Ole oma itsesi

Antti Holman öljytty kroppa koristaa viimeisen Imagen kantta. Miehellä on yllään Calvin Kleinin kalsarit. Poseeraus on jossain määrin ironinen ja liittyy siihen, että Holma on päätoimittanut Imagen seksinumeron. Numero ei ole Imagen parhaita, tosin lehdessä esiintyy ihana Sixten Korkman, josta Elina Hirvonen on kirjoittanut lähes koulutyttömäisen fanijutun.

Suomessa on se ongelma, että kiinnostavia henkilöitä on vähän. Antti Holman naaman ja treenatun kropan voi nykyään bongata lähes kaikkialta.

Lehdessä on juttu kirjailija Iida Raumasta (mielenkiintoinen, mutta eikös tämäkin ole luettu jo muualta?). Pirkko Saisio kirjoittaa Imagessa vaikeudestaan olla tyttö, mutta se kaikki on jo kerrottu hänen omaelämänkerrallisissa romaaneissaan.

Luin hiljattain Hesarista kolumnin koskien neuvoa, jota usein tyrkytetään "Ole oma itsesi". Lopulta olisi kamalaa jos ihmiset toimisivat työelämässä tuon ohjeen mukaan. Riitelisivät ja kiukuttelisivat. Sanoisivat asioita suoraan. Kadehtisivat toisiaan avoimesti. Tulisivat töihin vasta lounaalle ja lähtisivät pian sen jälkeen.

Toisin kuin Pirkko Saisio olen oma itseni naisena, enkä ole koskaan halunnut olla mies. Miesten elämä vaikuttaa vaikealta, sillä heidän pitää olla aina niin vahvoja ja päättäväisiä. He joutuvat katsomaan televisiosta hiihtoa ja formuloita. Minusta on ihan sama vaikka en voikaan pissata seisaaltaan. Naisetkin saavat olla vahvoja, muttei ole pakko.Olen kaikesta huolimatta, ja nyt sanon sen ruman f-sanan, feministi.

Kävin eilen mukavassa kyläpaikassa. Kivoja ihmisiä ja sympaattinen koira, josta oli välillä vaikea sanoa kumpi on sen etu- ja kumpi takapää.

Minua painostettiin järjestämään kutsut, jotka totisesti olen velkaa. Yksin eläessä juhlien järjestäminen on vaivalloisempaa kuin toisen kanssa asuessa. Asuntokin on nyt pienempi ja astiasto suppeampi. Kutsujen onnistuminen painaa vain omia hartioita. No nämä ovat tekosyitä. Pitää miettiä sopivaa päivää. Olla oma itsensä ja järjestää oman tyyliset juhlat, minkälaiset ne sitten lopulta ovatkaan.

Hyvästi punaiset kengät!

Työpaikassani tehdään paljon väitöskirjoja, nyt väitteli T, erittäin pidetty mies. Hän kutsui väitöskaronkan jatkoille lähes kaikki klinikan erikoislääkärit. Juhlissa on aina samanlainen (onnistunut) käsikirjoitus.

Ensin syödään buffet-pöydästä illallista ja juodaan kahvit. Sitten odotetaan, odotetaan ja odotetaan kunnes väittelijä, vastaväittäjä, kustos, väitöskirjan tarkastajat ja puoliso saapuvat varsinaisesta karonkasta.

Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua väittelijä astuu sisälle juhlatilaan kuin rock-tähti ja näyttää vaarallisen euforiselta. Olemme kovin liikuttuneita hänen puolestaan. Joku sukulainen soittaa selloa/viulua/pianoa. Pidetään hauskoja puheita ja ojennetaan lahjoja. V esittää väitöskirja-abstraktin tampereenkielisen version ja kaikki nauravat niin, että sylki lentää iltapuvun rinnuksille. Lopuksi lavalle saapuu bändi, joka soittaa suosittuja rock-covereita ja suomipoppia. Kaikki tanssivat, miehet heittävät takit pois ja naiset luopuvat kiristävistä korkokengistä.

Kengistä puheenollen jätin kauniit punaiset juhlakenkäni junaan ja ne saattavat olla tällä hetkellä jossain Rovaniemellä, mikä on niille aivan liian pohjoinen sijainti (ostin jalkineet Tallinnasta).

Menin hädissäni rautatieaseman toimistoon kertomaan kengistäni, että ne roikkuvat valkoisessa muovikassissa vaunussa 2 paikalla 36. Virkailija ei ymmärtänyt asian vakavuutta. Hän olisi tehnyt asialle jotain, jos olisin unohtanut junaan lääkkeitä tai lompakon.  Kenkiä voi kysellä VR:n löytötavaratoimistosta muutaman päivän kuluttua.

Jääkää hyvästi ihanat kenkäni, joita ehdin käyttää yhden ainoan kerran. Sulostutitte elämääni pienen, ohikiitävän, mutta niin tärkeän hetken.

Rippituolissa

Olen ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt ripittäytyä, eikä oikeastaan ole nytkään mitään tunnustettavaa. Ikävä kyllä.

Lääkäriliitto on tehnyt sovellutuksen, johon vastaamalla saa selville mikä erikoisala sopii kenellekin parhaiten. Moniin kysymyksiin oli vaikea vastata, joten näpäytin kerkivertovaihtoehtoa. Testin perusteella sopivin ala olisi ollut nuorisopsykiatria. He ovat ilmeisesti päättämätöntä joukkoa.

Lääkärien kanssa on helppo syödä ravintolassa, sillä valitsemme annokset nopeasti. Olemme tottuneet tekemään pikaisia päätöksiä. Aina ne eivät ole oikeita, sillä usein yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei edes ole. Ruoan valitseminenkin saattaa mennä pieleen, mutta se ei ole katastrofi. Joutuu kylläkin vilkuilemaan vieruskaverin annosta kateellisena.

