Mökkishampoo

Olen myötäelänyt kampaajani avioeron, innostunut hänen uudesta rakkaudestaan (löytyi netistä) ja iloinnut kolmannesta raskaudesta. Kampaajani on elänyt puolestani!

Alkuun kampaajani kehui minua "Sinä olet rohkea!". Hän leikkasi kuitenkin hiukset aina aika samalla tavalla. Ei sen puoleen, olen ollut hänen työhönsä erittäin  tyytyväinen. Olen kuitenkin salaa toivonut ja pelännyt, että hän loihtisi niin radikaalin hiuskuontalon, ettei kukaan tuntisi minua. Kampaajani kysyi miten vanha olen ja sanoi, ettei uskoisi. Näytän kuulemma nuoremmalta, en vanhemmalta kuin oikea ikäni. Kampaajan kuuluu valehdella tällaisissa asioissa.

Kampaajani haki minulle kampaajien kahvipöydästä uuden Annan, mutta enhän minä ehtinyt sitä lukea. En edes kunnolla nähnyt, sillä silmälasit unohtuivat.

Ostin eroamme pehmittääkseni (kampaajani jää äitiyslomalle) shampoota ja hoitoainetta (tavallisesti hankin ne lähikaupasta). Kampaajani sanoi, etten saa pestä hiuksiani mökkishampoolla. Tietysti pesen. Mökillä puhdistaudutaan palasaippualla, hiukset pestään mökkishampoolla, kuljetaan mökkikumisaappaissa ja käytetään mökkirintaliivejä. Mökillä luetaan lehdestä, että Anne Pohtamosta on tullut Miss Suomi ja että Mikko Niskanen on ohjannut uuden elokuvan.

Loma alkoi. Olin viimeisen työviikon pomon sijaisena. Hänen hoitoonsa keskitetään kollegat ja hänelle siirretään potilaat, joiden kanssa meillä muilla on mennyt sukset ristiin. Ja oikein hankalat taudit ja varsinkin hankalat potilaat, joilla on hankala tauti. Jäin mielelläni lomalle. Kahteen viikkoon en ota kantaa pienimpäänkään ongelmaan. Minulta on turha kysyä ostetaanko ruis- vai vaaleaa leipää? Katsotaanko Poitrot vai Lihan värinä? Avataanko viinipullo? Mennäänkö aamu-uinnille?

Huomenna lähden vanhempieni mökille isän 85-vuotissynttäreille. Ensi viikko menee melko tiiviisti Tampereen teatterikesässä.

Editoija

Ehdin tehdä kaikki viikon sähköiset allekirjoitukset päivystyksessä, sillä siellä oli kovin rauhallista. Nyt kun tekstin voi korjata itse, korjaan yhdyssanavirheet, yritän päästä toistoista ja mietin sanoille synonyymeja sekä parantelen sanajärjestyksiä.

En päässyt enää ensiavusta omaan toimipisteeseeni reittiä, jota olen käyttänyt monta vuotta. Kokeilin toista, jolloin lukkosysteemi herjasi, ettei minulla ole oikeutta käydä siitä ovesta. Jouduin lopulta kiertämään ulkokautta. Minusta on jotenkin noloa kulkea kadulla (kai nekin katuja ovat, kun autotkin niitä pitkin ajavat) valkoinen työtakki päällä. Onneksi ei satanut. Kiersin vielä rakennuksen takaovelle, sillä siitä pääsee fleksiimillä sisälle. Työnsin lätkän koloon, eikä tapahtunut mitään. Tein saman pariin kertaan, kunnes huomasin oven olevan auki.

Anttilan edessä nainen selosti miehelle olevansa läheisriippuvainen. Mies seisoi niin voimakkaassa takakenossa, että pelkäsin hänen kaatuvan. Naisen avautumista ei kuulijan takakenoinen asento häirinnyt vaan hän jatkoi loputonta ihmissuhdepohdintaansa.

Meidän Sauli

Meidän Sauli on liikkis. Sauli soittaa luontoiltaan ja kysyy mitä ovat ne keltaiset kukat, joita kasvaa tienvierillä (palsternakkaa, kyllä Sauli tiesi). Saulin lempikasvi on valkolehdokki. Sauli opettelee tunnistamaan kasveja. Kaivaa illalla paksun kasvikirjan esille ja selaa sitä kunnes löytää etsimänsä. Sauli kirjoittaa sovinnollisen kirjeen mielenosoitukseen. Sauli levittää rauhaa ympärilleen ja saa agressiiviset kansalaiset ihailemaan tienvierustojen maitohorsmia, puna-ailakkeja ja kangasmaitikkeja. Sauli ei astu edes koppakuoriasen päälle. Sauli keittää saunakahvit ja säilöö mansikkahilloa. Sauli lukee runoja. Jos kaikki valtionpäämiehet ottaisivat oppia meidän Saulista, olisi maailma parempi paikka elää.Tämä ei sitten ollut ironiaa, vaan olen vilpittömästi sitä mieltä, että monelle tekisi hyvää harrastaa kukkien tunnistamista.

Tämä päivä tuntui henkiseltä ultrajuoksulta. Aivot ovat maitohapoilla ja sormenpäissä kirvelevät älylliset rakot. Sähköinen resepti ei toiminut, mutta se oli ongelmista vähäisin. Eräs potilas kertoi liikuttavan tarinan, mutta sitä en voi teille jakaa.

Makasin töiden jälkeen sohvalla ja huomasin: enää kaksi päivää, yksi päivystys, kaksi ruokataukoa, kaksikymmentä sähköistä allekirjoitusta, viisitoista lähetettä ja muutama vaivainen potilasaika lomaan.

Minulla on unelma ja väsyneet jalat

Osallistuin mielenosoitukseen viimeksi joskus 80-luvun alussa. Marssittiin moneen kertaan rauhan puolesta ja kerran ydinvoimaa vastaan. Huudettiin "Ei lehmä kaipaa sonnia kun sataa ydinpommia" en muista oliko se sotaa vai ydinvoimaa vastaan. Ajettiin bussilla Kuopiosta Helsinkiin mieltämme osoittamaan. Vaikka meitä savolaisia oli täysi bussillinen, niin ydinvoimala rakennettiin.

Nyt osoitin mieltäni rasismia vastaan Tullintorilla. Siellä seisoi muitakin samanhenkisiä. Kaikenlaisia puheita pidettiin ja minun koipeni alkoivat puutua ja minua väsytti, kun olin tullut suoraan töistä mieltäni osoittamaan. Työkaverit kehoittivat samalla taistelemaan lääkekorvattavuuden epäkohtia vastaan, mutta en tehnyt sitä kuitenkaan. Ensimmäinen puhuja huusi "Hyväksymmekö rasismin?" ja me huusimme "Ei!". Ensin hiljaisemmalla ja sitten käskystä kovemmalla äänellä.

Minua itketti, kun banderolleihin oli kirjoitettu "Meillä on unelma". Eikös Martin Luther King sanonut "I have a dream"? Tilaisuuteen olisi käynyt laulu "We shall overcome", mutta sitä ei laulettu, eikä muitakaan yhteislauluja, ei ainakaan siihen mennessä kun minä irrottelin pyöräni pyöräkasasta ja lähdin kotiin lepäämään.

Oikea suomalainen

Tähän maahan sopii vain kylmänkestävä, auringossa palava, sinisilmäinen, ohuthiuksinen suomalainen, jonka suusta pulppuaa puhdas suomen kieli ilman vieraita aksentteja. Yhtenäinen kansa, jonka nenä halkoo pelotta syystuulia, paukkupakkasia, kevätkylmiä ja kesäsateita. Sellainen, jonka henki haisee Koskenkorvalle, eikä valkosipulille. Joka katsoo Uutisvuotoa ja harrastaa hiihtoa tai sauvakävelyä vuodenajasta riippuen. Joka osaa ulkoa Enkeli taivaan ja Jo joutui armas aika sanat.

Monikulttuurisuudesta on sanottu jo kaikki. Mietin vain miltä ulkomaalaisesta tai vaikkapa väärän värisestä suomalaisesta tuntuu kun hänelle ja hänen lapsilleen sanotaan "Teitä ei täällä tarvita". Minä ainakin kokisin sen loukkaavana.

Kaikilla kansoilla on yhtenäinen käsitys itsestään: me olemme kärsineet, selvinneet ja olemme parempia kuin muut. Meidän sotilaamme ovat urheita, naapurimaiden sotilailla tulevat pissat housuun kun vihollinen hyökkää. Joka meidän jumalaamme uskoo, pääsee taivaaseen. Toisin uskovien varpaat kärventyvät.

Tätä juttua (ja tätä päivitystä) on vaikea saada loppumaan: ainoa keino on yrittää asettua toisen ihmisen asemaan. Ei toisia aina ymmärrä, mutta kannattaa ainakin yrittää.

Mansikoiden pakastus

Ajetaan pyörällä Laukontorille. Juodaan pullakahvit. Ostetaan laatikollinen Polkaa. Myyjä paketoi marjalaatikon muovikassiin. Laatikko asetellaan pyörätarakalle koriin, jonne se mahtuu vain vinoon. Marjat pyörivät laatikosta muovikassiin, eivät kuitenkaan kaikki. Talutetaan pyörä kotiin, töyssyissä lisää marjoja valuu muovikassiin. Laatikko sylissä avataan porraskäytävän ja residenssin ovi. Osa marjoista liiskaantuu. Kaadetaan marjat muovikassista takaisin laatikkoon. Sulatetaan pakastin ja siivotaan jääkaappi. Viedään vanhentunut materiaali biojätteisiin. Siivotaan marjat. Kiivetään tuolille ja kurkotellaan yläkaappiin tungettuja pakasterasioita kohti, jolloin huomattava osa niistä vierii keittiön lattialle. Kerätään rasiat permannolta ja siirretään marjat niihin. Täydet rasiat pinotaan jääkaappiin ja myöhemmin pakastimeen. Pestään lattia, pestään keittiön pöytä. Vaihdetaan vaatteet. Ai niin pakastetut mansikat maistuvat värjätylle vedelle.

Tampereella vietetään Flamenco-viikkoa. Pakkahuoneella järjestettiin viikon päätilaisuus, jossa Manuel Linan (anteeksi Manuel en osaa piirtää n-kirjaimen päälle sitä sievää aaltoa) esitti teoksen Sinergia. Kyse oli synergiasta, jossa laulajat, kitaristi ja tanssija ovat enemmän kuin niiden summa.

Flamenco on tavallaan aika hassua: kopisutetaan jaloilla villisti, astellaan liioitellun ylväästi takakenossa ja piirretään käsillä laajoja kaaria. Tämä mies osasi kaiken. Esiintyjät olivat miehiä, joten mieleen tuli jopa homoerotiikka, varsinkin kun Manuel tuli lavalle ilman paitaa, laulaja riisui oman paitansa ja antoi sen Manuelille. Voihan kyse olla kristillisestä ihokkaan ojentamisestakin. Samainen laulaja otti tanssijan jalan käteensä ja naputti sormillaan tämän kengänpohjaa. Laulu kuulosti minusta edelleenkin siltä kuin jonkun raukan sormi olisi jäänyt oven väliin, saranapuolelle. Tässä flamencoesityksessä oli myös tahallista huumoria.

Yleisö nousi lopussa haltioissaan seisomaan. Kuinka moni oli oikeasti noin innoissaan, sillä on todella vaikea jäädä istumaan, kun ympärillä istuneet pomppaavat pystyyn. No oli se hyvä esitys, täytyy myöntää. Hauskan näköistä kun tanssijan pyöriessä villisti hikipisarat kimalsivat valoissa kuin säteet pään ympärillä. Vai oliko mies kastellut pitkähköt hiuksensa.

Vieressäni istui nuorehko ulkomaalainen nainen, jonka kanssa juttelin ja joka hämmästeli että osasin puhua englantia. Yritin sanoa, että (lähes) kaikki suomalaiset puhuvat kieltä. Ehkä muut ovat säikähtäneet vieraan ihmisen puhuttelua. Tämä nainen katsoi esityksen aikana puhelintaan 13 kertaa, vaikka enhän minä tietenkään laskenut. Se kännykkään syttyvä valo häiritsee siinä kuin nolo soittoäänikin.

Tyyli-ikonit

Olen katsonut Femmalta kaksi osaa ohjelmasarjasta "Tanskan tyyli-ikonit". Ohjelmassa toimittaja vierailee jonkun tanskalaisen tyylikkään ihmisen kotona ja vie tuliaisiksi pullon shampanjaa ja täytekakun. Molemmissa näkemissäni ohjelmissa tyyli-ikoni oli yli kuusikymmenvuotias. Viimeisessä osassa kotiaan ja vaatekaappian esitteli nainen, joka pukeutuu mustaan ja punaiseen. Hänet muistetaan kirjavista sukkahousuista, joita naisen kaapissa oli kolmesataa kappaletta. Ne olivat toinen toistaan hauskempia. Tällainen ihminen on kanssakulkijoiden päivän piriste. Oma sukkahousuvalikoimani on lopulta kovin vaatimaton.

Pukeutumista pidetään pinnallisena, mutta minusta se on yksi itseilmaisun tapa. Jos kiinnittää huomiota siihen mitä laittaa päälleen on pinnallinen ja itsekäs. Vaateiden ostajat ovat luonnon pilaajina ja kehitysmaan asukkaiden riistäjiä. On kuitenkin mahdollista ostaa vanhoja vaatteita tai ekologisesti tuotettuja vermeitä. Vaatteita ei lopulta tarvitse olla kovin paljon, sillä niitä voi piristää oransseilla sukkahousuilla.

Vanhempien ihmisten liian nuorekasta vaatetusta pidetään edelleen pahana. Kypsässä iässä ajatusten pitäisi jo olla tuonpuoleisessa eikä kivoissa farkuissa tai nätissä mekossa.

