Tampereen teatterin suuren näyttämön yhdeksäs rivi on kuin lentokoneen exit-paikka. Riittävästi jalkatilaa. Sali on lopulta niin pieni, että sinne on tungettu penkkejä yhtä tiukkaan kuin halpalentoyhtiön koneisiin. Jalkoja ei saa mitenkään mukavasti aseteltua, paitsi siis yhdeksännellä rivillä.
Juha Jokela on kirjoittanut hyvän näytelmän (Patriarkka). Olen nähnyt sen aiemmin Tampereen teatterikesässä Kansallisteatterin produktiona, jolloin näytelmän kirjoittanut Jokela myös ohjasi esityksen. Nyt Patriarkan ohjasi Samuli Reunanen. Muistan Kansallisteatterin version aika hämärästi, mutta ei tämä tamperelainen poikennut siitä kovin dramaattisesti. Jos siis muistan oikein.
Näytelmän pariskunta viettää leppoisia eläkepäiviä Normandiassa kunnes Heimo Harju (Heikki Kinnunen) saa päähänsä, että hänellä on tärkeä tehtävä Suomessa. Edellä mainitun vaimo Virpi (Ritva Jalonen) ei haluaisi lähteä mukaan, mutta minkäs teet. Kaikenlaisia konfliktejahan siitä syntyy. Näytelmässä eletään rinnakkain 70-lukua ja nykyistä (?) lama-aikaa. Teksti on terävää ja tarjoaa hienoja nais- ja miesrooleja.
En jaksa kertoa näytelmän juonesta enempää. Käykää katsomassa. Minua häiritsi vieressäni istuvan miehen hohotus, ihan sama mitä Heikki Kinnunen sanoi, miestä nauratti. Vaikka Heikki Kinnunen hautoisi itsemurhaa niin toki se huvittaa. Onhan Kinnunen hauska mies.
Kaikki sukupuolielimiin tai sukupuolielämään viittaava on erityisen hauskaa. Niinhän se tietysti on. Aiheesta puhutaan lopulta kahvikutsuilla tai illallisilla melko vähän ja nyt kun näyttämöllä keskustellaan siitä pääruokaa nautittaessa niin onhan se erikoista. Ja naurattaa vaikkei kyseessä ole puskafarssi vaan varteenotettava taidepläjäys. Ettei tule väärää käsitystä, niin ei tässä näytelmässä ole juurikaan seksiä ja siitä puhutaankin melko vähän, mutta kollektiivinen naurunpyrskäys on aina taattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti