Kaikesta voi keittää hilloa

Sain tällä viikolla oivalluksen, että vanhempani ovat vain ihmisiä. Heikkouksineen ja hyvine ominaisuuksineen. Olisi hyvä irrottautua äidistä ja isästä näin kuusikymppisenä. Vanhempani elävät edelleen, mutta erityisesti he ovat asettuneet asumaan päähäni. Vetelevät edelleen minua paksuista naruista.

Torstaina minulla oli kiireinen päivä, olin tottelematon, enkä pedannut sänkyäni. Mitään kamalaa ei tapahtunut kuitenkaan. Illalla oli helpompi kaivautua valmiiksi avattuun sänkyyn. Jotenkin se sänky oli kutsuvampi. Jopa liian kutsuva.

Joka päivä on mentävä ulos vaikka sataisi taivaan täydeltä persuja. Ei saa lihoa tai ainakin pitää sanoa "Tuli syötyä liikaa" tai "Voi miten lihottavaa tuo kakku on". Pitää varautua siihen, että kaikki menee pieleen. Kaikki menee pieleen ja liikennevalot ovat aina punaiset. Pitää opiskella, opiskella, opiskella. Sisustaminen on tärkeää. Luetaan asuntoilmoituksia. Ei voi jäädä sairauslomalle, mitä ne siellä työpaikallakin ajattelevat. Miten sinä jaksat olla niin kauan äitiyslomalla? Ahneella on paskainen loppu. Juodaan pullakahvit!

Joitakin asioita en ole omaksunut. Säätiedotusten kyttääminen. Kyllä lihakeittoa voi lämmittää aina uudestaan.  Jouluna ei saa puhua politiikkaa. Kaikesta voi keittää hilloa. 

 

Onnellinen loppu

Luin Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toisen osan Elämisen hinta (S&S, suom.Pauliina Vanhatalo). Ihana kirja. Pidin myös trilogian ensimmäisestä osasta Mitä en halua tietää ja odotan innolla kolmatta. Levy siteeraa Orson Wellesiä: jos haluaa tarinalle onnellisen lopun se pitää lopettaa oikeaan kohtaan. Tämä on niin totta! 

On turha halveksia onnellisia loppuja, sillä jokainen tarvitsee niitä jaksaakseen. 

Istun sohvalla pyjama, aamutakki ja villatakki ylläni. Jalassani on kahdet villasukat. Sisälämpömittari näyttää kahtakymmentä astetta. Hesarissa kirjoitettiin Pörssisähköä ostavasta miehestä, joka lämmittää talonsa kymmenasteiseksi ja nukkuu toppavaatteissa, sillä sähkö on niin kallista. Kävin keskiviikkona kylässä. Kyläpaikan keittiössä oli 17 astetta. Isäntä piti hetken uuninluukkua auki, ihan tarkoituksella. A oli pukeutunut lyhythihaiseen t-paitaan ja vakuutti, ettei häntä palella. Hän valmisti meille paellaa.

Täällä istuskelen ja kirjoittelen. Töissä olisin katsonut jo yhden potilaan. Luin jostakin, että kiire koukuttaa. Kun olin urani "huipulla" ja yhdistyksemme puheenjohtaja, sain kokea tuon koukuttavuuden ja tunteen omasta tärkeydestäni. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta myös vaarallista, sillä se uuvutti.

Virallinen rokotusvalitus

Ärsyttää ja (ennen kaikkea) hävettää oma toimintani näissä koronarokotuskisoissa. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka saa kolmannen koronarokotteensa puolisen vuottta toisesta rokotuksesta. Vaikkapa Salossa kolmas rokote voidaan antaa 5 kk toisesta rokotuksesta (ikäraja 55 vuotta) ja Helsingissä 5.5 kk ja Tampereella 6 kk (ikäraja 60 vuotta). THL suosittaa kolmatta rokotusta yli kuusikymmenvuotiaille 5-6 kk toisesta rokotuksesta.  Tampereella sivut päivittyvät laiskasti ja epäilin, että raja saattaisi kuitenkin olla 5 kk, kun tuo THL niin sanoo.