Kävimme eilen luokkakaverini M:n kanssa viinipihalla juomassa lasilliset viiniä. Tapahtumaan olivat kokoontuneet Tampereen keski-ikäiset. Kiinnitimme huomiota kahteen seitsemänkymppiseen naiseen, jotka oliva pukeutuneet kovin nuorekkaasti nahkatakkeihin ja farkkuihin ja näyttivät piristäviltä.

Tampereen kesässä järjestetään monta festivaalia. Festivaalivirta kulkee ohi kuin Keski-Euroopan kaupungit, ei erota milloin toinen loppuu ja toinen alkaa. Esiintyjät ovat kaiken lisäksi joka vuosi samat: Paula Koivuniemi, Yö, Popeda ja Eput.

Pili pili pom

Keski-ikäinen nainen tulee töistä kotiin, ravistaa veden hiuksistaan, riisuu märät sandaalinsa ja sanoo kissalleen "Siellä sataa hui, minä kastuin". Sitten nainen laulaa (kissalleen) "Sataa sataa ropisee, pili pili pom".

Keski-ikäinen nainen on hankkinut naurettavan kapeat farkut. Kun lahkeiden suut kastuvat, vesi nousee kapillaarivoiman avulla sääriä ja reisiä pitkin ylöspäin. Nainen repii housuja jaloistaan ja pukeutuu joogahousuihin. Ei hän harrasta joogaa, mutta on ostanut Lidlistä joogahousut, kun niin halvalla sai. Joogahousut eivät ole oikein minkään väriset tai ne ovat ehkä vaalean ruskeat, beige on ainakin liian hieno väri näille housuille. Joogahousut ovat niin mukavat, ettei niissä voi esiintyä julkisesti.

Tämän kaiken keski-ikäinen nainen kirjaa blogiinsa. Hän katsoo ulos ja sanoo kissalleen "Ei sada enää."

Päivän tavoite

Minua on alkanut ärsyttää, että työhuoneeseeni tullaan koputtamatta. Se symboloi sitä, ettei minulla ole valtaa työhöni eikä huone ole omani vaan vaihdan sitä melkein viikottain. Kun poistun hetkeksi, hoitajat heittävät pöydälle lappuja, joissa lukee "Ota kantaa!" Tältäköhän Sipilästäkin tuntuu?  Joku jättää miehen pöydälle paperin, jossa lukee "Kreikka ei pysty maksamaan velkojaan. Ota kantaa!"

Ensi viikon jälkeen alkaa loma.

Olen syönyt monta päivää tomaattikeittoa. Se on parhaita valmisruokia. Varsinkin kun päälle ripottelee raejuustoa tai keittoon sekoittaa pehmeää vuohenjuustoa. Kun kaataa keittoa lautaselle, kannattaa tehdä se varoen, sillä loiskuva tomaattikeitto tärvelee vaatteet.

Loikin nykyään työpaikalle portaita pitkin. Harpon joka toisen porrasvälin kaksi askelmaa kerrallaan ja joka toisen asettelemalla jalkani tyynesti jokaiselle askelmalle. Näin saan vaihtelua.

En ole vielä kertaakaan kastunut työmatkalla. Se johtuu siitä, että olen pessimisti. Vaikka taivas kuinka yrittää huijata kirkkaudellaan, kuljetan tarakalla kassia, johon olen viikannut sadetakin.

Luin erinomaisen romaanin (Paolo Giordano, Alkulukujen yksinäisyys). Hyvin kirjoitettu kirja, jonka henkilöistä todella alkaa välittää. Sen jälkeen tartuin Laura Honkasalon romaaniin Perillä kello kuusi. Kuusikymmenluku kiinnostaa, mutta mistä tietää, että kirjassa eletään kuusikymmenlukua? Ajankuvaa alleviivataan paksulla tussilla ihmiskuvan kustannuksella. Tarvitseeko naisten tupakointia kuvata koko ajan? Kyllä minä uskon vähemmälläkin, että tuolloin oli tapana polttaa tupakkaa kulkuneuvoissa, työpaikoilla ja kodeissa. En tahdo jaksaa lukea kirjaa loppuun, mutta taidan olla yksin mielipiteineni, sillä niin monessa blogissa kirjaa on hehkutettu.

Jokaisella päivällä pitäisi olla tavoite. Minun tavoitteeni on tänään miettiä mikä onkaan lopulta elämän tarkoitus ja silittää kasa pyykkiä.

Jalkani ovat viimein päässeet radioon!

Viime kesänä poljin töistä Rauhaniemeen, loikoilin puiden varjossa ja luin romaania, söin keittomakkaran ja uin. Nyt on saanut olla tyytyväinen jos on ehtinyt kotiin ilman, että kastuu alusvaatteita myöten.

Tänään kävin kotimatkalla uimarannan sijaan Finlayson art arealla (miksi moinen nimi?). Museotiloissa toimi aiemmin TR1 taidehalli, jonka tiloja kaupunki nykyään vuokraa. Ilmeisesti Finlayson sponsoroi näyttelyä, sillä yhdessä huoneessa roikkui firman kankaita.

Näyttely oli sinänsä raikas. Esillä oli Osmo Rauhalan, Kaarina (Takki)-Kaikkosen, Kari Cavenin, Kaisu Koiviston ja Richard Humannin töitä. Näyttelyn takaoven kautta katsoja ohjattiin galleria Himmelblauhun, joka täyttää 25 vuotta. Nyt on todella vaivatonta suorittaa kesän nykytaidevelvollisuus. Eikä maksa mitään!

Olen pahoillani, etten ehdi kirjoittaa kovin pitkästi, sillä minun piti katsoa "Huvila ja huussi" ja juuri nyt tulee  suosikkini "Jutta ja huikeat häädietit".Viimeksi mainitun ohjelman jälkeen suunnittelee menevänsä Pyynikin uimarannalle heittelemään kahvakuulaa. Ohjelmassa sitä oikeasti paiskottiin rantahietikolle eikä pelkästään heiluteltu laajoissa vaarallisissa kaarissa. Ennen heittoa on  tarkistettava, ettei osu metallimöntillä jonkun kanssaihmisen päähän. Häät vaativat ihmiseltä suurta itsekuria, litroittain rahkaa ja kahvakuulan heiluttelua.

Kesäpuuhia

Neuloin sukat myytäväksi "Naisten pankki"- järjestön hyväksi. Olisin neulonut toisetkin, mutta lanka loppui. Tunsin itseni tädiksi, joka virkkaa nuttuja pakanamaan lapsille, sillä "Naisten pankki"- toimintaa hallinnoi kirkon ulkomaanapu. Langan loppumiseen päättyi altruistinen neulomiseni (no olisi minulla langat vielä toisenlaisiin pakanamaasukkiinkin).

Kävin hienossa lankakaupassa ja ostin itselleni villapaitalangat. Liikkeessä istui kaksi naista kutomassa, toinen oli pukeutunut villapaitaan, jonka pinta näytti sammalelta ja toisen yllä oli harmaa villainen vaate. Lattialla leikki jomman kumman jälkeläinen. Ostin kauniin väristä ylellistä lankaa, josta tulee laatikkovillapaita jos jaksan neuloa sen valmiiksi. Laatikkovillapaita on neliskanttinen muodoltaan, laatikon yläosaan neulotaan hihatyngät.

Etsin lankakorista sopivan kokoisia puikkoja. Puikot ja langat olivat kietoutuneet toisiinsa kuin kalaverkot. Heitin pois pari toiveikasta villapaidan alkua.

Sunnuntaina ajoimme Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan. Kesänäyttely avautui yhdeltätoista, jolloin sinne oli jopa jonoa. Töitä oli esillä päärakennuksessa, josta kävelimme vielä sillan yli, jonka toisella puolella työt levittäytyivät pariin taloon ja niiden piharakennuksiin. Teoksia oli myyty hämmästyttävän paljon, mutta olihan mukana varmoja nimiä kuten Marjatta Tapiola ja Marika Mäkelä.

Mitä osaisin näyttelystä sanoa? Mieleeni jäivät Piia Lehden puita syleilevät naiset (taiteilijan työt olivat pinnalta katsoen kauniita, mutta niissä on ripaus ahdistusta, joka teki niistä mielenkiintoisia), Tiina Kivisen mustan ja harmaan sävyiset kevyet työt, Helena Vaarin taidokkaat tekstiilityöt ja Asta Caplanin kauniit sisäkuvat (pöydät, jotka odottivat syöjiä, kirjoituskone, joka vei ajatukset menneeseen aikaan).

Näyttely oli kovin konservatiivinen, ei installaatioita, ei videoteoksia. Kukapa niitä sitäpaitsi ostaisikaan. Toiminnanjohtaja sukkuloi yleisön joukossa siihen malliin, että sai pelätä miehen kopauttavan olkapäähän ja myyvän jonkun Marika Mäkelän työn kymppitonnilla.

Keräilijä

Rautatieasemien hissit haisevat kammottavasti kuselle. Jos joutuu raahaamaan painavaa matkalaukkua, niin käyttäisi mielellään hissiä, mutta pienessä kopissa on pakko hengittää suun kautta eikä matkalaukkua uskalla laskea pissalaikulliselle lattialle. Yhden kerroksen pidättää tietysti hätätapauksessa henkeään. Mietin hissiin kusevien logiikkaa, kysyvätkö he muilta matkustajilta  "Missä hissi on? Minun pitäisi päästä virtsaamaan."

Kurssikaverillani on vapaa-ajan asunto, ei oikein mökki, sillä se on rintamamiestalo täynnä ihania vanhoja tavaroita ja huonekaluja, joita pariskunta oli kerännyt vuosia. Teki mieli kosketella vanhoja pyykkipoikia, astioita, työkaluja, jopa hiustenkuivaaja oli vanha, painava, metallinen. Katseeni hakeutui jatkuvasti johonkin mielenkiintoiseen, jonka käyttötarkoitusta en tiennyt.

Minulla ei ole minkäänlaista keräilyviettiä. En kokoa kaappeihini Tupperwarea, Muumi mukeja tai vinyylilevyjjä. Minun on helppo luopua tavaroista.

Kävimme taidekeskus Salmelassa. Luin näyttelyluettelosta, että Marjatta Tapiolan öljymaalaus maksoi 700 euroa, kunnes huomasin sen hinnaksi 10 700. Taulu oli jo myyty.

Hyvää viikonloppua

Pakkaan tavaroita, sillä olen lähdössä kurssikaverin kesä/viikonloppuasunnolle. Tuttuun tapaan lisään ja poistan objekteja. Pakkasin reppuun neuletyön, pyyhkeen, lakanat, optimistisen sosiaalisen mielen, hiusharjan, hammasharjan, vaihtovaatteita, kirjan (jota en ehdi lukea, paluumatkalla ehkä), hyvän yöunen (viime yön nukuin surkeasti), villasukat (mihinkään ei kannata lähteä ilman villasukkia) ja pienet tuliaiset. Tälle mökille ei viedä vitsikästä esiliinaa tai löylymittaria.

Palaan huomenna reppu täynnä kevyitä, hupsuja, painavia, tärkeitä ajatuksia.

Suola

Tamperelaisessa herkkukaupassa myydään hieman huulipunahylsyä suurempia lieriöitä, jotka sisältävät sormisuolaa. Pikkuruisen suolapakkauksen voi sujauttaa käsilaukkuun lompakon, nenäliinojen, vanhojen elokuvalippujen, liiskautuneen suklaapatukan, rikkinäisten sukkahousujen ja väärän väristen huulipunien sekaan. Kun ravintolaruoassa on liian vähän suolaa, kaivetaan tämä hätäpakkaus esille ja balansoidaan kuhafileen suolataso. Ei tarvitse pyytää tarjoilijan apua ja sehän onkin Suomessa aika toivotonta. Liikkeen omistaja sanoi, että pahimmassa tapauksessa pöytään isketään Jozo-purkki näiden käsin kerättyjen ja kiilloitettujen hippusten sijaan. "Yäk, kitkerää!". Makuaistissani on merkittäviä puutteita, sillä en erota Himalan suolaa, merisuolaa ja ruususuolaa Jozosta.

Tässä näkynee Suomen kahtiajakautuminen: ne joille on sama mitä suolaa ruokaansa ripottaa ja herkkusuolansyöjät. Miniatyyrisuolapakkaus maksoi hieman alle kolme euroa.

Rosa Meriläinen sanoi eilen televisiossa (joku uusinta varmaan), että miehet ovat eri ikäisinä eri tavalla komeita. En muista tarkemmin, mutta ensin voi olla kaunis nuori mies, sitten salskea perheenisä ja lopulta charmikas vanhempi herra. Naiset ovat kauniita vain yhdellä tavalla: nuoria ja kauniita. Jos vanhempi nainen on kaunis, sanotaan, että hän on hyvin säilynyt, eli hän näyttää nuorelta, joka on siis ainoa naisellisen kauneuden muoto. Minusta tämä on jossain määrin epäreilua enkä keksi mitä tehdä tämän epäkohdan poistamiseksi.

Miten suola ja kauneus liittyvät yhteen. Eivät mitenkään, mutta minä saan kirjoitaa ihan mitä soopaa haluan. Ja minähän kirjoitan.

Early bird

Työskentelen tämän viikon poliklinikalla, jossa käy jopa alle parikymppisiä potilaita. Iltapäivällä nuori mies ei saapunut sovitulle vastaanotolle, sillä hän oli nukkunut pommiin. Siinä vaiheessa kuuluu voivotella potilaan vastuutonta käytöstä ja hypähdellä käytävää pitkin kahvihuoneeseen, ellei sitten satu olemaan jäljessä aikataulusta, yleensä on. Tämän hyväunisen henkilön aika oli klo 13. Seuraavakin potilas haukotteli niin, että pelkäsin kesken unien herätetyn raukan leukojen luiskahtavan sijoiltaan.

Koulujen loma-aikoina keskellä yötä jääkaapilla käyvä ja pitkin lattioita tömistelevä nuoriso aihetutti kateuden sekaista ärtymystä, kun itse piti herätä kovin varhain. Komentelin heitä peiton alta ja huusin "Hiljaa!".  Hetken olikin hiljaista, kunnes sama lamppaaminen alkoi uudestaan. Nyt Kerttu hypähtelee ylitseni keskellä yötä, huutaa "Aaa!" ja ruttaa matot. On kummallista nukkua kylässä, jossa ei tarvitse hengittää karvojen sekaista ilmaa. Eihän siinä uni tule jos kissankarvat eivät värise sieraimissa.

Vuorotteluvapaan jälkeen on nykyinen työtahti alkanut tuntua sietämättömältä ja tietojärjestelmät entistä huonommilta. Syyskuussa alan tehdä nelipäiväistä viikkoa, joka ei kylläkään tainnut olla vuorotteluvapaan tarkoitus. Kollegat sanovat, että silloin joutuu tekemään viiden päivän työt neljässä päivässä. Suhtaudun kuitenkin kevennykseen toiveikkaasti ja uskon ehtiväni kirjoittaa. Syksyllä kuusi yksikköni yhdeksästä lääkäristä tekee osa-aikatyötä. Se kertoo kahdesta asiasta: työtä on liikaa ja toisaalta lääkärin palkka on niin hyvä, että vajaaseen työviikkoon on taloudellinen mahdollisuus.

Vedestä nousee kasvi

Kari Peitsamo esiintyy joka vuosi Tammerfestin kello 16 ilmaiskonsertissa. Aiemmin keikat järjestettiin Klubin terassilla ja meno oli intiimi ja leppoisa. Nykyään mies esiintyy Keskustorilla, mikä on vahinko, sillä yleisö istuu kaukana laulajasta. Pidän Peitsamon ironisista kommenteista ja biisien hiljaisesta huumorista.

Homma toimii aina samaan tapaan: yleisö toivoo kappaleita ja mies esittää niitä itseään kitaralla säestäen. Peitsamo on tehnyt niin paljon biisejä, ettei varmaan edes muista kaikkia.

Peitsamo-englanti on ihan oma kielensä. Sitä ymmärtävät kaikki suomalaiset.

Lopussa Peitsamo katsoo tarkkaan, ettei kukaan jää alle ja heittää tuolinsa alas lavalta. Se on iltapäivän raju rock-juttu. Mies puhuu iltapäivästä, vaikka mikä iltapäivä neljältä on. Rock-iltapäivä.

Juha Hurme sanoi, että älykkäät ihmiset pitävät Peitsamosta, joten voin jatkaa jokavuotista harrastustani rauhallisin mielin.

Vedestä nousee kasvi

Aamulla kun horsmat kukkivat rautatien penkereellä
yöllä kun metsä on lasia ja valaistu väriaineella
odotan sinua luona vanhan tammen aamuun asti
vedestä nousee kasvi.

Lelukaupan myyjä on eilen tehnyt itsemurhan
lapset siis tänään lelukauppaan tekivät retken turhan
mikään ei kestä vanha valta murtuu
paitsi yksi
vedestä nousee kasvi.

Reipas lenkkeilijä

Olin päättänyt mennä Koulukadun kentälle jumppaan, mutta en kuitenkaan mennyt. Lämmitin mikrossa  lauantaina valmistamaani ruokaa, söin sen ja asetuin sohvalle odottamaan hetkeä, jolloin en enää ehtisi jumppaan. Jumppa alkoi kuudelta ja viittä yli kuusi avasin silmäni ja totesin "En ehtinyt jumpaan". Lähdin kuitenkin lenkille. Tuntui kuin olisi kammennut puiston penkille sammunutta sekakäyttäjää ylös, mutta onnistuin kuitenkin.

Kävelin, juoksin hieman, välillä pysähdyin haistelemaan kaunista iltaa. Tein viisi vatsaliikettä Pyynikin voimistelurakennelmassa ja roikuin kaksi sekuntia tangossa, jossa kuuluisi vetää leukaa. Pyynikin ympäri kiertää lenkki, jota olen kulkenut kyllästymiseen asti, niinpä poikkesin polulle ja huomasin miten kulunutta luonto on. Polut kulkevat tiheästi ja risteävät toisiaan ilman mitään logiikkaa.

Kotimatkalla kuljin parin kampaamon ohi. Liikehuoneistojen ikkunoita koristavat ruukkukasvit. Olen joskus miettinyt, saisivatko kampaajat enemmän asiakkaita jos riipisivät kiinanruusuista, kliivioista ja anopinkielistä kuolleet lehdet.

Guru

Jotkut ihmiset säteilevät positiivisia ioneita. Sillä ei ole mitään tekemistä koulutuksen tai edes iän kanssa. Heidän mukaansa lähtisi, jos pyytäisivät. Ei viitsisi edes lopettaa lehtien tilauksia tai viedä biojätteitä ennen lähtöä. Heidän ympärilleen kerääntyvät kaikki saadakseen edes hitusen positiivista energiaa. Tekisi mieli koskettaa varovasti sellaisen ihmisen kengänpohjaa tai kyynärpäätä.

Esko Valtaoja on alkanut ärsyttää minua, vaikka hän lienee kaikkien mielestä huomattava ihminen ja ajattelija. Olen luultavasti ainoa suomalainen, joka ei menisi kysymään häneltä neuvoa. Onko avaruudessa elämää? Mitä Talvivaaran kaivoksesta valuu vesistöön ja eihän se haittaa? Mies tietää tähtitieteestä tavallista enemmän, mutta nyt hän suoltaa tieteellisen varmoja mielipiteitä muistakin asioista. Valtaoja kutsuu Hesarin toimittajat mökilleen ja poseeraa vähissä vaatteissa. Hän ajaa Heli Laaksosen kotitaloon pappatunturilla ja demonstroi avaruutta pannulapuilla. Myönnettäköön, että hän teki sen taitavasti. Kai tässä maassa joku muukin ajattelee kuin Esko Valtaoja.

Istun nojatuolissani ja ympärilläni on tilaa siinä määrin kuin 60 kerrostaloneliötä suo. Kerttukin makaa kerällä mahdollisimman kaukana minusta, samassa huoneessa kylläkin. Se nuolee välillä tassujaan ja sanoo: "Esko Valtoja on hieno mies. Esko pyysi minulta kalakeitto-ohjetta viime viikolla. Olemme vanhoja ystäviä. Tekisit sinäkin jotain hyödyllistä. Siivoaisit vaikka hiekkalaatikkoni."

Kun laitoshuoltajamme oli lomalla, oli kaikki vähän vinksin vonksin. Huonekasvien lehdet valuivat masentuneina riekaleina kohti ikkunalautaa. Kahvihuoneen pöydällä lojui vanhoja Aamulehtiä, Dermosilin ja Oriolan tuotekatalogeja, paperipusseja, margariininappeja ja kuivahtaneita pullanpaloja. Sijaisessa ei ollut mitään vikaa, mutta hän ei hoitanut kahvihuonetta kuin kotiaan.

Vierailu

Minulla kävi vieraita. Kaikki keskittyivät Kerttuun: sen silmien väriä ihasteltiin ja hassuja tassuja päiviteltiin. Ihan kuin silloin, kun aikuisten joukossa tepastelee lapsi. Lapsukaiseen kiinnitetään kaikki huomio: pohditaan ketä hän muistuttaa, mitä kaikkea hän osaa ja mitä hassua hän on joskus sanonut.

Kerrtu nuoli innoissaan tupakoivan vieraan sormia. Se on selvästi nikotiiniaddikti. Ilmankos asunnossa tuntuu ajoittain hento aavistus tupakan tuoksusta, se ei tulekaan naapurista. Pitää hankkia Kertulle nikotiinipurukumia. Pitkäkarvaisen nikotiiniriippuvaisen on hankala käyttää laastaria. Kerttu saattaisi pitää nuuskasta, mutta nuuskamälliä suupielessä roikottava Rag Doll näyttää ruokottomalta.

Kuvittelimme Kertun salaista elämää. Kerttu nuuskaa kokaiinia. Kaataa pulverin pöydälle ja vetelee jauhoa K-plussakortilla, käärii viidenkympin setelin rullalle ja vetää sen kautta huumaavan aineen pieniin sieraimiinsa. Kasaa tassulla pöydälle jääneet rippeet ja sivelee ikeniinsä.

En ole edes nähnyt kyseistä huumetta käytettävän, mutta käytännön toteutus todennäköisesti onnistuisi kymmenien televisiosarjojen ja elokuvien katselun pohjalta. Paras on Woody Allenin Annie Hall (en ole varma elokuvasta), jossa Allen aivastaa, niin että kallis pöly leviää ympäriinsä.

Valmistelin koko aamun vieraiden saapumista: kävin torilla, kaupassa ja Alkossa. Kannoin koko kuorman toiseen kerrokseen. Imuroin, vaihdoin puhtaat pyyhkeet. Laitoin ruokaa ja katoin pöydän. Kun vieraat tulivat, ei ruoka enää maistunut (olin maistellut keitoksiani ruokaa laittaessani). Väsähdin kaikesta riehumisesta. Tarjoilut kehuttiin onnistuneiksi ja minulle jäi kaksi pulloa punaviiniä (sain tuliaiseksi pari pullollista). Likaisia astioita kertyi korkeat kasat: valkoviinilaiseja, punaviinilaseja, vesilaseja, kahvikuppeja ja kolmenlaisia lautasia.

Sain tuliaisiksi kokoelman Peter von Baghin esseitä (Cinefilia, Filmihulluuden syvempi olemus)!

Vieraat saapuivat muualta ja halusivat terassille. Niinpä hytisimme vielä hetken Tuopin terassilla kunnes luovutimme ja siirryimme sisälle. Saavuin kotiin puolilta öin ja erinomaisessa kunnossa (tosin palelin ja olkapää oli jostain syystä kipeä). Voin lähteä lenkille kunhan astianpesukone on pyörinyt ja sade hieman taukoaa.

Amy

Muistan miten hämmästyttävältä tuntui, että kaiken kokeneen naisen ääni saattoi vyöryä  rimppakinttuisesta tytöstä. Nyt Amy Winehousen lyhyestä elämästä on tehty surullinen dokumentti.

Dokumentissa on käytetty vanhoja filminpätkiä, suuri osa niistä on huonolaatuisia, kännykällä kuvattuja. Amy Winehousen läheiset puhuvat ja samalla taustalla nähdään kuvaa tähdestä, välillä kuvataan  Camdenia lintuperspektiivistä. Sinne Amy muutti kun sai rahaa. Ihmiset ovat näköjään säästäneet jopa nuoren naisen sekavat puhelinvastaajaviestit.

Amy Winehouse kokee liian korkean loikan kotona asuvasta tytöstä tähdeksi, joka kaappaa kaikki mahdolliset kevyen musiikin palkinnot. Lyhyen uransa alussa hän esiintyy talk show ohjelmissa, lopussa hänen toikkaroinnistaan väännetään vitsiä samalla foorumilla.

Jokainen tietää, että kaikki päättyy tähden liian aikaiseen menehtymiseen vain 27-vuotiaana. Silti dokumenttia katsoessa jotenkin jännittää: miten tässä käy?

Elokuvan pahikset ovat isä, joka jättää perheensä ja ilmaantuu tyttärensä elämään hyötyäkseen tämän urasta ja huumeiden pariin ohjaava poikaystävä, josta tulee aviomies. Isä on sitä mieltä, että laulajan on mentävä kiertueelle eikä katkaisuun. Perään Amy laulaa kappaleen Rehab.

Nyt vasta ymmärsin, että laulut kertovat tähden elämästä. Oli liikuttavaa seurata, kun Amy Winehouse lauloi suuren idolinsaTony Bennetin kanssa. Winehouse rakasti jazzia ja olisi kenties halunnut esiintyä pienissä jazz-klubeissa valtavien festivaaliareenojen sijaan.

Jotenkin tuo tikkujalkainen, syömishäiriöinen, huumehuuruinen ja lahjakas nainen jäi kummittelemaan mielessä. On helppo naureskella julkkisten toilailuille, mutta hekin ovat ilmeisesti ihmisiä. Amy Winehouse ei saanut hetken rauhaa paparazzeilta vaan tarvitsi järkälemäisen turvamiehen poistuakseen kotoaan. Menestyksen hinta oli kohtuuton.

They tried to make me go to rehab
I said, "no, no, no"
Yes, I been black
But when I come back, you'll know, know, know
I ain't got the time
And if my daddy thinks I'm fine
He's tried to make me go to rehab
I won't go, go, go

Jana

Joku löysi työpaikan kahvihuoneen kirjahyllyn alakaapista jouluisen konvehtikätkön. Söimme harmaalaikullista suklaata, joka oli toivottavasti jäännne viime eikä joltain aiemmalta joululta. Vaikka pöytään iskettäisiin pussillinen styrox-paloja, niin ahmisimme nekin. Konvehtien maku ei ollut kovin oleellisesti kärsinyt pitkästä säilytysajasta. Meillä on tapana joulun aikaan piilottaa itseltämme konvehtirasioita, sillä olemme pieniä ahmatteja, joilla ei ole mitään rajoja.

Ostin tänään hellemekon, sillä täytyyhän jossain vaiheessa tulla niin sietämättömän kuuma, että  pientä sievää vaatetta tarvitaan. Katsoin eilen tanskalaista ohjelmaa miehestä, joka on maansa tyyli-ikoni. Kuusikymmenvuotias herrasmies esitteli vaatekaappiaan ja sen jälkeen tanssahteli Twist and shoutin tahdissa komean toimittajan kanssa. Tanskalaiset ovat rennon tyylikkäitä. Tyyli-ikoni oli yllättäen naimisissa ja hänellä oli kolme aikuista lasta. Mies voi olla tyylikäs, mutta silti hetero.

