Työ aateloi ihmisen

Olen tehnyt korjauksia käsikirjoitukseeni. Hassua, että kirja on jo kustantamon luettelossa, vaikka kirjoittaminen on tavallaan kesken. Tekstistä pitäisi poistaa yksi henkilö ja monta muutakin asiaa olisi tehtävä ennen kuin se on toivottavasti julkaisukelpoinen. Käsikirjoitukseen on onneksi jo tullut vähän etäisyyttä, sillä olen lukenut sen viimeksi joulukuussa.

Eilen järjestettiin esimieheni eläköitymisjuhlat. Miehen esimerkillisyyttä, tasapuolisuutta ja ahkeruutta ylistettiin, eikä suotta. Tällaisia kehumissessioita pitäisi järjestää kesken työuran, eikä vasta silloin kun on aikaa liimailla lahjaksi saatuja ex libris -merkkejä kirjoihin. Ahkeruus mainittiin monta kertaa (olisi pitänyt laskea kuinka monta kertaa). Olisiko kuitenkin niin, että parhaat ajatukset syntyvät silloin kun on aikaa vain olla?

Istuimme juhlien jälkeen hetken terassilla palelemassa ja kuohuviiniä maistelemassa. Työkaverini lähti tapaamaan Tinder-löytöään. Katsoin nuoren naisen älypuhelimesta Tinderiä, joka on katalogi, josta treffiseuraa etsitään kuin uutta juhlamekkoa.

Lissabon

Mikä onkaan parempi tapa viettää syntymäpäivää kuin kuunnella Vastavirtaklubilla Mauri Antero Nummista ja Jani Uhleniusta. Yleisön joukosta kuului "Mun äiti tykkäs teistä!", joka kertonee yleisön ikärakenteesta. Numminen on tehnyt itsestään omalaatuisen taideteoksen, joka on edelleen voimissaan. Oli hienoa kuulla miehen laulavan "Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Matkasta vielä. Lissabon on Euroopan toiseksi vanhin pääkaupunki, ainakin jos uskomme opasta ja miksi emme uskoisi. Rooma on nuorempi. Lissabonia kohtasi maanjäristys ja tsunami 1775, jolloin osa kaupungista tuhoutui.

Vuosien mittaan kaupunki on menettänyt rähjäistä kauneuttaan ja siitä on tullut melkein liian hieno. Nousin Alfaman kapeita katuja ja söin grillattuja sardiineita. Kävelin Avenida da Liberdadea ja tiirailin näyteikkunoista ranskalaisten muotitalojen luomuksia.

Pistäydyin liikkeisiin, joista olisi voinut ostaa korkista valmistettuja laukkuja, joita ei erota nahkaisista käsilaukuista. Maaseudulla näki korkkitammia, joiden runko oli kuorittu noita laukkuja ja pullonkorkkeja varten. Puut näyttivät siltä kuin kärsisivät lihasatrofiasta. Korkista kannattaisi tehdä uimapukuja, jotta uimari pysyisi helposti pinnalla.

Calouste Gulbengian on aikoinaan kerännyt huomattavan taidekokoelman, jota saa ihailla Santa Gertrudesin puistossa. Taiteilijoista voi mainita sellaisia nimiä kuten Renoir, Degas, Rodin, Rembrandt, Rubens, Turner, Manet, Monet jne. Museossa on suosittu kahvila, jossa söin pasta Bolognaisea ja join valkkaria. Kahvila oli täynnä amerikkalaisia risteilymatkalaisia.

Amerikkalainen mies otti Bairro Altossa kuvan minusta, H:sta ja K:sta. Hän kysyi, mistä tulemme ja ihmetteli mistä arvasimme hänen oleva amerikkalainen. Aksentista, vaatteista, itsetunnosta. Mies tuli Michiganista.

Päädyimme siihen, että portugalilaiset ja suomalaiset ovat sukulaiskansoja. Molemmat kuuntelevat mollivoittoista musiikkia, eivät mölyä selvinpäin, eivätkä tyrkytä erinomaisuuttaan. Kieletkin ovat samanlaisia (kioski= quiosque, sipuli= cebola).

Fado-laulajat ovat jo parasta ennen päivänsä kohdanneita miehiä ja naisia, jotka tietävät, että rakkaus päättyy onnettomasti. Kuulimme neljää epätoisvoista yksilöä Bairro Alton ravintolassa.

Eiköhän tämä riitä Lissabonista, jossa kävin sattumalta jo neljättä kertaa. On siellä silta, joka on ihan kuin Golden Gate ja hissi, joka muistuttaa teräsrakenteiltaan Eiffelin tornia ja kuppila jossa istui aikoinaan runoilija Pessoa. Ihan varteenotettava kaupunki siis. Älkää kuitenkaan matkustako sinne TAP:n yölennoilla.

Castelo de Vide

Voiko viheliäisemmin matkustaa: Lissabonin lento laskeutui Helsinkiin neljältä aamuyöstä ja bussi Tampereelle starttasi klo 5.25. Bussissa istui Kanarian lennolta palaava punanaamainen pariskunta ja minä. Hämeenlinnasta Paunulaiseen astuivat kalpeat työmatkalaiset.

Patikoimme Castelo de Viden seudulla koilliseen Lissabonista neljänä päivänä yhteensä 63 kilometriä. Näimme vuoria, haukkuvia piskejä, peltoja, puroja, lampaita, kanoja, kukkia, kuhankeittäjän, ison linnun, sisliskoja ja hampaattomia mummoja. Mietimme mistä johtuu, että soreasäärisistä, pitkäjalkaisista portugalilaisnaisista kehkeytyy vuosien mittaan tanakkajalkaisia yksilöitä ja päädyimme siihen, että Portugalissa naisilla on teleskooppijalat.

Kävimme kahdella viinitilalla maistelemassa viiniä, toisella tilalla se oli pahaa. Castelo de Videssä oli huomattava määrä baareja ja lasillisen Vinho Verdeä sai 75 sentin kohtuulliseen hintaan.

Sadan asukkaan kylässäkin toimi baari. Tämän ravitsemusliikkeen naistenvessassa roikkuivat kahdet miesten housut, pari ruutupaitaa, vyö ja siistin seinävaatteen taskuissa säilytettiin baarin isännän kenkiä ja aamutossuja.

Portugalilainen ruoka on vaatimatonta italialaiseen pöperöön verrattuna. Kaikki maustetaan korianterilla ja kansallisruoka valmistetaan kuivatusta turskasta.

Alkukeitto oli käytännössä aina perunasta valmistettua sosekeittoa, johon oli lisätty lehtikaalia, porkkanaa ja joskus jopa papuja. Toisessa perinteisessä sopassa on leipää ja liemeen on rikottu kananmunaa. Sitä emme onneksi saaneet. Portugalilaiset syövät paljon sianlihaa, johon he yhdistävät ennakkoluulottomasti meren eläviä.

Hotellihuoneessa oli kylmä, mutta onneksi mäkiä noustessa tuli lämmin. Otsaani koristaa valkoinen kaistale, jonka reuna on hehkuvan punainen, sillä käytin patikoidessani huivia.

Vietimme aikaa myös Lissabonissa, mutta siitä enemmän kunhan hieman toivun matkasta ja siitä, että tänään on syntymäpäivä.

Kuka ihmeen John Wayne?

Tänään kannan talven vintille ja kaivan kevään esille. Raahaan talvisaappaat ja turpeat toppatakit yläilmoihin. Kevytuntuvatakkia ei kannata varastoida, sillä sitä tarvitaan juhannuksena.

En muista milloin olisin nukkunut näin hyvin, vieläkin tekisi mieli kaivautua peittojen alle. Tänään pitää kuitenkin pakata patikointivermeet matkalaukkuun, sillä lähden aamuyöstä Portugaliin valmismatkalle, jota olisin nuorena halveksunut. Silloin piti kaikki tehdä itse. Nyt on kiva mennä välillä reissulle vaivaa näkemättä. Laukku on kuitenkin pakattava. Onneksi matkatoimisto lähetti listan joka auttaa siinäkin:

Kevyet nilkkaa tukevat vaellusjalkineet, lenkkitossut, pienehkö selkäreppu, veitsi/haarukka/lusikka, lautanen, muki, aurinkolasit, aurinkovoide, mukavat väljät vaatteet vaelluksille, sadeasu, repun sadesuoja, lämmin päähine, sormikkaat, sortsit, uimapuku, pullonavaaja, korkkiruuvi, linkkuveitsi, kenttäpullo, kiikarit, taskulamppu, muistikirja, kynä, paremmat vaatteet illaksi ja pieni matka-apteekki.

Lähden matkatoimiston paimentamana reittilennolla ensin Lissaboniin. Cormac McCarthyn kirjan "Kaikki kauniit hevoset" nuoret miehet ratsastavat Texasista Meksikoon aikana, jolloin hevonen oli arvokkaampi kuin nuoren miehen henki. Hieno kirja. Dialogi on tosin välillä hankalaa luettavaa, joutuu miettimään kuka lopulta sanoo mitäkin ja välillä espanjaksi.

Kirjaa lukiessa istuu taas lapsuudenkodin sohvalla, jalat eivät vielä yletä lattiaan ja katsoo isän kanssa länkkäreitä. John Wayne on isän sankari ja minun tietysti myös.

Katsoin pätkän jotain deittiohjelmaa, jossa mies mainitsi John Waynen jolloin nainen räpäytti ripsenpidennyksiään ja sanoi "Kuka ihmeen John Wayne?"

Pysyn poissa täältä reilun viikon ajan. Adeus!

Korjauksia

Tapasin kustannustoimittajan, kustannuspäällikön ja markkinointipäällikön. He olivat tavallisia mukavia ihmisiä. En tarjoutunut maksamaan lounastani ja söin röyhkeästi jälkiruoankin.

Kustannustoimittaja kertoi, että käsikirjoitusten taso on noussut: ennen huomasi jo parin sivun jälkeen, ettei tätä soopaa kannata lukea, mutta nyt joutuu tavaamaan tekstiä kymmeniä sivuja, ennen kuin voi heittää käsikirjoituksen silppuriin.

Mietimme markkinointipäällikön kanssa kirjani markkinointistrategiaa: kannattaisi harkita romanssia jonkun julkkismiehen kanssa.

Sain käsikirjoituksen, johon kustannustoimittaja oli sievällä käsialalla merkinnyt korjaukset. Joudun luopumaan Reinosta. Ikävää, sillä Reino ja hänen siskonsa ovat naturalisteja. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan aivan liian vähän naturalisteista. Lämpimät jäähyväiset Reinolle ja hänen siskolleen.

Kommentit olivat kaikin puolin asiallisia ja toteuttamiskelpoisia, kun vaan tietäisi milloin ne ehtii toteuttaa.

Sielunterveydestä

Tapasin vanhoja ystäviä Helsingissä. Itsestään ei huomaa vanhenemista vaan sitä pysyy aina vain nuorena, muiden olemuksesta kyllä. Muutos on niin hidas, että omaan peilikuvaansa tottuu tai sitten olen pudonnut joskus vahingossa nuoruudenlähteeseen.

Jonain aamuna havaitsee jonkun uuden epäedullisen muutoksen kasvoissaan tai vartalossaan, joka on kuitenkin oma ja siksi jotenkin rakas. 

Ystävät olivat muuten melko samanlaisia kuin nelisenkymmentä vuotta sitten. Onko tuo samana säilyminen hyvä asia, eikös ihmisen kuuluisi kehittyä? Tavallaan kaikki ottavat ne tutut roolit. Samat asiat ärsyttävät (vähemmän kuin ennen) ja huvittavat (ne taas huvittavat enemmän). 

Kävimme Lapinlahden sairaalan tiloissa katsomassa Seppo Fräntin taidekokoelmaa. Näyttelyn nimi Haava liittyy Jolon saaren tapahtumiin. Fräntin jalassa oli syvä haava, johon hän pelkäsi menehtyvänsä. Haavan voi ymmärtää monin tavoin ja haava jos mikä sopii vanhaan mielisairaalaympäristöön. Miehellä on totisesti paljon tauluja eikä hän ole keskittynyt parin taiteilijan töihin vaan taitelilijoita oli kymmeniä. Rosoiset seinät ja rakennuksen historia toivat oman säväyksensä taidekokemukseen.

Kävimme rakennuksen kodikkaassa kahvilassa ja sairasosastolla (kurkistimme huoneeseen, jossa Aleksis Kivi sairasti 1871-1872) katsomassa runoesitystä, joka liittyi jotenkin syömishäiriöihin. Esitys pohjasi Henry Michauxin novelliin Kuninkaani ja Viljo Kajavan, Pablo Nerudan sekä Sirkka Turkan runoihin. Esitystä katsoessani en tiennyt sen perustuvan novelliin vaan etsin tekstistä runoja enkä tajunnut milloin yksi runo loppui ja toinen alkoi. No ei se mitään, muutenkin oli vaikea ymmärtää kaikkea, ahdistuksen kyllä koki.

Suomen mielenterveysseura on ollut aikoinaan Suomen sielunterveysseura. Sielunterveyteni on parempi kuin nuorena. Vaikka muuten rapistuu niin sielunterveys kohentuu. Yhteenlaskettuna tilanne on vähintään yhtä hyvä tai parempi kuin silloin ennen.

Sain syntymäpäivälahjan vaikkei syntymäpäiväni ole ihan vielä. Lahja oli niin kallista ryppyvoidetta, että hinnan kuullessaan ostajan naama siliää.  P sai rasvaa ostaessaan kylkiäislahjoja, jotka jakoi muille. Synttäreillä on oltava kaverilahjat, ettei kenellekään tule paha mieli.

Akateeminen kirjakauppa oli muuttunut. Yhtä ja samaa kirjaa oli tyrkyllä pitkä yksitoikkoinen rivi. Näytti marketilta vaikkei vieressä myyty astioita kuten Tampereella. Nide (kirjakauppa) antaa toivoa, ettei kirjakauppojen aika ehkä ole ohi.