Olen syönyt nuorisopsykiatrin kanssa, joka oli oikein reipas päättäjä.

Helsinkiläiset kollegat esittivät illalla jonkinlaisen näytelmän. Yksi heistä vingutti viulua ja muu joukko oli pukeutunut lakanoihin. Yhdistyksen huvibudjetti on olemattoman pieni.

Olen istunut pari päivää sisätiloissa, kuunnellut luentoja ja nauttinut ateriat seisaallaan.  Kiva mennä kotiin, joka olikin vähän siinä ja siinä, sillä juna on täysi. Minulle löytyi vielä rippituoli käytävän puolelta.

Innostuneet englantilaiset

Makoilen hotellihuoneessani. Viereisestä huoneesta kuuluu kolinaa. Väliaikainen asumukseni on kalustettu  sängyllä, kirjoituspöydällä ja nojatuolilla, joka on verhoiltu sahalaitakuvioisella kankaalla. Seinällä roikkuu vanha mustavalkoinen valokuva, jossa ihmiset ostavat kalaa veneistä. lmastointi hurisee niinkuin hotellin ilmastoinnit tapaavat hurista.

Olin kuuntelemassa oman alani luentoja. Toinen luennoitsija (mies) oli Bathin yliopistosta ja toinen (vähän edellistä vanhempi mies) Southamptonista. Molemmat puhuivat erinomaisesti ja jälkimmäinen suorastaan loistavasti. Hän oli suomalaisittain katsottuna nolon innostunut ja levitteli käsiään kuin olisi halunnut halata yleisöä.

Istuimme luentojen jälkeen illallisella. Kävelin tien ylitse hotellille. Harmitti kun lunta toivoneet britit joutuivat perienglantilaiseen tihkusateeseen. Nousin hissillä viidenteen kerrokseen. Samassa hississä matkusti sympaattisen näköinen mies, joka katsoi minua hämmentävän pitkään. Hän poistui neljännessä kerroksessa. Emme vaihtaneet sanaakaan.

Tällaisiin seikkailuihin joutuu Helsingissä.

Pienoisnäytelmä

Teen työtä hoitajan kanssa, joka on ahkera ja empaattinen. Olin aiemmin joustava, jolloin minusta tykättiin ja työpäivät venähtivät.

Esitämme lähes joka päivä saman pienoisnäytelmän

"Tämä potilas soitti. Hän on niin kipeä, mitä tehdään?"

Minä (ikävä ihminen) sanon

"Käske mennä päivystykseen/ omalle lääkärille/ työterveyshuoltoon"

"Kun se sanoo, ettei sinne pääse"/ "Etteivät ne siellä mitään tiedä".

Tunnen jatkuvasti huonoutta siitä, etten ota kaikkia ylimääräisiä potilaita joita tarjotaan. Hoitaja on ikäänkuin moraalinen voittaja, sillä hän ajattelee sairasta ihmistä, kun minä  ajattelen vain itseäni ja sitä, että maanantaina on jumppa ja tiistaina menen S:n kanssa lenkille ja keskiviikkona ja torstaina haluan maata sohvalla ja lukea ja sitten onkin jo viikonloppu.

Läksiäislahjoja

Urani yhdistysihmisenä loppuu torstaina, jolloin erikoisalani yhdistykseen valitaan uusi varapuheenjohtaja, josta tulee myöhemmin puheenjohtaja. En rakasta valtaa, enkä varsinkaan siihen liittyvää vastuuta ja vaivannäköä. Yhdistyksen koulutuksia oli kiva suunnitella ja oli hienoa päästä valitsemaan illallisen ruokalistaa. Kaikki muu oli lopulta melko joutavaa.

Pomoni lopetti varsinaisen työnsä ja jää ansaitusti eläkkeelle. Järjestimme (tai no S järjesti) pienet juhlat, joissa pidettiin muutama puhe. Sana ahkera mainittiin hälyttävän monta kertaa.

Pomoni sai ihanat lapaset ja villasukat sekä kirjan, johon oli kerätty kuvia klinikkamme väestä. Minä ja V otimme kerran Pieksämäen aseman kupeessa selfien, jonka julkaisimme facebookissa. Irvistämme valokuvassa.  Irvistyksemme oli tietysti valittu kuvakoosteeseen.

Kun ex-mieheni lähti eräästä työpaikasta (hänkin on lääkäri), hoitajat lahjoittivat hänelle valkoiset lyhyet kalsarit, johon olivat piirtäneet tussilla nimensä ja sydämen kuvia. Minusta olisi ollut kivempi, jos hän olisi saanut villasukat ja lapaset.

Matka

Tein pienen matkan Hesaan R:n kanssa. Lähdimme kahdeksan junalla ja palasimme viideltä. Aika loppui pahasti kesken. Matkustimme kymmenen euron alennuslipuilla.

Perille päästyämme istuimme fiinissä kahvilassa. Leikin hienoa rouvaa. Otin kuitenkin pipon päästä. Kun olin lapsi, oikein hienot rouvat eivät riisuneet lierihattujaan, ainakaan silloin kun kampaus ei ollut kohdallaan.

Atenemumissa oli taas paljon porukkaa. Ihmiset matelivat jonossa Henri Cartier-Bressonin valokuvien editse.

Tämä on täysin amatöörimäinen mielipide, mutta valokuvaaja on ollut parhaimmillaan ihmisiä kuvatessaan. Olen kuullut, ettei mies rajannut kuviaan jälkikäteen, siitä huolimatta ne ovat hienosti rajattuja. Kohteena ovat usein tavalliset ihmiset suurten historiallisten tapahtumien keskellä.

