutin kiva nukkeanimaatio.
Suomalainen "Saatanan kanit" kilpaili kansainvälisessä sarjassa ja sillä voi tietty olla vaikka jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hulvaton elokuva kertoo suvaitsevaisesta keski-ikäisestä miehestä, jonka naapuriin muuttaa saatananpalvojia. Naapuriasunnon elämä on loputonta hervotonta äänekästä orgiaa.
Elokuvasta Green green gringo (Brasilia) en ymmärtänyt mitään. Lähinnä kyllästytti. Kiinalainen Shit oli toista maata. Taiteilija etsii mallia, malliksi pyrkivä nainen lopulta lyö miestä, köyttää tämän tuoliin ja raiskaa miesraukan. Heistä tulee kuitenkin rakastavaisia (onko sellainen mahdollista, jos nainen olisi raiskattu, moinen juonenkäänne olisi sopimaton). Nainen pukeutuu mieheksi ja mies naiseksi ja tapahtuu kaikenlaista outoa, joka on mahdollista vain elokuvissa.
Tämän jälkeen hoipuin kotiin ja söin tukevan pasta-aterian.
torstai 9. maaliskuuta 2017
tiistai 7. maaliskuuta 2017
Pöytäkirjantarkastaja
Osallistuin ensimmäistä kertaa taloyhtiön kokoukseen. Kokous järjestettiin kahvilassa ja tuijotin intensiivisesti kahvikuppiani kun taloyhtiön hallitukseen etsittiin uusia jäseniä. Jouduin talon vuosijuhlan suunnitteluryhmään ja pöytäkirjantarkastajaksi. Onneksi mistään asiasta ei äänestetty, sillä silloin olisi täytynyt laskea äänet, mikä olisi ollut kamalan stressaavaa.
Ehdotin talon pihalle laatikkoa, jossa voisi kasvattaa yrttejä, jolloin joku täsmensi "laillisia yrttejä". Talossa asuu paljon opiskelijoita.
Valitin pursuilevasta kartonginkeräyslaatikosta ja asuntoni lämpötilasta, jota kävi oikein insinööri mittaamassa viime talvena ja totesi matalaksi. Ei kuitenkaan kuulu taloyhtiölle. Hallituksen puheenjohtaja suositteli villasukkia.
Katsoin lauantaina elokuvan Manchester by the sea. Se kertoo bostonilaisesta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka asuu kurjassa kellarimurjussa, eikä tule ihmisten kanssa toimeen. Hän harrastaa small talkia saman verran kuin keskimääräinen turkulainen, mikä on amerikkalaisille merkki siitä, että jotain on pielessä.
Lee lähtee järjestämään veljensä hautajaisia kotipaikkakunnalleen. En kerro juonesta tämän enempää.
Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia miettii mikä tragedia on Leen synkkyyden takana ja kun se selviää ryhtyy vartoamaan sitä onnellista käännettä, joka amerikkalaisiin elokuviin kuuluu. Kun sitä ei tule, niin tuntee itsensä jotenkin petetyksi.
Kuvaus on kaunista ja näyttelijät hyviä, mutta se katharsis jäi puuttumaan. Jos olet valmiiksi masentunut niin älä mene, tämä ei ainakaan helpota oloasi.
Hesari antoi viisi tähteä, mutta sen arvoinen elokuva ei ollut. Manchester by the sea sai jotain Oscar-pystejäkin.
Huomenna alkavat filkkarit.
Ehdotin talon pihalle laatikkoa, jossa voisi kasvattaa yrttejä, jolloin joku täsmensi "laillisia yrttejä". Talossa asuu paljon opiskelijoita.
Valitin pursuilevasta kartonginkeräyslaatikosta ja asuntoni lämpötilasta, jota kävi oikein insinööri mittaamassa viime talvena ja totesi matalaksi. Ei kuitenkaan kuulu taloyhtiölle. Hallituksen puheenjohtaja suositteli villasukkia.
Katsoin lauantaina elokuvan Manchester by the sea. Se kertoo bostonilaisesta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka asuu kurjassa kellarimurjussa, eikä tule ihmisten kanssa toimeen. Hän harrastaa small talkia saman verran kuin keskimääräinen turkulainen, mikä on amerikkalaisille merkki siitä, että jotain on pielessä.
Lee lähtee järjestämään veljensä hautajaisia kotipaikkakunnalleen. En kerro juonesta tämän enempää.
Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia miettii mikä tragedia on Leen synkkyyden takana ja kun se selviää ryhtyy vartoamaan sitä onnellista käännettä, joka amerikkalaisiin elokuviin kuuluu. Kun sitä ei tule, niin tuntee itsensä jotenkin petetyksi.