Huutomerkkikiintiö

On aina ilahduttavaa löytää oikeaa sähköpostia blogin osoitteesta. Yleensähän viestit keskittyvät  erektion kestävyyteen ja ovat luonteeltaan kaupallisia.

Kävimme V:n kanssa teatterissa ja jäimme vielä hetkeksi rupattelemaan Hämeenpuistoon. Meitä kohti käveli puolitajuton toppatakkimies ja sanoi kovin asiallisesti  "Pitäisi saada pillua". Ruumiinkielemme ja väistöliikkeemme pakotti miehen etsimään pillua jostain muualta.

Kevät on totisesti pariutumisen aikaa.

Pyrstötiaiset rakastavat hetken. Pyrstötiaset rakentavat pesän sammalista ja tuohen palasista. Naaras jää äitiyslomalle munia hautomaan eikä ehdi joogaan tai viinilasilliselle kavereiden kanssa (pesänrakennusaineet on pomittu luontoliiton sivuilta ja äitiyslomajutut omasta elämästä).

Nyt alkoi loma! Huomenna lähden Helsinkiin! Sunnuntaina tapaan kirjoitusryhmäläiset Telakalla! Maanantaina nautin lounasta kustannustoimittajan kanssa! Keskiviikkona lähden Portugaliin!

Tänään käytän vuoden huutomerkkikiintiön!

Kevään merkit

Henkilö (luultavammin mies), joka suunnittelee pyörätelineet, ei ole koskaan kulkenut polkupyörällä. Tai käy iltaisin maastopyörälenkillä ja säilyttää pyöräänsä samassa autotallissa farmarivolvon kanssa.

Aamuisin irroittelen hiki päässä toisiinsa intohimoisesti kietoutuneita vaijereita ja ohjaustankoja, jotta saan kulkuneuvoni pyöräkatoksesta.

Työpaikan edessä pyörät sikiävät holtittomasti: päivä päivältä ne lisääntyvät, kunnes viimeistään toukokuun lopussa ne seisovat monessa rivissä. Talvella siellä tököttää pari apaattista yksilöä kaukana toisistaan.

Pyynikillä kasvaa sinivuokkoja ja Pyhäjärven rannassa nuoriso juo keskaria. On kevät. Minulla on vielä yksi (1) työpäivä ja sitten alkaa loma. Jos siis laskin oikein.

Sanoin viime perjantaina töissä kaimalleni "Onneksi on perjantai!". Kaima sanoi, että tänäänhän on torstai. Entäpä jos olisin uskonut häntä ja hypännyt ikkunasta. Kaima olisi huudellut perään "On se kuitenkin perjantai".

"Kauheeta ei tuollaiselle saa nauraa" J sanoi. Elämä on sietämätöntä, jollei kaikelle voi nauraa. Erityisesti itselleen kannattaa nauraa.

Mitä televisiosta tulee?

Elämässäni on erilaisia kausia: parempien kausien aikana katson televisiosta vain Godardin elokuvia, kehnompina aikoina seuraan ohjelmia kuten "Huvila ja huussi" tai "Suomen Bachelor".

Mikään ei poista stressiä paremmin kuin seurata kun mökin piha tuhotaan niin massiivisilla kaivinkoneilla, että ne juuri ja juuri mahtuvat köyhälle mökkitontille. Sekava heinikko ja erilaiset vajat saavat kyytiä ja tilalle kärrätään välimerellinen piha. Metallipergolat ja vesiaiheet tönöttävät rehevöityneen järven rannassa. Mikä sopii espanjalaisen lomaosakkeen pihaan, ei istu välttämättä pusikkoiseen järvenrantamaisemaan. Enää ei voi liikkua mökkivaatteissa vaan uutta pihaa varten joutuu pukeutumaan pikeepaitaan ja ruudullisiin golf-housuihin.

Suomen bacheloria katsoessa on onnellinen, ettei tarvitse tapella yhdestä miehestä yhdeksän nuoren ja kauniin naisen kanssa. Se mies on ihan varmasti näyttelijä, sillä ei kukaan suomalainen mies käyttäydy noin. Poikamies maistelee viinejä, muttei humallu. Hän imartelee kaikkia naisia ja suutelee heitä melko tasapuolisesti.

Naiset näyttävät siltä, että haluaisivat repiä silmät toistensa päästä. Ei ihme, sillä heidät on suljettu taloon, josta tämä poikamies vie jokaisen vuorotelleen eläintarhaan katsomaan apinoita. Joka käänteessä muistutetaan, että kyse on villieläinten kuntoutuskeskuksesta. Säälittää, sillä naiset ovat sentään Etelä-Afrikassa, jossa olisi muutakin nähtävää.

Eipä muuta. Pitääkin katsoa mitä tänään tulee televisiosta.

You know Tappara?