Kaverini sai eilen rokotuksen 5.5 kk toisesta rokotteesta jonotettuaan rokotusbussiin (Tampereella!), joten päädyin jonottamaan Keskustorin rokotusbussiin, sillä olinhan saanut toisen rokotteeni kesäkuussa. Oli niin h-vetin kylmä, että silmät alkoivat jäätyä päähän, joten istuin bussissa, joka oli varattu jonotusta varten. Ei sielläkään erityisen lämmintä ollut ja maskitonta porukkaa.

Jonotin puolitoista tuntia, kunnes pääsin siihen varsinaiseen bussiin. Minua ei suostuttu rokottamaan. Koko homma oli tietysti omaa syytäni. Kuitenkin seisoin jo siinä, rokotteita oli, rokottaja oli ja tarkoitus olisi välttää niitä sairaalaan joutumisia, eikä lääketieteellistä estettä rokottamiselle ollut (minulla on se uniapneakin, joka altistaa vaikeammalle taudille, mutta ei siitä enempää). Hoitaja oli lahjomaton. En tosin kokeillut lahjoa. 

Palasin kotiin, v-tutti, nauratti ja palelsi. Vietin illan peiton alla kahdet villasukat jalassa. No menen sitten tammikuussa, jolloin minulla on jo rokotusaika varattuna, aiemmin en sitä saanut. Hoitaja muuten sanoi, että huomenna se raja saattaa olla 5 kk ja käski valittaa johdolle, mutta sen sijaan minä valitan täällä.

Kirjafestareilla ja Puustissa

Torstaina järjestettiin Laikussa Eeva-Liisa Manner -seminaari kirjailijan satavuotisjuhlien kunniaksi. 

Näin joskus kouluaikoina Mannerin näytelmän Poltettu oranssi Kuopion kaupunginteatterissa. En ymmärtänyt Poltetusta oranssista juuri mitään. Muistaakseni näytelmässä nuori nainen sairastuu psyykkisesti. Nyt Poltettu oranssi on kuultavissa Ylen Areenassa Auli Mantilan sovittuksena ja Mantilan ohjaamana. Aion kuunnella. Katsotaan ovatko vuodet tuoneet lisää ymmärrystä, epäilen. 

Seminaarissa jaettiin kymmenentuhannen euron Eeva-Liisa Manner  -palkinto runoilija Susinukke Kosolalle ja Mannerin nimellä kulkevat apurahat Tiina Lehikoiselle ja Milka Lehtoniemelle. Oli ihana seurata palkintojen jakamista. Palkitut saivat isoimmat koskaan näkemäni kukkapuskat (mitenköhän Susinukke Kosola sai kannettua kukkansa Turun junaan). Liikutuin noista hetkistä niin että yllätyin itsekin. En usko, että mikään oma palkinto vaikuttaisi samassa määrin, sillä ajattelisin kuitenkin, etten ole sitä ansainnut. Olen saanut ainoastaan stipendejä, joita jaettiin koulussa. Niitä sai kun oli kiltti, teki läksynsä ja luki kokeisiin. 

Kävin eilen Tampereen Kirjafestareilla, jotka järjestettiin Tampere-talossa. Kuuntelin kun kirjailija Johanna Hulkko haastatteli tamperelaista Niina Hakalahtea tämän uusimmasta romaanista Kaleidoskooppi (suosittelen). Romaanissa pariskunta saa ainoan lapsensa lapsentekoiän loppumetreillä. Lapsi osoittautuu "haastavaksi" jo vauva-ajasta lähtien. Mitään spesifiä diagnoosia ei koskaan löydy. 

Hakalahti mainitsi haastattelussa sanomalehti-ilmoitukset, joissa vanhemmat iloitsevat lapsen syntymästä ja joiden alla lukee onnelliset tai sitten peräti ikionnelliset se ja se. Harmittaako niitä, jotka tyytyivät onnellisiin, sillä tuntuuhan se laimeammalta kuin tuo ikionnelliset. 

Kaikissa elämän käänteissä vertailu on pahasta, mutta minkä sille voi. 