Kuvaus on kaunista ja näyttelijät hyviä, mutta se katharsis jäi puuttumaan. Jos olet valmiiksi masentunut niin älä mene, tämä ei ainakaan helpota oloasi.
Hesari antoi viisi tähteä, mutta sen arvoinen elokuva ei ollut. Manchester by the sea sai jotain Oscar-pystejäkin.
Huomenna alkavat filkkarit.
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Sekavaa jorinaa
Istuin tänään kirjaston "hiljaisessa huoneessa" tekemässä esitelmää. Pienehköön tilaan johtaa kaksi ovea, jotka käyvät jatkuvasti. Niitä on vaikea sulkea äänettömästi.
Lukusalissa ihmiset joivat vesipulloistaan kuin olisivat jonkinlaisessa kroonisessa nestevajauksessa. Vesipullon avaaminen ja veden kulauttelu häiritsivät minua. Voisiko vettä juoda kerralla vähän enemmän, ettei tarvitsisi sitä ihan jatkuvasti litkiä? Teki mieleni nousta pystyyn ja sanoa, ettei kuivumisen vaara vaani vaikka viettäisi tunninkin kuivin suin tuoliin liimautuneena. Tenttiin lukeminen ei ole kaksinen urheilusuoritus.
Luin artikkeleita liittyen esitelmään, jonka pidän huhtikuussa ihan omalle porukalle. Kuulijakunta koostuu muutamasta työkaverista.
Aloitin historiasta ja opin, että kuumetta hoidettiin 1600 luvulla suoneniskennällä ja emeeteillä (oksettavilla aineilla). Paljon on lääketiede edistynyt. Pääsen ihan pian 1900 luvulle. Aiheena on erään vanhan lääkkeen tietojen päivitys ei historia.
Katsoin vaatekaappini sisältöä ja huomasin siellä roikkuvat turhakkeet. Sininen trikoopaita, jonka selkäpuolella on aukko ikäänkuin puseron selusta olisi viilletty auki ja aukon kohdalle ommeltu pitsiä. Valkoinen paitapusero, joka pitää kuulemma löytyä jokaisen naisen vaatekaapista. Boheemi hippivillatakki, jonka olen ostanut Washingtonista ja joka on väärän värinen. Vaatteen yläosa on ruskeaa neuletta ja helma ohutta kangasta, johon on painettu puiden kuvia. Desiqualin villatakki, josta irtoilee lankoja. Pahasti nyppyyntynyt villatakki, jota varten ostin kampaa muistuttavan välineen, jolla nypyt irtoavat paitsi että eivät ne irtoa.
Vien kyseiset vaatteet huomenna kierrätyslaatikkoon (en nyppyvillatakkia tai toisaalta siihen voisi liittää nypynpoistajan). Saatanhan joskus tarvita valkoista paitapuseroa (en käytä paitapuseroita). Jos vaikka saan päähäni vielä opiskella merkonimiksi.
Minulla oli kerran hippityylinen mekko josta pidin kovin. Pukeuduin suosikkimekkooni yhtenä erityisen epäonnistuneena iltana ja sen jälkeen vaate oli piloilla. Suhtaudun muutenkin vaatteisiin jotenkin tunteella. Joskus on erityisen selkeää miten pukeutua ja toisinaan on melkein mahdotonta päättää mitä laittaa ylleen.
Lukusalissa ihmiset joivat vesipulloistaan kuin olisivat jonkinlaisessa kroonisessa nestevajauksessa. Vesipullon avaaminen ja veden kulauttelu häiritsivät minua. Voisiko vettä juoda kerralla vähän enemmän, ettei tarvitsisi sitä ihan jatkuvasti litkiä? Teki mieleni nousta pystyyn ja sanoa, ettei kuivumisen vaara vaani vaikka viettäisi tunninkin kuivin suin tuoliin liimautuneena. Tenttiin lukeminen ei ole kaksinen urheilusuoritus.
Luin artikkeleita liittyen esitelmään, jonka pidän huhtikuussa ihan omalle porukalle. Kuulijakunta koostuu muutamasta työkaverista.
Aloitin historiasta ja opin, että kuumetta hoidettiin 1600 luvulla suoneniskennällä ja emeeteillä (oksettavilla aineilla). Paljon on lääketiede edistynyt. Pääsen ihan pian 1900 luvulle. Aiheena on erään vanhan lääkkeen tietojen päivitys ei historia.