Ugandalainen kummipoikani Joseph täyttää toukokuussa seitsemän vuotta. Olen saanut Josephilta piirrustuksen ja Community Volunteerilta kirjeen. Alkaa tulla paineita kirjoittaa Josephille.

Dear Joseph,

Warm greetings from Heidi. I am fine and I hope you and your family are fine too.

It is +9 degrees Celsius in Tampere, what is the temperature in Uganda? Do you have a thermometer? I don't have. I can see the weather forcast in my iPhone.

We have thousands of lakes in Finland. How many lakes you have in Uganda?

I have two sisters and two children who are adults now. I have farther and mother too. They look younger than I.  I have a cat. Her name is Kerttu. Kerttu likes me because I give her Sheba catfood. I have few friends too. No boyfriend.

We have important ice hockey games in Finland just now. You know Tappara?

Thank you for the nice picture you sent me.

Happy birthday!

Best wishes,

Heidi

Vaadin rahat takaisin

Revenant oli niin väkivaltainen elokuva, etten voi oikeastaan sanoa nähneeni sitä. Pidin silmiäni kiinni kun karhu raateli sankaria, ammuttiin (pyssyillä ja nuolilla), pistettiin puukolla, heilutettiin kirvestä, hoidettiin vammoja erilaisilla alkeellisilla ja kivuliailla menetelmillä, hotkittiin suupielet veressä raakoja sisäelimiä ja ajelehdittiin jääkylmässä vedessä läpi koskien.

Jos Revenant ei olisi elokuva, Glass olisi kuollut ensimmäisen puolen tunnin ikävyyksien jälkeen verenhukkaan, hypotermiaan ja sepsikseen, kaikkiin kolmeen.

Vanhempani ajoivat eilen yhteensä 400 km edestakaisin konserttiin, jossa siskon poika soitti. Kun isä astui ovestani, hän alkoi asetella ostamiaan ruusuja maljakkoon. Sen jälkeen hän riisui takin yltään. Äiti kulki tarkastamassa huoneet, eikä löytänyt onneksi mitään huomautettavaa.

Tampereen musiikkiakatemian opiskelijoiden oopperakonsertti oli viihdyttävä. Keskustelimme laulajista siskon pojan kanssa vielä tänään. Muistelimme kenelle Jaakko Ryhänen huusi bravoota.

"Sille, jonka mekon hihat olivat ohutta läpikuultavaa kangasta, väri nude", minä sanoin.

Onko sellaista väriä? Jotain beigen, persikan ja vaaleanpunaisen väliltä.

J:llä ei ollut mitään käsitystä iltapukujen väreistä tai malleista. Osaisin luetella muutkin: ruskea iltapuku, tumman sininen (kirjailuja), kirkkaampi sininen (vasemmassa olkaimessa kukkia) ja musta yksinkertaisen tyylikäs iltapuku.

Olisi pitänyt käydä vaatimassa neljä euroa elokuvalipusta takaisin, sen verran jäi näkemättä. Ja nyt sitäpaitsi oksettaa . 

Uskollinen tilaaja

Kesäpyörässäni on vihdoin uusi takarengas. Kokeilin ajamista: meno tuntui turvattomalta verrattuna jämerään talvipyörään, jonka ajoasento on arvokkaan pysty ja meno vakaata.

Ilman leikkiä ja iloa asioista tulee tympeitä ja tunkkaisia, väittää dokumenttielokuvien ohjaaja Virpi Suutari Gloriassa. Olen samaa mieltä. Nykyisessä työpaikassani on leikki ollut välillä kaukana. Ehkä se on vielä löydettävissä.

Luin Hesarista muusikosta, joka maalaa tauluja ja kasvattaa hyönteisiä ruoaksi. Toimittajalle tarjottiin hyönteisjauhosta leivottua taatelikakkua. En aio ostaa sirkkoja, mutta voisihan sitä kirjoittaa. Kirjoittaminen ei ole nykytilanteessa mahdollista. Odotin kevättä, odotan kesää ja erityisesti varron syksyä, jolloin saamme lisää työvoimaa. Lääkäreistä on suurempi pula kuin naisviihdekirjailijoista.

Parnassossa Taika Dahlblom kirjoittaa hylsyistä.  Emmi Itäranta (Teemestarin kirja, joka on saanut palkinnon toisensa jälkeen) kirjasi esikoiskirjansa hylsyt exeliin. Hän lähetti käsikirjoituksensa kustantamoihin joulukuussa 2010 ja sai 1-2 hylsyä kuussa, kesällä 2011 hylsyjä oli tullut kymmenen. Olen saanut kaksi hylsyä, yhden pitkän arvion tekstistä (ei sisältänyt lupausta julkaisusta) ja yhden hyväksynnän. Olen kirjannut kustantamot puhelimeni muistiin (Gummerus, Karisto, Otava, WSOY, Tammi, Paasilinna, Siltala, Like ja Into). Viisi niistä ei ole vastannut.

Tilasin Parnasson, kun aloin leikkiä kirjailijaa. Ensimmäisen lehden väliin oli työnnetty kuori, jossa tarjotaan Turkin kiertomatkaa Parnasson uskolliselle tilaajalle.

Vaarallinen hunaja-annos

Lääke-edustaja oli tuonut "Posivil honey" tabletteja työpaikan kahvipöytään. Pakkauksessa luki "Flunssan hoidon tueksi".

Tabletit sisältävät 99% hunajaa ja hieman mentolia. Pakkauksessa ohjataan käyttämään tabletteja korkeintaan 5 päivässä. Mietimme, mitä tapahtuisi, jos vetäisi koko hunaja-askillisen yhteen pötköön. Kaimani lupasi toimittaa minut huomiota herättämättä päivystykseen jos teen moisen itsetuhoisen teon.

Sairaskertomustekstiä:

Hoidon syy: Hunajan yliannostelu.

Neurologi Facebook-ystäväni tiesi kertoa, että hunaja sisältää usein botuliinia, joka on hermomyrkky.

Ostin uudet retkeilykengät. Kiitokset myyjälle, joka jaksoi seisoa tyynesti rinnallani kun arvoin kahden koon välillä.

"Nää on hyvät"
 Askellusta pitkin kaupan kokolattiamattoa.
"Taidan varmuuden vuoksi kokeilla vielä noita isompia"
"Ei kun nää tuntuu hyvältä. Taidan kokeilla uudestaan noita pienempiä"
"Nää on hyvät tai sitten noi isommat"
"Laita toiseen jalkaan isompi ja toiseen pienempi", myyjä sanoo kärsivällisesti.
"En mää tiiä. Kummat mää otan?"
"Otetaan tämä pohjallinen kengästä, astu tämän päälle niin mitataan"
"Nää on ihan saman kokoiset vaikka eri kokoa"

Ostin housut, joista saa vetoketjujen avulla shortsit, caprit tai maata laahaavat liuhakkeet. Ihmettelin lahkeiden pituutta kunnes huomasin, ettei niitä ollut käännetty vaan ainoastaan siksakattu. Ne pitäisi siis ommella itse! Aion kääriä lahkeen pituuden sopivaksi.

Voisin kirjoittaa tänne ajankohtaisista asioista kuten veronkierrosta tai rasismista. On kirjoitettava siitä mistä on kirjoitettava: hunajasta, retkeilykengistä, housuista, joiden lahkeen pituutta voi säädellä ja kärsivällisestä myyjästä (Partiokauppa) . Ajankohtaisiin kysymyksiin on vaikea tuoda mitään omaperäistä, jotain mitä ei saisi lukea somesta ja lehdistä. On tyydyttävä retkeilukenkien valinnan vaikeuteen.

Ota kantaa!

Leimaan Timeconin klo 7.25. Tänään vien polkupyörän pyöräkorjaamoon.

Ehdin sanella yhden edellispäivän kirjeen ennen kuin riennän hallintokokoukseen, jossa käsitellään uusia päivystysjärjestelyjä. Uutukaisia määräyksiä esittelevät naiset pakenevat kiihkeitä puheenvuoroja salin alaosan ovesta. Poistun paikalta hieman ennen tilaisuuden päättymistä. Juon kahvihuoneessa kupin kahvia ja valitan työn paljoutta kollegalle, joka vastavuoroisesti ruikuttaa omia töitään minulle.

Kutsun ensimmäisen potilaan klo 9.00. Kutsu suoritetaan tietokoneen näytön palkkia napsauttamalla. Terveydellisistä syistä nousen tuolistani ja menen ovelle vastaan.

Syön evääni kahvihuoneessa ja kerron kaikille, että vien tänään pyörän korjattavaksi, joten minun on lähdettävä ajoissa kotiin. Kesäpolkupyörän takakumi on puhjennut, joten ajan edelleen talvipyörälläni, jossa on nastarenkaat.

Sanelen kirjeitä ja tutkin potilaita. Luen "Ota kantaa" lappusia.

Juon kahvit klo 15. Jotta ehtisin viedä pyörän korjaamoon, olisi lähdettävä töistä viimeistään neljältä, varttia ylikin voisin vielä ehtiä.

Soitan puheluita, sanelen, uusin reseptejä,  haron käsilläni "Ota kantaa" lappusia. Yhteen paperiin on "ota kantaa" tekstin perään piirretty hymiö. Kaikki eivät tiedä, että vihaan hymiöitä.

Kiukuttelen hoitajalleni, joka näyttää uupuneelta paperipinojensa keskellä.