Kävimme syömässä ankkapizzaa, jota oli kehuttu Hesarin Nyt-liitteessä. Tarjoilija ei osannut suomea, joten meininki oli letkeän kansainvälinen.

Haahuilimme kahdessa kirjakaupassa, yhdessä divarissa ja vaatekaupassa. Ostin rukkaset, kaksi kirjaa ja villatakin. Omistan ennestään liikaa villatakkeja (ja kirjoja), mutta en juuri tällaista harmaata leveää ja pitkää mallia.

Paluumatkalla kaksikerroksinen IC-juna oli vaihtunut Pendoliinoon. Vaihto aiheutti hämmennystä, sillä meidän lipuillamme olisi pitänyt nousta junan katolle. Kuulutusten mukaan ravintolavaunun henkilökunta oli jäänyt jumiin johonkin toiseen junaan, joten kitkerän kahvin ja lager-oluen tarjoilu ei pelannut.

Tällaisissa sekavissa ääriolosuhteissa suomalaiset matkustajat poikkeuksellisesti puhuvat toisilleen.

Junassa kuulutettiin moneen otteeseen, mihin saa tehdä valituksen. En lopultakaan keksi mitään valitettavaa, sillä juna toi meidät Tampereelle kuten oli määrä. Jos olisin päätynyt vaikka Vaasaan, niin olisin saattanut reklamoida asiasta.

Huumorista supersyvällisesti

Ostin uudet silmälasit. Silmälasiliikkeessä oltiin yltiöystävällisiä yhdeksän sadan euron edestä. Hienot silmälasit, siniset, silmäkulmista ylös kaartuvat, nurkissa hillitysti vaaleanpunaista. Tarkoituksena on saada naama näyttämään virkeämmältä ja tietenkin nuoremmalta. Olen halunnut näyttää ikäistäni vanhemmalta viimeksi kun yritin ravintolaan 17-vuotiaana.

Mietin huumorin olemusta tai olen miettinyt sitä jo pitkään. Tämä syvällinen pohdinta on tapahtunut sohvallani torkkupeiton alla. Huumori ei voi olla kilttiä. Huumoriin kuuluu poliitikkojen irvailu, uskonnolle ja seksille nauraminen. On mahdotonta kuvitella pohjois-korealaista tai lestadiolaista huumoria.

Tämä valtaisan syvällinen huumoripohdinta liittyi tänään näkemääni TTT:n Improklubiin, jossa kävimme työporukalla. Vieressäni istui hevosorin talloma V, joka piti tuskissaan kiinni murjotusta rintakehästään ja nauroi. Minä nauroin tuskattomasti.

Jooga

Hathajoogaa.

Ohjaaja käski olla lempeä itselleen. Eikös itseään pidä piiskata yhä parempiin saavutuksiin?

Mies jätti meidät koulun juhlasalin lattialle kääntelemään polviamme puolelta toiselle.  Hetken päästä kuului lorinaa ja kohta hän palasi.

Loppurentoutus oli hankala, sillä lattiatila oli kovin vetoinen. Siirryn tästä lempeästi futonilleni lämpimän peiton alle.

Uimahallissa

Kun löysin ensimmäisen hylsykirjeen eteisen lattialta, muuttuivat kirjat minulle vastenmielisiksi. Odottelin samana iltana ystävää Stockmannin pieneksi kutistuneella kirjaosastolla ja katselin kirjoja kuin porttikongikuseskelijoita. Kirjojen sisältö oli mielenkiinnotonta paskaa.

Kirjavastenmielisyys oli ohimenevä ilmiö ja tänään taas luin, vaikka olisin voinut tehdä jotain hyödyllisempääkin, vaikka imuroida kissankarvoja lattioilta.

Käväisin uimahallissa. Uimahallit ovat maailman tylsimpiä paikkoja. Aina kun menet saunaan, on löylysanko tyhjä. Otat sangon ja valutat sen piripintaan lämmintä vettä. Kun tulet uituasi takaisin löylyyn, on joku laiskimus heitellyt vaivalla hakemasi vedet kiukaalle ja jättänyt tyhjän sangon lauteelle. Vesijuoksijat matelevat pareittain ja puhuvat ruoasta, siivouksesta, lapsista ja lapsenlapsista. Lapset kiukuttelevat ja kuntouimarit kroolaavat päällesi. Jotain unohtuu kotiin: shampoo, hoitoaine, puhtaat alusvaatteet, hiusharja tai kosteusvoide. Ainoa hyvä puoli on se, ettei kotona tarvitse mennä suihkuun.

Torsti

Pidin kovasti Laura Lindstedtin romaanista Oneiron, muut lukupiiriläiset eivät joko pitäneet romaanista, ahdistuivat teoksesta, eivät jaksaneet lukea kirjaa loppuun tai eivät ymmärtäneet miksi Oneiron oli yleensäkään kirjoitettu.

Romaanin seitsemästä naisesta Rosa Imaculada, brasilialainen nainen, joka saa miehen sydämen, muuttuu saamansa elimen myötä sydämen entisen omistajan kaltaiseksi. Hän kirjoittaa kirjeen elinluovuttajan isälle ja tapaakin tämän.

Suomessa tapaaminen ei olisi mahdollista (olisiko Brasiliassakaan). Kukaan ei tiedä kuka on saanut kenenkin sydämen tai munuaisen. Jotkut elinsiirtopotilaat kokevat muuttuneensa vieraan elimen myötä. Näin minulle kerrottiin. He saattavat antaa uudelle munuaiselleen nimen. "Pirkko on voinut hyvin tai Pirkko ollut vähän kurjalla päällä", he sanovat (nimi muutettu). 