Seuraavaksi Tampere-talossa tuli palohälytys (joku sulake oli palanut, tulipaloa ei ollut kuitenkaan) ja messuyleisö komennettiin ulos pakkaseen värjöttelemään. Minä kipitin kahvila Puustiin (sitäkin suosittelen). Palasin vielä kuuntelemaan tietokirjaraatia, jossa tietokirjoja ruotivat Pasi Heikura, Olli Löytty ja Anne Mäntynen. Olen tullut tietokirjaikään ja tilaisuuden jälkeen olisin halunnut lukea kaikki ruoditut kirjat. 

Tampereen Kirjafestarien eduksi on pakko sanoa, että kirjailijahaastattelut kuuli vaivatta toisin kuin muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Näyttelyosuus oli huomattavasti vaatimattomampi kuin Helsingissä.

Olen apealla mielellä. Ensi viikolle suunnitellut Otavan pippalot peruuntuivat. Mietin lähtisinkö siitä huolimatta Helsinkiin.

Rosolli

Eräs kirjoituskaveri sai apurahan. Hienoa! Häntä onniteltiin Facessa. Jos onnittelussa ei ollut sydämiä (yhdessä oli neljä), niin onnittelun perässä seisoi rivi huutomerkkejä. Sydämet ja huutomerkit laimenevat näin yltiöpäisesti käytettyinä. Annoksia on pakko nostaa. Enää ei voi lähettää viestejä edes itsensä ikäisille tyypeille ilman hymiöriviä vaikuttamatta tylyltä. Ei  sitäpaitsi auta vaikka tuntisi emojit hyvin, kohta hyvää tarkoittava hymynaama onkin jo ironinen ja ilkeä hymy. Emoji-tiedot pitää päivittää tiuhemmin kuin koronarokotus.

Kuuntelen kirjaa, jossa sivutaan naisten kouluttautumista. Suomessa naiset saattoivat opiskella yliopistossa jo 1800-luvun loppupuolella, mutta opiskellakseen heidän piti anoa vapautusta omasta sukupuolestaan, joka kuulostaa aika hullulta. 

Sain ilmoituksen sanastokorvauksista, joita tilitetään kirjastolainoista (ääni- ja e-kirjoista niitä ei jostain syystä makseta). Jokaisesta kirjalainasta saa 0.26 euroa ja sen perusteella laskin, että kahta romaaniani on lainattu vuoden mittaan yhteensä noin 11 400 kertaa. Minusta se kuulostaa paljolta, mutta tietenkin kymmeniä kirjoja julkaisseet ja suositut kirjailijat painivat ihan eri luokassa. 

Tästä tuli taas tämmöinen rosolli. Ei ole onneksi pakko syödä. 

Joutavia juttuja

Vessanpöntön kannen sarana on ollut rikki jo jonkin aikaa. Keittiön allas on vetänyt huonosti. Olen seurannut veden laiskaa valumista rööreihin huolestuneena. Sain viime viikolla soitettua huoltomiehen, joka sitten tuli eilen. Aamulla näytti siltä, että allas vetääkin  ja minulle tuli sellainen olo kuin olisi menossa lääkäriin ja vaiva olisi yllättäen parantunut. Pitäisi keksiä jotain uutta valitettavaa. 

Huoltomies puuhasteli aikansa roskiskaapissa, pyysi ämpäriä, johon sai valutettua sellaista kamalan rumaa möhjäistä liejua. Hän vakuutteli, että tämä on ihan normimeininkiä. Sitten mies korjasi valkoisen vessanpöntön kannen saranan mustalla nippusiteellä. 

Postitin tällä viikolla mekon, jonka olin myynyt Facen kierrätysryhmässä. Se meni ihan kirjeenä. Postissa nainen kysyi haluanko paketin (siis kirjeen) seurannan, joka maksaa 1.50 euroa. "Miksi?" kysyin hämmästyneenä "Jos se häviää" nainen vastasi. Pitääkö siis siltä varalta että kirje häviää, maksaa vielä ylimääräinen maksu?

Kun asuimme Kuopiossa, enkä saanut jotain odottamaani lähetystä, menin postiin asiaa kyselemään ja postivirkailija sanoi "Poeka on taennut viiä viärään paekkaan".