En ehdi pyöräkorjaamoon. Painan otsani työpöytään ja itken kokeeksi tekoitkua. Kukaan ei huomaa. Huokaisen syvään, jolloin huoneeni ohi kävelevä R kysyy "Mitä huokailet?". "Sanoudun irti tästä hommasta", vastaan. R ei usko minua.

Enää ei ole kiire (klo 17). Juoruan hetken työkavereiden kanssa ja toistan erouhkaukseni, jota kukaan ei ota todesta. Poljen kotiin nastarenkailla.

Viimeinen resepti

Kannattaa opiskella vuosia, että pääsee tekemään arvostettua ja hyväpalkkaista työtä.

Työ on luovaa ja itsenäistä: joka päivä työpöydällä odottaa lista töistä, joita ei ehdi tehdä työaikana.

Jonain päivänä tuuperrun pöytäni ääreen ota kantaa lappujen päälle. Ota kantaa laput varisevat koristeelliseksi viuhkaksi ympärilleni.  Hoitajani ravistelee minua ja pyytää uusimaan vielä pari reseptiä. Niinkuin oopperassa kuoleva laulaa lopussa vielä yhden aarian, laitan pari Pandol ja Burana reseptiä vaivalloiselle matkallleen kohti apteekkia ja vaivun hengettömänä rakkaan työpöytäni ylle.

Ovessani palaa pirteä punainen valo, josta kukaan ei piittaa.

Aamulla laitoshuoltaja pyyhkii minusta pölyt.

Kätilön pelko

Kampaajani voitti arpajaisista poron. Sille annettiin nimeksi Rinkeli. Kampaaja näytti puhelimestaan kuvia Rinkelistä, joka olikin todella soma poro.

Huomenna joudun pitämään potilastapausesityksen. Luin potilaan sairaskertomustekstiä, joka oli runollista luettavaa. Tehokeinona toimii toisto kuten aina sairaskertomuksissa. Jokainen aloittaa tarinan suunnilleen samoin (kopioi edellisestä käyntitekstistä). Tarinaa oli kertynyt novellin verran ja nyt minusta tuntuu kuin tuntisin kyseisen ihmisen paremmin kuin yhden tapaamisen jälkeen jonkun yleensä tuntee. Tiedän asioita, joita ei välttämättä kerrota edes vahvassa humalatilassa, jollei ole taipumusta hölösuisuuteen.

Kätilö ovat impanneet ilokaasua Helsingissä. Minun on vaikea uskoa uutisen todenperäisyyteen vaikka asianosaiset ovat tunnustaneet tekonsa. Olen aina pelännyt kätilöitä. Lääketieteen opiskelijan piti avustaa synnytyksessä, joten olen auttanut lapsukaisen ulos kätilön kolean katseen alla. Kun kätilö ompeli nuoren yksinhuoltajaäidin episiotomiahaavaa niin äiti hieman vaikersi ja liikahteli. "Voin jättää tämän ompelemattakin", sanoi kätilö. Tuore äiti hiljeni. Olisi ollut hyvä jos kätilö olisi ottanut ihan pikkuisen ilokaasua.

Pelkäsin kätilöitä enemmän kuin omia synnytyksiäni. Kätilöpelon vuoksi en päästänyt ääntäkään synnyttäessäni. Mieli olisi tehnyt. Siinä ei muita kivunlievityksiä tarvittu kuin terve kätilön pelko.

Kiviä kengässä

Minulla on outo kävelytyyli: hieman nilkan yläpuolelle ulottuviin kenkiini kertyy jatkuvasti sepeliä. Terävät kivet työntyvät kantapäihin ja rikkovat sukat. Puolen kilometrin matkalla joutuu pariinkin otteeseen riisumaan kengät ja valuttamaan kivisaaliin saappaasta jalkakäytävälle.

Poikani ehdotti uutta kävelytyyliä, jossa nostetaan polvi reippaasti 90 asteen kulmaan, eikä laahata jalkoja. Tyyli on sotilasparaateista tuttu. Jos näette sotilaallisesti askeltavan keski-ikäisen naisen Tampereella, niin minä se olen.

Kun poikani käy kylässä, annan hänelle ensimmäisenä paketin paperinenäliinoja, sillä hänellä on tapana niistää nenäänsä harmahtavaan, markkinoiden halvimpaan Euro Shopper vessapaperiin, jonka paloja hän säilyttää farkkujensa taskuissa. Paperi on ohutta ja repaleista.

Kun poikani ja hänen tyttöystävänsä lähtivät, jäi tyhjä olo. Kävimme Mältinrannassa taidenäyttelyssä, kahvilla ja sitten he menivät linja-autopysäkille ja poikani sanoi "Ei tartte oottaa".  Ei kai sitten. Lähdin kotiin. Sepeli pisteli jalkapohjiani.