Vieressäni puhisee lisälämmitin, jonka kyljessä lukee "tamho". Annan sille nimeksi Torsti, Torsti Lehtisen mukaan. Torsti on jo hieman nurkistaan kolhiintunut, mutta miehekäs öljytäytteinen sähkölämmitin. Valitsin nimeä pitkään, yksi vaihtoehto olisi ollut Juha Hurme, joka ei kuitenkaan sovi ollenkaan lisälämmittimeksi.

Yksityisiä asioita

Tänään potilas sanoi "Olit oikeassa, Kekkonen valittiin 70-luvulla jatkokaudelle ilman vaaleja eduskunnan päätöksellä". Ei tarvitse ihmetellä miksi en pysy aikataulussa.

Kerran eräs potilas jaaritteli niitä näitä, eikä meinannut poistua huoneesta millään. Aloin olla hieman ärsyyntynyt, sillä hänelle varattu puolituntinen oli mennyt jo 15 minuuttia aiemmin. Lopulta sanoin suoraan, että minun on kutsuttava seuraava potilas sisälle. "Minulla on vielä yli tunti aikaa" hän sanoi "Kutsussa käskettiin varata  poliklinikkakäyntiä varten kaksi tuntia".

Kollegalle samassa luulossa oleva potilas oli turhautuneena todennut "En keksi enää mitään puhuttavaa".

Välillä tuntuu, että kun potilaat paranevat, he alkavat valittaa joutavia pikkukremppoja. He ajattelevat, ettei lääkärin vastaanotolle voi mennä ellei ole tarjota lääkärille ongelmia ratkaistavaksi.

Kuulin työpaikan kahvihuoneessa jutun miehestä, joka näytti tuttavilleen kännykkävideota synnytyksen ponnistusvaiheesta (hänen vaimonsa synnytti). Onko enää mitään niin yksityistä, että haluaisimme pitää sen vain itsellämme?

Pupun elämänmuutos

 

Jonathan Franzenin romaanissa Purity Itä-Saksassa syntynyt Andreas rinnastaa internetin ja sosialismin. Yhteistä on ainakin ihmisten valvonta.

"Näytti siltä kuin internettiä olisi ennemminkin hallinnut pelko: epäsuosion ja epäcooliuden pelko, osattomaksi jäämisen pelko, haukutuksi tai unohdutetuksi joutumisen pelko".

Lopultakaan elämässä eivät pärjää ne parhaat, vaan ne jotka näyttävät (en tarkoita ulkonäköä) parhailta, joilla on suuri halu menestyä, jotka verkostoutuvat (inhottava sana) sopivien ihmisten kanssa ja jotka uskovat olevansa hyviä.

Kävin eilen kahvilla Cafe Sarassa luokkakaverini ja hänen tyttärensä kanssa. H opiskeli yhden lukukauden Teksasissa. Hänestä amerikkalaisten ja suomalaisten opiskelijoiden olennainen ero oli siinä, että ensin mainitut eivät pelkää mokaamista. Koulussa opetettiin kammoamaan nimenomaan itsensä nolaamista. Kun opettaja kysyi armokuoleman nimitystä ja vastasin innoissani "Anastasia", niin häpeä ei ole vieläkään hälvennyt.

Annan itselleni puoli vuotta aikaa: jos työtilanne ei helpota, niin etsin muuta tekemistä.

Aion taas muokata käsikirjoitustani ja lähettää sen muutamaan kustantamoon. Muutin eilen tekstin alkua, sillä räväkkä alku on tärkein, luulisin.

Kävin jo toista kertaa Sara Hildenillä katsomassa näyttelyn "Aseina huulipuna ja kyyneleet?". Valitsimme suosikiksemme Stiina Saariston lyijykynätyön Bunny's revenge.

Teen pupun elämänmuutoksen, aran ja hitaan.

Mistä nimi tuhannelle kanalle?

Luin tekstini kuukauden ajalta ja huomasin keskittyneeni asuntoni lämpötilaan. Yritän unohtaa sisälämpötilakatsaukset. Kohta tulee kevät.

Työkaverini sanoi esitykseni jälkeen "Hyvä esitys". Hän kehui edellistäkin esitelmää. Tiedättekö mitä mietin? Ajattelin ensimmäisenä, että hän on tehnyt uuden vuoden päätöksen, että kehuu ihmisiä. Jälkeenpäin tuli mieleen, että saattoihan esitys sittenkin olla ihan kelvollinen.

Nuori nainen ojensi minulle esitteen "Tehotuotanto ja eläinten oikeudet". Hän joutui selvästi taistelemaan ujouttaan vastaan. Kiitin, viikkasin vihkosen taskuuni ja lähdin Telakalle syömään ystävän seurassa. Esite vaikutti taskussani, sillä tilasin falafel-annoksen.

Luin äsken kyseisen lehtisen ja mietin miksi syön lihaa? Miksi en ryhdy vegaaniksi? Olen laiska ja pidän lihasta, maitotuotteista ja kananmunista.

Olen ostanut luomumunia, jotka ovat tuoneet mieleeni mummolassa vapaana kirmaillevat ja maata kuopivat kanat.  Luin, että kanojen luontainen tapa on elää pienessä tutussa porukassa, mutta luomukanaloissa niitä saattaa olla tuhansia tai ainakin satoja. Siitä porukasta voi tuttujen löytäminen olla työlästä.

Mummolassa kaikilla eläimillä oli nimet. Tuhannelle kanalle olisi vaikea keksiä nimi. Ehä joku Kielo1, Kielo2, Kielo3 järjestelmä voisi toimia. Mistä tunnistaa Kielo200- nimisen kanan?

Meillä oli aikoinaan kanoja (tästä olen kirjoittanut jo). Niillä oli nimet. Lapset silittivät niiden ruskeita höyheniä ja yrittivät opettaa poloisille sirkustemppuja (huonolla menestyksellä). Tyttäreni kuljetti kanaa nukenvaunuissa.