Katsoin vaatekaappini sisältöä ja huomasin siellä roikkuvat turhakkeet. Sininen trikoopaita, jonka selkäpuolella on aukko ikäänkuin puseron selusta olisi viilletty auki ja aukon kohdalle ommeltu pitsiä. Valkoinen paitapusero, joka pitää kuulemma löytyä jokaisen naisen vaatekaapista. Boheemi hippivillatakki, jonka olen ostanut Washingtonista ja joka on väärän värinen. Vaatteen yläosa on ruskeaa neuletta ja helma ohutta kangasta, johon on painettu puiden kuvia. Desiqualin villatakki, josta irtoilee lankoja. Pahasti nyppyyntynyt villatakki, jota varten ostin kampaa muistuttavan välineen, jolla nypyt irtoavat paitsi että eivät ne irtoa.
Vien kyseiset vaatteet huomenna kierrätyslaatikkoon (en nyppyvillatakkia tai toisaalta siihen voisi liittää nypynpoistajan). Saatanhan joskus tarvita valkoista paitapuseroa (en käytä paitapuseroita). Jos vaikka saan päähäni vielä opiskella merkonimiksi.
Minulla oli kerran hippityylinen mekko josta pidin kovin. Pukeuduin suosikkimekkooni yhtenä erityisen epäonnistuneena iltana ja sen jälkeen vaate oli piloilla. Suhtaudun muutenkin vaatteisiin jotenkin tunteella. Joskus on erityisen selkeää miten pukeutua ja toisinaan on melkein mahdotonta päättää mitä laittaa ylleen.
sunnuntai 5. maaliskuuta 2017
Epäkohtia
Maailmassa on suuria epäkohtia. Kirjaston lukusalissa muutamat itsekkäät henkilöt kasaavat syliinsä uusimman Annan, Glorian, Kodin kuvalehden, National Geographicin ja Maaseudun tulevaisuuden vaikka ihminen pystyy lukemaan vain yhtä lehteä kerrallaan. Samat tyypit varaavat täydessä kahvilassa pipollaan neljän hengen pöydän itselleen ja menevät vasta sen jälkeen latte-jonoon. Jos kyse on pariskunnasta, nainen istuu ikkunapöytään ja mies huutelee jonosta "Otatko kinkku-vai juustosämpylän?"
Tarkkailin kauppahallin kahvilasta ohi astelevia asiakkaita. Tamperelaiset siirtävät jalkojaan vuorotahdissa eteen ja vartalo seuraa jäykkänä perässä. Muutamat keinahtavat askeltavan jalan puolelle suorin vartaloin. Kulku muistuttaa metronomin heilahtelua.
Havannalaiset keikuttavat lantiotaan (sekä naiset että miehet). Havannalaisissa teissä on sen verran kuoppia, että jäykällä vartalolla on vaikeampaa edetä ja onhan se takapuolen pyöritys jotenkin aistillisempaa kuin tikkusuorin vartaloin eteneminen.
Tänään oli pakko ulkoilla. En kuulu ihmisiin, jotka hillittömästi intoilevat säästä tai yhtään mistään muustakaan. Tänään oli tällainen auringonpaiste ja huomenna voi olla jo pilvistä. Meillä kotona on aina jauhettu säästä ja minä päätin, että kun sieltä pääsen niin en enää säiden vaihtelusta piittaa.
Tarkkailin kauppahallin kahvilasta ohi astelevia asiakkaita. Tamperelaiset siirtävät jalkojaan vuorotahdissa eteen ja vartalo seuraa jäykkänä perässä. Muutamat keinahtavat askeltavan jalan puolelle suorin vartaloin. Kulku muistuttaa metronomin heilahtelua.
Havannalaiset keikuttavat lantiotaan (sekä naiset että miehet). Havannalaisissa teissä on sen verran kuoppia, että jäykällä vartalolla on vaikeampaa edetä ja onhan se takapuolen pyöritys jotenkin aistillisempaa kuin tikkusuorin vartaloin eteneminen.
Tänään oli pakko ulkoilla. En kuulu ihmisiin, jotka hillittömästi intoilevat säästä tai yhtään mistään muustakaan. Tänään oli tällainen auringonpaiste ja huomenna voi olla jo pilvistä. Meillä kotona on aina jauhettu säästä ja minä päätin, että kun sieltä pääsen niin en enää säiden vaihtelusta piittaa.
lauantai 4. maaliskuuta 2017
Äidit toivossa väkevät
Lena Dunhamin kirjan nimen "Sellainen tyttö" perään on painettu vielä: Nuoren naisen "opetuksia". Mitä alle kolmikymppinen nainen voisi opettaa kenellekään?