Vuorotteluvapaalla en katsonut juuri lainkaan televisiota. Nyt olen niin väsynyt, että tuijotan puutarhaohjelmia, ohjelmia tanskalaisista miehistä, jotka pukeutuvat hyvin tai keräävät design-lamppuja. Jos piirtäisin janan, jonka alkupäässä olisi suunnaton väsymys ja toisessa päässä hurja tarmo ja levänneisyys, niin siihen voisi asettaa erilaiset aktiviteetit tähän järjestykseen: päiväunet- puutarhaohjelmat- somessa laahustaminen- Hesarin- dekkarin -romaanin- runojen lukeminen-  puhelimessa puhuminen (sohvalla maaten)- kaupungilla hengailu- elokuvissa käyminen- lenkkeily - ystävien tapaaminen- ammattikirjallisuuden lukeminen- fiktiivinen kirjoittaminen- rakkauden etsiminen.

Asetelma

Parin viikon ajan facebook-kaverit ovat julkaiseet lomakuvia: laituri ja järvenselkä, festivaalit, talo Toscanassa, viinilasillinen Roomassa ja katu New Yorkissa. Olen kateellinen. Päätin tehdä vastaiskun ja kuvasin kahvitauollani asetelman: pitkään hautunutta Costa Ricaa (pikantin kitkerä maku) tarjoiltuna valkoisesta laitoskupista ja hanavettä särkymättömässä sairaalalasista. Kaiken täydensi dectini, joka teki asetelmasta levottoman. Kahvikupin reunaa koristi alahuulestani valunut kahvinoro. Astiat ja puhelin oli kerätty hygieeniselle koivujäljitelmäpöydälle.Työkaveri puhuu pystybaarikahveista silloin kun on niin kiire, että virkistävä juoma on hörpättävä seisaaltaan. Nyt oli aikaa istahtaa ja napata kuva.

Onneksi on töitä. Aiemmin kaikilla sukulaisilla oli työpaikka. Sanottiin, että kannattaa käydä kouluja, että pääsee helppoihin sisätöihin. Isä pakkasi aamuisin salkkuun äidin leipoman korvapuustin ja Suomen kuvalehden ja lähti töihin. Siskoille järjestyi kesätöitä isän työpaikassa. Äidille työ oli hyvin tärkeää, hän puhui työstä ja työkavereistaan kyllästymiseen asti. Minä sain äidin laboratoriosta kesätyöpaikan: ensin siivosin, myöhemmin kirjoittelin numeroita vihkoihin. Kummallakaan lapsellani ei ole tällä hetkellä töitä, siskon mies on työtön ja kohta kai toisenkin, kunhan ensin pidetään YT:t. Kukaan ei muista monennetko.

Työ on merkinnyt minulle muutakin kuin tilille tipahtavaa palkkaa. Nykyään minua väsyttää: olen vanhempi ja samassa ajassa pitää tehdä paljon enemmän kuin aiemmin. Silloin kokeiltiin lääkkeitä, joista tuli ihottumia, ripulia ja laboratorioarvot menivät pakkasen puolelle, eikä rohdoista ollut paljonkaan apua. Nyt vaihtoehtoja on paljon ja tekemäni ratkaisut ovat inhimillisesti ja taloudellisesti merkittäviä. Potilaat ovat erilaisia kuin ennen, eivät vapise pelosta tavatessaan lääkärin vaan uskaltavat kysyä ja vaatia. En kylläkään usko, että olen koskaan ollut kovin pelottava.

On lopetettava, sillä muuten menevät yöunet, tulee levoton olo, eikä uni tule. Huomenna on mentävä töihin.

Muotisairaus

Minusta kesällä kuuluu pukeutua kesämekkoon. Tungin siis aamulla mekon helmat sadehousujen sisälle ja vedin päälleni punaisen vettä pitävän urheilutakin. Sade ropisi kotoisasti osuessaan takin huppuun ja pyöräilykypärään. Kuulosti kesämökin katolta sadepäivänä. Olisin melkein toivonut, että matka töihin olisi kestänyt pitempään. Perilllä silittelin käsilläni rypistyneet mekon helmat suoriksi ja pujotin jalkani sandaaleihin.

Luin lehdestä naltreksonista, joka poistaa alkoholin mieluisat päihdyttävät vaikutukset: on kuin joisit hapanta kallista mehua, etkä arvokasta punaviiniä. Voitaisiinko sokerille keksiä samanlainen vastamyrkky. Sokeri ei maistuisi millekään, kun sellaisen tabletin nielaisisi aamutuimaan. Ei tekisi mieli jäätelöä, suklaata, korvapuusteja tai irtokarkkeja, joita joku kantaa jatkuvasti työpaikan kahvihuoneeseen.

Olen hiljalleen oppinut, ettei potilaan ajatuksia kannata tyrmätä, olivat ne sitten miten koululääketieteen vastaisia tahansa. Nuorempana löin heti lyttyyn kaikki luontaistuotteet, reikihoidot  ja kuppaukset. Nykyään kuuntelen, enkä kiellä täysin, vaan tuon varovasti esille näitä koululääketieteen ajatuksia. Yritän houkutella toista puolelleni. Joskus se jopa onnistuu.

Aina on joku muotisairaus. Äsken se oli vielä kilpirauhasen vajaatoiminta. Nyt borrelioosi on kovassa nousussa. Sen voi päätellä lehtijuttujen määrästä.

Mitäpä minä olen tähän sanomaan. Kannattaa olla hiljaa. Nyt vaihdan puheenaihetta. Kerttu ei maukaise kuten kissan kuuluu. Se huutaa "Aaaa!" ja ryntäilee huoneesta toiseen niin että matot menevät ruttuun. Välillä se sanoo "Mää!" ja kuulostaa karkkipussia kinuavalta lapselta.

Runollinen maanantai

Tein muutaman tunnin hommia päivystyksessä. Kotiin polkiessani muistin asian, jonka unohdin siinä tohinassa tehdä. Pyöräilin ja yritin olla ajattelematta unohdustani, joten mietin sitä koko matkan ajan.

Päivystyksessä viisi lääkäriä saneli tekstit pienessä kapeassa huoneessa, joka muistuttaa kerrostaloasunnon eteistä. Siellä ei kuitenkaan ole vaatenaulakkoa vaan pitkä pöytä tietokoneineen. Kyynärpäät kolahtelivat yhteen kun näppäilimme koneitamme. Kopperossa on jostain syystä aina aika kivaa. En oikeastaan tiedä miksi haluaisin lopettaa päivystämisen. Tai tiedä minä.

Käväisin kotimatkalla Runopiha-tapahtumassa. Kuuntelin miesrunoilijaa, joka oli pukenut ylleen vaatteen, jossa risteili erivärisiä matonkuteita, jotka oli solmittu taakse hassuksi hännäksi. Mies paasasi kovalla äänellä. Kuuntelin äänen volyymia ja katselin matonkuteita, enkä kiinnittänyt huomiota runoihin. Runonlausunta on vaikea laji: jos teet sitä täysillä olet naurettava, jos et tee täysillä, olet tylsä.

Tapasin kirjoitusystävän ja join hänen (ja hänen ystäviensä) seurassa valkoviinilasillisen. Keskustelimme kissoista ja toisista runotapahtuman osallistujista. Emme kuulleet ainuttakaan runoa. Virkistyin tapahtumasta suuresti.

Kävin ostamassa kissanruokaa ja ruisleipää.