Jos haluaisi eettistä ruokaa, olisi muutettava maalle, ostettava lehmä, pari kanaa, sikaa ja lammasta. Hoidettava kasvimaata ja nyt olisi syötävä sitä mikä säilyy talven ylitse. Minun taidoillani kuolisin nälkään.

Optometristi

Isännöintitoimiston nainen kävi mittaamassa asuntoni lämpötilaa ja kuvasi nurkkia lämpökameralla. Kuvissa näkyi jalanjälkieni lämpö.

Mittaaja sanoi, ettei ole vastaavaa kaupunkiasunnossa nähnyt, vanhoissa maalaistaloissa kylläkin. Seinät ja nurkat hohkaavat kylmyyttä.  Tuuletusaukot puskevat pakkasilmaa. Tästä ei kuulemma millään vähäisellä tilkitsemisellä selviä.

Olen muutenkin apealla mielellä, sillä tänään tuli ensimmäinen hylsy. Olen varma, ettei käsikirjoitukseni kelpaa muillekaan, kun yksi on sen torjunut. Istun kylmässä kodissani ja tuntuu kuin suuri rakkauteni olisi minut hylännyt ja jättänyt tänne yksin jäätymään.

Sanon itselleni kannustavasti "Parempi, ettei julkaista, ettei tarvitse hävetä!", mutta se ei juurikaan auta tässä tilanteessa.

Kävin optometristilla, joka totesi näköni olevan oikeastaan parempi kuin neljä vuotta sitten. Hän heijasti seinälle samaa kirjainriviä aina pienempänä. Äkkiähän sen rivin oppii ulkoa.

Kuka tällaisia sanoja kuin bioanalyytikko tai optometristi keksii, sitä lyön optikolla päähän.

Kaivaudun vähäksi aikaa torkkupeiton alle itkemään.

Pitäisikö hankkia elämä?

Olen hoitanut tällä viikolla erään toisen lääkärin potilaita. Tämä lääkäri on hoitanut heitä vuosien ajan. Minut nähdessään on monen potilaan alahuuli alkanut väpättää uhkaavasti. Vähän kuin vauvoilla, jotka luulevat pääsevänsä äidin syliin ja vastassa onkin vieras ihminen. Kukaan ei ole toistaiseksi purskahtanut itkuun.

Väsyttää ja paleltaa, silmät vuotavat kuin joku tiiviste olisi pettänyt, nenä vuotaa hieman hillitymmin. Duact- varastot ovat päässeet loppumaan.

Asuntoni lämpötila on huolestuttava korkea, 19 astetta. Jos se vielä kohoaa, leimaudun huomenna saapuvan mittaajan silmissä turhasta valittajaksi.

Mies kävi laittamassa keittiön kaappiin puuttuvan hyllyn. Keskustelimme kissoista.

Tätä kirjoittaessa tulee taas kerran mieleen, että pitäisikö hankkia elämä.

Lumisadetta

Valitukseni asunnon lämpötilasta on tuottanut muutakin tulosta kuin "Kai vanhassa talossa on kylmä"- vastauksen. Isännöitsijä tulee kuvaamaan kotiani lämpökameralla. Huonekalut on siirrettävä metrin päähän seinistä ja verhot vedettävä keskelle ikkunaa myttyyn. Pelkään, että ilma lämpenee merkittävästi. Keittiössä on jo lempeät 18.2 astetta.

Tänä aamuna lumi oli kasautunut pyöräteille harjanteiksi, joista ajoin läpi tiukasti ohjaustankoa puristaen. Risteysten kohdalla oli pakko taluttaa pyörää. Pyörätiellä oli paikoitellen paksusti sekä satanutta että ajoradalta aurattua lunta. Kaikki potilaat tulivat paikalle hankalista keliolosuhteista huolimatta.

Huomenna pidän pienen esityksen. Esitän sen kohta Kertulle. Kertulta saa vilpittömän kriittistä palautetta.

Viime yönä Kerttu naukui ja ryntäili pitkin asuntoa. Toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet, minusta ei niin väliä.

Näin sattumalta pätkän jotain ohjelmaa, jossa esitettiin suomalaisen poliisin toimintaa. Joku oli soittanut poliisille, sillä kissa oli naukunut naapurissa neljän päivän ajan. Vanha kovin yksinäisen oloinen mies selitti, että kissalla oli ollut virtsatietulehdus ja siksi se oli ollut levoton. Mies oli käyttänyt kaveriaan eläinlääkärissä. Kissa oli otettu ikäänkuin vaimon tilalle, heti vaimon menehdyttyä. Toinen poliisi silitteli kissaa hellästi toinen kuulusteli miestä.

Tuuletusjuttu

David Bowie on hävinnyt taistelun syöpää vastaan, kertoo Hesari. Surullista.

Voiko ihminen hävitä tai voittaa syövän? Tarttua syöpään kiinni ja ravistaa. Puristaa syöpää kurkusta. Onko voittaja parempi ihminen kuin se, joka menehtyy. En jotenkin jaksa uskoa, että taisteluhenki auttaa silloin kun tauti on lopulta kuolemaksi.

Pitäisi elää kuin viimeistä päivää. Jos ensi yönä kuolen, olenko elänyt oikein kun olen (töiden lisäksi) päivittänyt blogia, facebookia, pelannut Sanajahtia, lukenut Hesaria ja käyttänyt pyörää korjaamossa (järkevä toimi, mutta onko sittenkään jos sattuu kuolemaan ennenkuin ehtii ajaa)? Jos kaikki ihmiset alkaisivat oikeasti elää kuin eläisivät elämänsä viimeistä päivää, niin maailma menisi sekaisin, eikä mistään tulisi mitään.

