Luin Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toisen osan Elämisen hinta (S&S, suom.Pauliina Vanhatalo). Ihana kirja. Pidin myös trilogian ensimmäisestä osasta Mitä en halua tietää ja odotan innolla kolmatta. Levy siteeraa Orson Wellesiä: jos haluaa tarinalle onnellisen lopun se pitää lopettaa oikeaan kohtaan. Tämä on niin totta!
On turha halveksia onnellisia loppuja, sillä jokainen tarvitsee niitä jaksaakseen.
Istun sohvalla pyjama, aamutakki ja villatakki ylläni. Jalassani on kahdet villasukat. Sisälämpömittari näyttää kahtakymmentä astetta. Hesarissa kirjoitettiin Pörssisähköä ostavasta miehestä, joka lämmittää talonsa kymmenasteiseksi ja nukkuu toppavaatteissa, sillä sähkö on niin kallista. Kävin keskiviikkona kylässä. Kyläpaikan keittiössä oli 17 astetta. Isäntä piti hetken uuninluukkua auki, ihan tarkoituksella. A oli pukeutunut lyhythihaiseen t-paitaan ja vakuutti, ettei häntä palella. Hän valmisti meille paellaa.
Täällä istuskelen ja kirjoittelen. Töissä olisin katsonut jo yhden potilaan. Luin jostakin, että kiire koukuttaa. Kun olin urani "huipulla" ja yhdistyksemme puheenjohtaja, sain kokea tuon koukuttavuuden ja tunteen omasta tärkeydestäni. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta myös vaarallista, sillä se uuvutti.
2 kommenttia:
Tätä minä nyt pähkäilen: mitä on sitten, kun ei ole tätäkään vertaa kiire kuin nyt on. Ja rehellisesti sanottuna kiireen tekvät vähäiset työni ja koira, joka vaatii ulkoilutusta neljästi päivässä. Työt loppuvat ennen pitkää ja koira vanhenee. Huoh.
Sinä kyllä keksit sisältöä elämääsi, sittenkin kun työelämä loppuu.
Lähetä kommentti