Minä rakastan sinua

Olen pihdannut lausetta "Minä rakastan sinua" samaan tapaan kuin jotkut vielä tänäkin päivänä säästelevät neitsyyttään. Se lause vaan tuntuu liian suurelta ja tarttuu kurkkuun kuin kalanruoto. Voisin sanoa niin lapsilleni, mutta missä tilanteessa sen voi tehdä luontevasti?

Muille ihmisille niin suuren asian sanominen on vielä vaikeampaa. Jos kertoo jollekin rakastavansa tätä, se on kuin ojentaisi kotinsa avaimet paatuneelle murtovarkaalle ja sanoisi "Käy kastelemassa kukat". Sen jälkeen on rakkauden kohteen armoilla.

Jos avioliittoa solmittaessa pitäisi sanoa "Tahdon" sijasta "Minä rakastan sinua", niin todennäköisesti naimisiin ei mentäisi yhtä kevyesti kuin nyt. Vaikka nykyäänkin vihittäessä tahdotaan rakastaa, niin lauseen "Minä rakastan sinua" sijaan saattaisi alttarilla tai siviilivihkijän edessä tulla ulos vain pihinää. Kun koko suku on ympärillä tai oikeastaan takana tuijottamassa.

"Minä rakastan sinua" ei onnistuisi Ensitreffit alttarilla ohjelmassakaan, ellei uskoisi oikein vahvasti rakkauteen ensi silmäyksellä. Vihittäessä voisi sanoa korkeintaan "Et näytä niin pahalta kuin pelkäsin".

Sanon tästä päivästä lähtien harjoituksen vuoksi päivittäin "Minä rakastan sinua" Kertulle (kissa) ja itselleni. Tositilanteessa eivät sitten ehkä sanat juutu matkan varrelle vaan pulpahtavat ulos ehjänä kokonaisuutena.

Epärealistisia hoitotoiveita

Luin professori Raimo Sulkavan humoristisen hoitotahdon ja päätin laatia omani LAITOSHOIDON tai muuten vaan raihnaisen vanhuuden varalle:

• Haluan pukeutua omiin vaatteisiini. 
• Tahdon oman huoneen, enkä halua pöydälle pitsiliinaa. Seinälle voitaisiin ripustaa omia taulujani.
• Haluan ulkoilla.
• Tahdon kuunnella Jake Nymanin musiikkiohjelmia, äänikirjoja ja Bachin musiikkia (eräs kymmenen vuotta minua nuorempi ystäväni on äänittänyt valmiiksi vanhainkotimusiikkia).
• Aamukahvia juodessani haluan lukea Hesaria. Jos olen dementti, ei lehden tarvitse olla ihan tuore (hoitajat voivat lukea päivän lehteä omalla kahvitauollaan).
• Lauantaisin ja sunnuntaisin toivoisin saavani lasin viiniä ruoan kera.
• Haluaisin, että joku sivaripoika keskustelisi kanssani päivinä, jolloin kukaan ystävä tai sukulainen ei käy. Niitä päiviä saattaa olla paljon. 
• Toivon, että hiukseni laitetaan ja haluan käydä suihkussa mieluiten päivittäin. Haluan, että joku rasvaa suihkun jälkeen lapaluden välisen ihoalueen.
• En halua kuunnella jumalanpalveluksia.
• En halua katsoa säätiedoituksia, urheiluruutua tai vanhoja suomalaisia elokuvia.
• Haluan riittävästi kipulääkettä.
• En halua, että minua elvytetään.

Juopukaa!

Osastolla mukanamme kiersi nuori meksikolainen lääketieteen opiskelija. Työnsimme edellämme kärryjä, joilla lepäilivät läppärit, joihin lääkärit näppäilevät määräykset. Hoitaja kulki mukana, muttei hipelöinyt mitään laitetta. Meksikolainen lääkärinalku sanoi, että heillä käytetään kynää ja paperia. Miten nerokasta ja kepeää!

Erään fb-kaverini poika oli nähnyt ensimmäistä kertaa kirjoituskoneen ja pitänyt sitä loistavana innovaationa: "Tämä ei tarvitse sähköä ja tässä on printteri samassa!" hän oli hämmästellyt.

Tuo nuori lääketieteen opiskelija kulki kiltisti meidän keski-ikäisten naislääkärien vanavedessä. Aina silloin tällöin muistimme mutista hänelle jotain englanniksi. Minun olisi tehnyt mieleni kuiskata miehen korvaan: "Olet nuori ja elämä on tuolla ulkona. Tänään saattaa olla ainut päivä, jolloin ilma on siedettävä. Juovu elämästä ja nuoruudesta! Tule takaisin kun sataa, jos silloinkaan."

Kävin torilla, ostin paistettuja muikkuja. Join kahvit. Kesämekon kangas tarttui hikiseen ihooni ja aurinko kirveli silmiäni. Ostin divarista kirjan, johon on kerätty tekstejä joutilaisuudesta. Joutilaisuudesta ei voi nauttia, jos ei ole mitään tekemistä, sillä silloin joutilaisuus on tylsää ja alakuloista. Joutilaisuus vaatii paljon tekemätöntä työtä.

Baudelaire 1869
JUOPUKAA

Täytyy olla aina juovuksissa. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan kauheaa taakkaa, joka murtaa hartianne ja painaa teidät maata päin, teidän täytyy juopua lakkaamatta.
    Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, kuinka haluatte. Mutta juopukaa.
    Ja jos joskus heräätte palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurmella tai huoneenne kolkossa yksinäisyydessä juopumuksen jo laannuttua tai haihduttua, kysykää tuulelta, aallolta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta mikä pakenee, kaikelta mikä vaikertaa, kaikelta mikä pyörii, kaikelta mikä laulaa, kaikelta mikä puhuu, kysykää paljonko kello on; ja tuuli, aalto, tähti, lintu ja kello vastaavat: "Niin paljon, että on aika juopua! Jottette olisi ajan kiusaamia orjia, teidän tulee juopua; juopukaa jatkuvasti! Viinistä, runoudesta tai hyveestä, miten haluatte."  (Suom. Tero Valkonen)

Kesä

Potilaat tulevat vastaanotolle shortseissa, hihattomissa paidoissa tai hellemekoissa. Paljaat varpaat kurkistavat sandaaleista. Ei tarvitse odottaa, että potilas kiskoo auki ja kiinni talvisaappaiden vetoketjun, riisuu pitkät housut, kalsarit, sukkahousut, villasukat, froteesukat, aluspaidan, pitkähihaisen paidan, fleecen, villapaidan ja pukee samat vermeet takaisin päälle. Voisi luulla, että tämän toimituksen aikana voi kysellä vointia, mutta ei. Jostain syystä ihmisillä on taipumus keskeyttää villatakin nappien avaaminen vastaamisen ajaksi.

Ihmiset pyyhältävät vastaanotolle aurinkovoiteelta ja lomalta tuoksuen matkalla uimarannalle tai mökille. He kysyvät lääkäriltä "Joko kohta on loma?" ja pyyhältävät Tallinan risteilylle. Unohtavat tulla, käydä laboratoriossa ja peruvat aikansa. Talvella joutaa taas sairastaa.