Pyöräkorjaamon mies laittoi ketjut paikoilleen siitä vaan, kiristi niitä kun pyysin ja öljysi. Minun logiikkani sanoo, että ketjut ovat löysät jos tippuvat, mutta miehen mielestä ne eivät olleet löystyneet. Jotain hän kuitenkin niille teki minun mielikseni. Pyöräkorjaaja sanoi, että ketjuja pitää talvella rasvata useammin kuin kesällä. Niitä pitää siis rasvata! Ostin kuuden euron öljypullon ja maksoin koko hommasta kahdeksan euroa.

Huomasin, että makuuhuoneen tuuletusjuttu oli liian auki, eikä vierashuoneen patteri toiminut. Huoltomies kävi korjaamassa patterin, joka hohkaa nyt suloista lämpöä ympärilleen. Asunto on edelleen kylmä. Joku saattaa ihmetellä mikä on tuuletusjuttu. Seinän yläosassa oleva pyöreä valkoinen, jota voi pyörittää (myötäpäivään kiinni ja vastapäivään auki) on nimeltään tuuletusjuttu.

Synkeän miehen haastattelu

Pentti Linkolaa haastateltiin televisiossa. Miehestä tulee mieleen isäni, joka on vain vähän Linkolaa vanhempi. Isäni merkitsi nuorukaisena joka päivä mustakantiseen vihkoon päivän sään ja maatalon työt. Linkola kirjasi päivittäin nautitun ruoankin. Molemmat ovat olleet hillittömän ahkeria, muuta yhteistä heillä ei ole.

Linkola on edelleen sitä mieltä, että laaja tautiepidemia olisi maailmalle siunaus. Mies pitää terroritekoja hyvänä, mutta tuhovaikutuksiltaan liian vähäisinä. Hänen mielestään diktatuuri on demokratiaa parempi järjestelmä. Hän haluaisi siirtää maailman jonnekin 30-luvulle.

Suomesta ovat metsät lähes hävinneet (nykyisiä metsiä Linkola nimittää puupelloiksi). Isän isä varjeli puita pientilalla Pohjois-Savossa. Metsää myytiin vain kun oli pakko. Heti kun hän luopui tilasta metsät hakattiin. Voi miten surulliselta kannot näyttivät.

Linkola taitaa olla melko yksin pitäessään Pohjois-Korean järjestelmää parempana kuin omaamme. Hän inhoaa nykyistä hallitusta ja jatkuvan kasvun ajatusta.

Luin hiljattain teoreettisen ajatuksen, että maailmankaikkeudessa olisi (ollut) muutakin älyllistä elämää, mutta lopulta kehitys johtaa siihen, että asukkaat tuhoavat itsensä saastuttamalla ympäristönsä.

Ikävä kirjoittaa luettavaksenne tällaista. Katsokaa kuitenkin Areenasta Pentti Linkolan haastattelu. Hän uskoo olevansa oikeassa. Hän rakastaa joitakin ihmisiä, mutta koko ihmiskuntaan ei rakkaus ulotu.

Linkola rakastaa musiikkia, luontoa ja kirjallisuutta. Hän ei pidä liian siisteistä asunnoista ja viettää aikaa sisällä vain tammi- ja helmikuussa.

Pentti Linkola todennäköisesti hyväksyisi asuntoni tilan (makuuhuoneessa vain 15 astetta ja kirjoja lojuu eri puolilla asuntoa), keittiössä lämpö kipuaa 16 asteeseen. Olen taas kerran valittanut asiasta. Muuten menee ihan hyvin, mutta sormia paleltaa, vaikka olen ottanut käyttöön lisälämmittimen.

Lintujen tarkkailua

Olen kyllästynyt nimitykseen aikuinen nainen. Aikuisen naisen uimapuku, farkut, naamatökötti, urheiluhousut (ostin viimeksi mainitut tänään, ne olivat miesten housut, joista kuulemma nimenomaan aikuiset naiset pitävät).

Minä olen kuitenkin pieni, avuton, epävarma enkä ollenkaan aikuinen. En osaa laittaa pyörän ketjuja paikoilleen.

Sanovatko myyjät miehille "Tässä on teille suosittu aikuisen miehen farkkumalli!" tai "Tämä voide sopii aikuisen miehen iholle"?

Istuin kahvilassa ja viereisessä pöydässä istui nuori mies ja nainen. Nainen paasasi puoli tuntia siitä mitä kaverille saa sanoa ja onko siitä lupa laittaa välit poikki. Mies ei saanut sanottua mitään mihinkään väliin, sillä nainen osasi puhua sekä ulos- että sisäänhengityksellä, jonka olen kuullut olevan suomalainen taito. Mietin, miksi mies viitsi kuunnella kunnes oivalsin, että miehellä saattoi olla jonkinlainen mahdollisuus päästä nuoren naisen kanssa sänkyyn.

Kuulostaako katkeralta? Sitä tämä ei ole ollenkaan. Ei aikuinen nainen ole sitä! Tämä on vähän kuin lintujen tarkkailua. Ei kai kukaan lintuja kadehdi. Tai olisihan se kiva jos olisi siivet. 

Ajattelepa omalle kohalles

Vietän toiseksi viimeistä nelipäiväistä työviikkoa tai oikeastaan tämä on vain kolmepäiväinen. Istun villasukat ja huopatöppöset jaloissani olohuoneessani, joka on säädyttömän kylmä. Aion tehdä tänään ensi viikon esityksen. Sitähän varten vapaapäivät ovat.