Ettei elämä ole todellakaan täydellistä.
Lena Dunhamin Girls -sarjan päähenkilö on kovin samanlainen kuin kirjailija itse ja monesti kovin ärsyttävä, mutta luettuna ärsytys muuttuu monesti riemastukseksi. Miten joku kehtaa kertoa epäonnistuneista seksikokemuksistaan noin suoraan ja itseironisesti.
Lena Dunham on feministi jo toisessa polvessa. Hän käynyt feministien kokouksissa ennen kuin oppi kävelemään. Olen taas kerran vasta kirjan sivulla 68, joten voihan olla, että kirjailija epäonnistuu lopussa.
Sukuni naiset eivät edes tienneet, että sellainen aate kuin feminismi oli olemassa. Mummoni olivat kuitenkin melko itsenäisiä naisia. Toinen heistä oli opettaja ja yksinhuoltaja ja toinen maatalon emäntä, jonka mies oli sellaisessa kurissa, ettei edes syönyt muiden kanssa ruokapöydässä vaan aterioi tiskipöydän nurkalla.
Meillä kotona oli enemmänkin sellainen ajatus, että tyttöjen piti opiskella pitkälle, mutta silti nainen ilman miestä oli pahasti vajavainen, vähän kuin naisihminen konkkaisi yhdellä jalalla.
Kävin eilen työpäivän jälkeen työkaverin kanssa viinilasillisella. Kurkimme puoli neljän maissa pubien ovista sisälle. Näytti masentavalta, muutama nuhjuinen mies tuijotteli synkeinä tuoppejaan. Sitten keksimme mennä Telakalle, jossa vallitsi iloinen tunnelma. Söimme ja joimme viinimme.
Poikkesin kotiin ja sieltä Työvikseen katsomaan Viita-musikaalia. Ensimmäisen näytöksen ajan keskityin pitämään silmiäni auki päätäni pystyasennossa. Toisessa näytöksessä piristyin ja lopun Alfhild-laulu liikutti minut hämmästyksekseni kyyneliin (tiedättehän sen alun: Äidit vain, nuo toivossa väkevät/ Jumalan näkevät./ Heille on annettu voima ja valta/ kohota unessa pilvien alta/ ja katsella korkeammalta.)
Ettei elämä ole todellakaan täydellistä.
Lena Dunhamin Girls -sarjan päähenkilö on kovin samanlainen kuin kirjailija itse ja monesti kovin ärsyttävä, mutta luettuna ärsytys muuttuu monesti riemastukseksi. Miten joku kehtaa kertoa epäonnistuneista seksikokemuksistaan noin suoraan ja itseironisesti.
Lena Dunham on feministi jo toisessa polvessa. Hän käynyt feministien kokouksissa ennen kuin oppi kävelemään. Olen taas kerran vasta kirjan sivulla 68, joten voihan olla, että kirjailija epäonnistuu lopussa.
Sukuni naiset eivät edes tienneet, että sellainen aate kuin feminismi oli olemassa. Mummoni olivat kuitenkin melko itsenäisiä naisia. Toinen heistä oli opettaja ja yksinhuoltaja ja toinen maatalon emäntä, jonka mies oli sellaisessa kurissa, ettei edes syönyt muiden kanssa ruokapöydässä vaan aterioi tiskipöydän nurkalla.
Meillä kotona oli enemmänkin sellainen ajatus, että tyttöjen piti opiskella pitkälle, mutta silti nainen ilman miestä oli pahasti vajavainen, vähän kuin naisihminen konkkaisi yhdellä jalalla.
Kävin eilen työpäivän jälkeen työkaverin kanssa viinilasillisella. Kurkimme puoli neljän maissa pubien ovista sisälle. Näytti masentavalta, muutama nuhjuinen mies tuijotteli synkeinä tuoppejaan. Sitten keksimme mennä Telakalle, jossa vallitsi iloinen tunnelma. Söimme ja joimme viinimme.
Poikkesin kotiin ja sieltä Työvikseen katsomaan Viita-musikaalia. Ensimmäisen näytöksen ajan keskityin pitämään silmiäni auki päätäni pystyasennossa. Toisessa näytöksessä piristyin ja lopun Alfhild-laulu liikutti minut hämmästyksekseni kyyneliin (tiedättehän sen alun: Äidit vain, nuo toivossa väkevät/ Jumalan näkevät./ Heille on annettu voima ja valta/ kohota unessa pilvien alta/ ja katsella korkeammalta.)
torstai 2. maaliskuuta 2017
Poika vai tyttö?