Kuuntelen vieraskirjaa

Nuoriso nukkuu. Melkein kadehdin heitä, sillä en pysty nukkumaan pitkään vaikka minut köytettäisiin sänkyyn. Repisin kahleeni ja ryntäisin keittiöön kalisuttelemaan astioita.

TTT:n klubilla esiintyi eilen Sir Elwoodin vieraskirja. Istuin eturivissä ja tuijotin intensiivisesti Juha Lehden mustia bootseja, farkkuja, pikkutakkia, kahta kultaista korvakorua, jotka killottivat miehen vasemmassa korvassa, kasvojen ihania uurteita ja harmaantuvia hiuksia, jotka oli kiinnitetty niskaan. Kuuntelin miehen lempeää ääntä ja katsoin paheksuvasti vieressäni istuvia naisia, jotka puhuivat kappaleiden päälle. Menkää muualle juoruamaan!

Sir Elwoodin vieraskirjan musiikki sopii hyvin klubille, jossa tarjotaan olutta, siideriä ja viiniä. Rennon meiningin haittapuolia ovat olut, siideri ja viini, jotka saavat ihmiset unohtamaan, että lavalla seisoo joukko muusikoita. Että joku on ostanut liput puoli vuotta etukäteen ja haluaa kuunnella.

Käväisimme vielä Teatterin kulma nimisessä pubissa, joka on siinä teatterin kulmalla (kas kummaa). Asiakaskunta koostui näyttelijöistä, jotka eivät vielä malttaneet mennä nukkumaan ja kovin humalaisesta asiakaskunnasta. Ymmärrän, että on vaikea mennä kotiin, kun on juuri seissyt yleisön edessä. Minulta yöunen vie vähempikin.

Yhtyeen kappaleet on sanoitettu Ilpo Tiihosen runoihin, löysin netistä yhden (en siis tiedä onko tätä sävelletty, ei varmaankaan):

Kun kasvaa ihmiseksi
täytyy kokeilla,
onko peltisiivet kalalokeilla,
ja minkälaisin siivin lentää
valtameren suola
ja onko muovivaahtoa
sen hurjan härän kuola.

Täytyy koetella, koskea
ja katsella ja haistella,
täytyy multaan painaa poskea
ja vettä maistella.
Silloin tietää millaisessa maailmassa
täytyy asua.

Mutta kaikkea ei ehdi nähdä,
paljon ohi vilahtaa
ja joka hetki syntyy jotain
joka muuttaa maailmaa.
(Ilpo Tiihonen)

Laulujen lunnaat

Kun lääkäri sairastuu, hän yleensä ilmoittaa päivittäin: olen tänään poissa töistä. Aamu alkaa potilaiden perumisella. Päivän ensimmäinen potilas jostain sadan kilometrin päästä on siinä vaiheessa jo lähtenyt köröttelemään kohti poliklinikkaa, joten jonkunhan se potilas on katsottava.

Olen tavannut lääkärin, joka pisti päivystäessään olkavarteensa verenpainetta laskevaa lääkettä. Verenpaineet huitelivat siinä vaiheessa kriittisellä tasolla. Nyt tämä lääkäri on kuollut.

Katsoin melko hiljattain dokumentin nuoresta lahjakkaasta ja varhain menehtyneestä laulajasta, Amy Winehousesta. Areenasta on nähtävissä dokumenttielokuva Janis Joplinista, joka hänkin kuoli 27-vuotiaana. Molemmat naiset olivat erittäin menestyneitä, mutta se ei tuonut onnea. Janis lähti yksin kotiinsa kun bändin jätkät menivät vaimojensa luo. Hän löytyi sänkynsä vierestä hengettömänä otettuaan yliannoksen heroiinia.

Teemaan sopien katsoin perään dokumentin brittiläisestä saattohoitokeskuksesta "Pitkän elämän lauluja", joka oli inhimillisyydessään koskettava. Nämä ihmiset eivät olisi halunneet kuolla (tuskin sitä halusi lopulta Janis Joplinkaan). He yrittivät nauttia ajasta, joka heillä oli jäljellä. Dokumentissa lauletaan paljon: hoitajat laulavat, potilaat laulavat ja kaikki laulavat yhdessä. Virsiä ei kuulla. Lauletaan rakkaudesta.

Päiväkeskuksessa käy hauska vanha nainen, joka hankkii pojaltaan salaa tavaraa ostoskanavilta. Nainen näyttää vilpittömän onnelliselta avatessaan laatikkoa, johon on pakattu rihkamakorvakoruja. Pystyn samaistumaan naisen onnen tunteeseen.

Aurinko paistaa vaativasti. Se sanoo: mene suihkuun, pue päällesi, laita ripsiväriä ja lähde kaupungille. Aurinkoa on pakko totella.