Lähdin eilen polkemaan reippaasti töihin. Rongankadulla polkimet alkoivat pyöriä tyhjää. Vastentahtoinen ja kankea polkupyöräni tuumi "Hullu akka, nyt pudotan ketjut". Siihen pyörä jäi. Pitää etsiä avoin pyöräkorjaamo, sillä olen niin avuton, etten saa ketjuja takaisin paikoilleen.

Pakkasesta vouhotetaan kamalasti. Olen syntynyt kylmässä ja lumisessa Pohjois-Savossa, jossa vasta -40 astetta oli pakkanen, jota vaivauduttiin päivittelemään.

Sunnuntailenkillä Pyynikin munkkikahvilassa luin Apu-lehteä (kahvilaan tulee Aamulehden ja Hesarin lisäksi jostain syystä nimenomaan kyseinen aviisi). Lehdessä Kari Hotakainen kertoo vierastavansa kirjoja, joilla on motto. Ainoa motto, joka kuulosta hänestä aina hyvältä on Jope Ruonansuun "Ajattelepa omalle kohalles". Yritän muistaa sen joka päivä.

Kerrospukeutuja

Pohdin mitä laittaa päälle, sillä ulos on mentävä vaikka pakkanen kiristää poskipakaroita (sainpahan käytettyä Volter Kilven hauskaa sanaa). Vain ulkoilemalla voi ansaita laiskan päivän romaanin seurassa.

Jonathan Franzenin Purity ei voi olla vakavaa kirjallisuutta, sillä se on kovin koukuttava (Jukka Petäjä kirjoittaa Hesarissa romaanista: Franzen käsittelee seksin, eksistenssin ja pahojen ajatusten synnyttämää syyllisyydentuntoa kuin Dostojevski, jonka näkemykset on tislattu amerikkalaisella huumorilla, ironialla ja sarkasmilla).

Onneksi romaani on amerikkalaiseen tapaan paksu. Illalla sängyssä sen kannatteleminen vaatii kohtalaisia käsivoimia. Toimintakykyindeksissä kysytään "Pystytkö ottamaan kahden kilon jauhopussin hyllyltä, joka on päälakesi yläpuolella?". Voitaisiin kysyä "Pystytkö lukemaan selälläsi sängyssä Jonathan Franzenin romaania Purity?"

Poikkesin aiheesta, nimittäin kerrospukeutumisesta. Kun pyöräilin töihin, vain sormeni palelivat (minulla oli käsissäni villasormikkaat ja nahkarukkaset). Tänään aion pukea päälleni villasukkahousut, pitkät kalsarit, pitkähihaisen aluspaidan, fleecen, lenkkihousut, kevyttoppatakin, myssyn, kahdet hanskat (toiset ovat nahkarukkaset). Tarvitsisin uudet lenkkivermeet, sillä vanhat näyttävät kulahtaneilta. Toimivat kuitenkin.

Elän ensimmäistä Downton Abbeyn jälkeistä aamua. Nautin viimeisestä palkallisesta loppiaisvapaasta. Olen ilmoittautunut liian monelle työväenopiston kurssille. Nyt olin syksyä viisaampi, enkä ilmoittautunut perjantai-illan jumppaan, jossa en käynyt kertaakaan. Joka perjantai puhelimeni hälytti "Lavis jumppa" ja jumpan vetäjältä tuli sähköposti, jossa kysyttiin mielipidettäni jumpasta. Siihen en luonnollisestikaan pystynyt vastaamaan.

Nyt hypin taas holtittomasti asiasta toiseen. Mietin tänä aamuna, miksi joku vieras ihminen voi ärsyttää minua. Ärsytyksen kohteen ääni antaa pieniä epämiellyttäviä sähköiskuja varpaisiini. Tämä henkilö ei ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kyse on siis minusta eikä hänestä. Välittääkö ääneni kivuliaasti sähköä jonkun varpaisiin?

Suunnitelma

Luin Hesarista naisesta, joka oli oppinut pomoltaan, että on tehtävä suunnitelma yhdeksi, kolmeksi, viideksi ja kymmeneksi vuodeksi. Tällä tavoin nainen oli menestynyt elämässään.

Heidin suunnitelma:

Yhden vuoden suunnitelma. Yritän laatia suunnitelman, mutta vuosi ehtii kulua enkä saa sitä valmiiksi.

Kolmen vuoden suunnitelma. Ei ole kiirettä, sillä ensin on tehtävä yhden vuoden suunnitelma. Tarkastan kolesteroliarvoni.

Viiden vuoden suunnitelma. Yritän säilyttää saman fyysisen ja henkisen tason kuin alkupisteessä. Vaatii monta lenkkiä, vatsaliikettä, ryppyvoiteita ja laadukkaat alusvaatteet. Aloitan kolesterolilääkityksen.

Kymmenen vuoden suunnitelma. Otan rennosti. Pakastan laatikollisen mansikoita ja mustikoita. Syön niitä puuron kanssa. Kuuntelen Lauantain toivottuja. Luen kuolinilmoitusten runoja. Avaudun vieraille ihmisille. Saan lonkkamurtuman.

Pienen ihmisen suuri hiilijalanjälki

Nuori sukulaismies kävi syömässä. Söimme lihaa, jonka olin ahneuksissani kaupasta hankkinut, kun halvalla sain. Liha oli peräisin naudasta, joka on ihmisille ja luonnolle myrkkyä. Otin lihaa vielä töihin evääksi ja söin sitä ohuiksi siivuiksi leikattuna salaatissa töiden jälkeen. Jääkaappiin jäi vielä pieni punainen myrkyllinen möykky.

Kun olen syönyt lihan pois, voin tehdä ilmastolupauksen ja puolittaa hiilijalanjälkeni. Suomalaisen hiilijalanjälki on kaksinkertainen ruotsalaisiin verrattuna. Luin tämän netistä ja silloinhan se on totta.

Mietimme nuoren sukulaismiehen kanssa, miten hän voisi pienentää hiilijalanjälkeään ja tulimme siihen tulokseen, että ainoat keinot ovat veden ja sähkön kulutuksen sekä hengittämisen vähentäminen. J kävelee, pyöräilee ja matkustaa junalla. Hän ei varsinaisesti kuluta, hän ei juurikaan syö lihaa ja hän leipoo itse ruisleipänsä.

Vaikka en omista autoa, kasvaa hiilijalanjälkeni ikäviin mittoihin lentomatkustamisen vuoksi. Olen siitä kovin pahoillani. Vaikka ei tässä pahoittelut auta. Minun takiani lapset eivät pääse hiihtämään ja laskemaan mäkeä.

Olin jo viisitoistavuotiaana varma, että maailma pilaantuu saasteiden vuoksi. Tein asiasta esitelmänkin. Silloin tuntui kovin epätodennäköiseltä, että eläisin edes kolmekymmenvuotiaaksi.

Enää en luota yhtä vahvasti kaiken äkilliseen tuhoutumiseen. Se tapahtuu silmiemme edessä niin verkkaisesti, ettemme sitä välttämättä aina ahneuksissamme huomaa.

Kännykkähalaus

 

Olen monesti toivonut, että sairaalalaskuun voisi merkitä myös todellisten kustannusten määrän. Poliklinikkakäynti, jolla saatetaan antaa tuhansien eurojen lääke, maksaa vain 32,10. Monikaan ei ymmärrä minkälaisesta veronpalautuksesta pääsee nauttimaan.

Matti Apunen kirjoitti hiljattain Hesarissa neurokirurgi Juha Hernesniemestä ihailevaan sävyyn. Jutun pointti oli miehen (pakollinen) eläköityminen 68 vuoden iässä. Leikkaamista mies ei tietenkään jätä.

En halua vähätellä Hernesniemen uraa, mutta ei kai hänkään jumala ole. Jos huomattaisiin, että kirurgilegenda alkaisikin tehdä virheitä, niin uskaltaisivatko alaiset puuttua miehen tekemisiin?

Sanotaan, että nykyajan kuusikymmentä on entisajan viisikymmentä. Pitäisikö ikärajaa nostaa? Tiedän lääkäreitä, jotka eivät millään haluaisi lopettaa. He kulkevat eläkkeelläkin kokouksissa ja koulutuksissa, joka on tietysti hyvä asia kun kerran työtäkin vielä tekevät.

Oma työ mietityttää usein. Teinkö oikein? Olisiko sittenkin kannattanut tehdä toisin? Helpompaa olisi olla pohtimatta.

En aio jatkaa töitä 68-vuotiaaksi, mutta siitä Apunen on tuskin huolestunut. Olen sanonut parille kollegalle, että jos vielä eläkkeellä lähden kokouksiin, pitävät huolen, etten nouse ylös kommentoimaan "Minäkin silloin 80-luvulla..." vaan tarttuvat käteeni ja taluttavat vaikka lähibaariin tai kahvilaan.

Kuva on tämän vuoden taidekalenterista (ostan sellaisen joka vuosi). Vuoden taiteilija on Banksy, joka on tehnyt mm.  graffitteja. Banksy on salaperäinen hahmo ja siksi niin kovin kiinnostava.

Humppila

Jos olisin runollinen, sanoisin, että lumi peittää maiseman kuin repaleinen vanha pitsi. Koska en ole runollinen kerron, että junan ikkunasta näkee, että pelloilla on paikoitellen ohuesti kevyttä pakkaslunta.

Isä luki minulle ääneen sairauskertomuksiaan, jotka todistavat, että hän on harvinaisen terve 85-vuotias. Söimme, katselimme televisiota, enkä tahtonut saada unta, sillä seinäkello tikitti  kovaäänisesti. Sain mukaani pullan, espanjalaista juustoa (vanhempani olivat pari kuukautta Espanjassa) ja kaksi joulutorttua.

Löysin Turusta vaatekaupan, jonka myyjä näytti siltä, että keittelee iltaisin taikajuomaa ja taikoo nuoria miehiä sammakoiksi. Ostin hassun hameen, vaikka olenkin päättänyt etten osta mitään.

Olemme näemmä Humppilassa. Enkä aio suututtaa humppilalaisia sanomalla, että mitäköhän Humppilassa on ja miksi siellä pitää pysähtyä.

Nätit apulaiset

Istun junassa, joka onkin mitä parhain paikka kirjottamiselle. Nyt lippujakin saa alennushintaan.

Sain eilen kuvan kummipojastani, joka asuu Ugandassa. Kuusivuotias Joseph seisoo vakavana isänsä vieressä. Hänen yllään on liian suuri vaaleansininen kauluspaita ja hän on paljain jaloin. Paidan kaulus on vähän rispaantunut. Josephin katsominen saa nieleskelemään.

Nyt on vuosi 2016. Thaimaassa on vuosi 2558 (tai jotain sinnepäin). Tässä vaiheessa kuuluu muistella edellistä vuotta ja sen kohokohtia. Merkittävintä viime vuodessa oli ilman muuta vuorotteluvapaa, joka muutti suhdettani työhön. Minusta tuli laiska.

Eräs potilas sanoi "Mistä lääkäri on löytänyt noin nättejä apulaisia?" (kaksi amanuenssia, nuoria eli siis nättejä). Mies jankkasi sitä samaa, sen verran pitkään, että meinasi mennä hermot. Ei kuitenkaan mennyt. Sain jälkeenpäin ehdotuksia mitä siihen olisi voinut vastata "Kadulta huoraamasta" (pahin), "Jäivät joulupukilta tähteeksi" tai "Roskiksesta".