Yhteiskunnallinen osallistuminen tarkoittaa minulle sitä, että istutaan sohvalle ja tykätään facessa kavereiden linkittämistä jutuista. Ollaan rohkeita ja aktiivisia kansalaisia.
Peukutan sukupuolineutraalin avioliittolain toteutumisen puolesta. Ehkä hetero-oletus vähenee lain myötä. Tyttäreni on aina seurustellut tytön kanssa ja ne sukulaisten ja työkavereiden "Onko jo poikaystävää?" - kyselyt ovat olleet rasittavia. Voitaisiiko kysyä sen sijaan "Seurusteleeko...?" Vielä kymmenen vuotta sitten vastaus "Ei poikaystävää vaan tyttöystävä" sai sukulaistädit vetämään kahvit väärään kurkkuun.
Etenen taistelun tiellä (taistelu tapahtuu edelleen sohvalta käsin, sillä mihin minä täältä lähtisin). Seuraavaksi pitäisi pistää kuntoon translaki.
Aikoinaan kun sosiaaliturvatunnusta värkättiin, ajateltiin, että sukupuoli on pysyvä ominaisuus ja siksi kätevä sosiaaliturvatunnuksen osa. Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, joiden sukupuolta ei voida vielä syntymän jälkeenkään määrittää ja ihmisiä, jotka tuntevat olevansa väärää sukupuolta. Väärä loppuosa tunnuksessa voi tehdä elämästä hankalaa. Sitä ei muuten saa muutettua Suomessa ennen kuin on lisääntymiskyvytön.
Luin Marja Björkin romaanin Poika, joka kertoi transsukupuolisesta lapsesta ja hänen kehityksestään. Itkin kirjaa lukiessani. Oma lapseni kokee olevansa mies (tämä on muuten eri asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joten ei pidä puhua transseksulaalisuudesta) vaikka hän oli syntyessään tyttö.
Olen kysynyt luvan P:lta tämän asian käsittelemiseen blogissa. Uuteen nimeen on vaikea tottua. Muistelen P:n lapsuutta: Kesämekkoja, nukkeleikkejä (oliko niitä?), meikkejä, kavereita, murrosikää, koulua, vaikeuksia... Enkä pääse kovin pitkälle.
Poika - kirjan päähenkilöllä on ymmärtääkseni elävä vastine, eikä Poika ole vain kirjaimia Marja Björkin kirjan sivuilla. Tiedän sattumalta, että Pojalle kävi hyvin.
Peukutan sukupuolineutraalin avioliittolain toteutumisen puolesta. Ehkä hetero-oletus vähenee lain myötä. Tyttäreni on aina seurustellut tytön kanssa ja ne sukulaisten ja työkavereiden "Onko jo poikaystävää?" - kyselyt ovat olleet rasittavia. Voitaisiiko kysyä sen sijaan "Seurusteleeko...?" Vielä kymmenen vuotta sitten vastaus "Ei poikaystävää vaan tyttöystävä" sai sukulaistädit vetämään kahvit väärään kurkkuun.
Etenen taistelun tiellä (taistelu tapahtuu edelleen sohvalta käsin, sillä mihin minä täältä lähtisin). Seuraavaksi pitäisi pistää kuntoon translaki.
Aikoinaan kun sosiaaliturvatunnusta värkättiin, ajateltiin, että sukupuoli on pysyvä ominaisuus ja siksi kätevä sosiaaliturvatunnuksen osa. Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, joiden sukupuolta ei voida vielä syntymän jälkeenkään määrittää ja ihmisiä, jotka tuntevat olevansa väärää sukupuolta. Väärä loppuosa tunnuksessa voi tehdä elämästä hankalaa. Sitä ei muuten saa muutettua Suomessa ennen kuin on lisääntymiskyvytön.
Luin Marja Björkin romaanin Poika, joka kertoi transsukupuolisesta lapsesta ja hänen kehityksestään. Itkin kirjaa lukiessani. Oma lapseni kokee olevansa mies (tämä on muuten eri asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joten ei pidä puhua transseksulaalisuudesta) vaikka hän oli syntyessään tyttö.
Olen kysynyt luvan P:lta tämän asian käsittelemiseen blogissa. Uuteen nimeen on vaikea tottua. Muistelen P:n lapsuutta: Kesämekkoja, nukkeleikkejä (oliko niitä?), meikkejä, kavereita, murrosikää, koulua, vaikeuksia... Enkä pääse kovin pitkälle.
Poika - kirjan päähenkilöllä on ymmärtääkseni elävä vastine, eikä Poika ole vain kirjaimia Marja Björkin kirjan sivuilla. Tiedän sattumalta, että Pojalle kävi hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)